Mitä Suomi lukee... vähän myöhemmin

Tämän vuoden kirjat on julkaistu, mainostettu ja kohuttu, pian kaikki palkittavat palkittu ja luettavat luettukin. Ensi vuonna ovat pinnalla taas uudet tuotteet, jotka vielä uinuvat kustantajien pöydillä tai (nimekkäimpien osalta) peräti kirjailijoiden päässä.

Kirjojen myynti riippuu monen monista asioista. Kukaan ei takaa, että listojen kärjessä ovat vuoden parhaat kirjat. Arvostelijatkin ovat niistä erimielisiä. Mutta erilaisten sattumien ja onnenkantamoisten ja markkinoinnin lakien tuloksena muotoutuvat kymmenen kärjessä -listat, jotka puolestaan ruokkivat itse itseään. Sitä ostetaan, mikä tuntuu olevan suosiossa.

Nettiantikvariaattini Apis Antikva on toiminut kahdeksan vuotta. Koska kaikki tuotteet on listattu tietokoneella Antikvaarin muistiin, pystyn helposti tarkistamaan, mitkä ovat olleet aikaa kestäviä suosikkeja.

Hankin kirjoja lähinnä yksin kappalein kirppiksiltä, mutta joskus suurempiakin eriä, kun joku tyhjentelee omia tai perikunnan hyllyjä. Perusperiaatteeni on, että ostan vain sellaista, minkä pitäminen ei harmita, vaikkei se menisi kaupaksikaan. Dekkareita hankin vain vähän, koska itse en lue niitä paljonkaan. Ylipäänsä ajattelen, että kirjojen on kestettävä aikaa. Hankinnat eivät ole järjestelmällisiä ja paljon riippuu siitä, mitä on saatavilla. Joistakin kirjoista eivät perikunnatkaan luovu.

Tein Top Ten -listat myymästäni kaunokirjallisuudesta kahdeksan vuoden ajalta (samassa listassa sekä kotimainen että käännetty) ja lasten- ja nuortenkirjoista. Nämä kirjat siis liikkuvat ja käyvät kaupaksi vielä sitten, kun niitä ei mainosteta eikä nostella näyteikkunoihin. Voisipa siis hyvinkin sanoa, että ne ovat kaikki jo klassikkoja. Joiltakin osin yllättävä lista!

Kotimainen ja käännetty kaunokirjallisuus:

1. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

2. William Golding: Kärpästen herra

3.-4. 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

 5.-7.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Laila Hietamies: Lehmusten kaupunki

Antti Hyry: Kertomus

8.-12.

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki

Yrjö Jylhä: Kiirastuli

Anja Kauranen: Ihon aika

John Steinbeck: Matka Charleyn kanssa

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Suomalaisista olisi seuraavana Kaarlo Sarkian Runot, mutta samalla lukemalla on kymmenen käännöskirjaa Camusin Sivullisesta Tolstoin Anna Kareninaan.

Lasten- ja nuortenkirjat

1. L. M. Montgomery: Anna ystävämme

2.-7.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet

Anni Swan: Iris rukka

8.-13.

Lewis Carroll: Liisa ihmemaassa

Louisa M. Alcott: Blumfieldin pojat

F. H. Burnett: Pikku prinsessa

Walter Farley: Mustan oriin poika

Rauha Virtanen: Seljan tytöt

Rauha Virtanen: Virva Seljan yksityisasia

Ihan tuntumassa on suomalaisista Aale Tynnin Satuaapinen. Monet sarjakirjat ja muut suosikit pääsisivät yhteismyynnillä listalle, vaikka eivät erillisillä nimikkeillä siihen yllä: suomalaisista mm. Merja Jalo, Tuija Lehtinen (suosituimpana omassa kaupassani Poika nimeltä Iines), Mary Marck, Rebekka Räsänen, Anni Polva, Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Laura Soinne ja Aili Somersalo pitävät hyvin pintansa näilläkin markkinoilla.

Onko ikivihreillä kirjoilla jokin yhteinen nimittäjä? Itsekin luin Iris rukkaa ja Pikku prinsessaa jo pienenä. Ne koskettivat. Pienen tytön kova kohtalo ja lopulta onnellinen loppu - siinä pettämätön yhdistelmä. Kirjan on tunkeuduttava ihon alle, sitten se ei vanhetu yhdessä sesongissa.

Hyvää lukujoulua kaikille! Oma toivelahjani on Rosa Liksomin Hytti nro 6. Sitä on painettu jo 100 000 kpl, joten en ole ainoa, jolle se on kääritty pakettiin. Saa nähdä, onko se vielä 20 vuoden kuluttua antikvaarien listoilla. Yhden yön pysäkkiä olen itse asiassa myynyt useankin kappaleen, joten kuka tietää, ehkä tästäkin tulee klassikko.

P.S. Tarkistuslaskennassa R. L. Stevensonin Aarresaari nousi Iris rukan ja kumppaneiden rinnalle.

Palkinto- ja ehdokassadetta

Loppuvuonna ropisee niin paljon erilaisia kirjallisuuspalkintoja ehdokkuuksineen, että päivälehdetkään eivät tunnu enää vetävän kaikkia listoja. Se on tietysti harmi, koska palkintojen tärkeä tarkoitus on etsiä kotimaiselle kirjallisuudelle lisää julkisuutta.

Tuoko Finlandialle enemmän palstatilaa se, että palkinto on huomattavan suuri? Tietynlainen jännitys syntyy myös siitä, että palkinnon lopullinen valitsija ei ole sama raati, joka on asettanut ehdokkaat, ja lisäksi hän on yleensä julkisuudessa tunnettu henkilö toisin kuin raatilaiset.

Sofi Oksasen voitettua sekä Finlandia- että Runeberg-palkinnot raateihin näyttää pesiytyneen ajatus, että ehdollekaan ei ole syytä laittaa samoja teoksia. Jotain rajaa sentään. Ja onhan hienoa, että Suomessa ilmestyy vuosittain korkeatasoista kirjallisuutta monien palkintoehdokkuuksien verran.

Vaikka minun pitäisi nyt jäävätä itseni, sanonpa kuitenkin, että vierastan Rouva Huun Lastenkirjahyllyssä esittämää ajatusta, jonka mukaan Topelius- ja Lydecken-palkintoraadit jotenkin "korjaisivat" FJ-raadin linjauksia. Uskon nimittäin jokaisen palkintoraadin tekevän vakavaa ja totista työtä ehdokkuuksia harkitessaan ja nostan hattua kaikille raatien jäsenille, jotka hiki hatussa kahlaavat läpi kymmenittäin teoksia ja pohtivat vaihtoehtoja. En väheksyisi ammattilaisten ammattitaitoa, vaikka ulkopuolelle varmasti jää aina kirjoja, joiden poisjäänti näyttää virheeltä. Mutta erittäin hienoa on, että kun palkintoja on useita, saadaan esille suuri määrä huomionarvoisia kirjoja.

Finlandia-palkintojen parin viikon aikajana ehdokasasettelusta palkinnonsaajan julkistamiseen on kohtuullinen. Jaksavatko kaupatkaan pitää esillä Runeberg-, Topelius- ja Lydecken-ehdokaskirjoja kuukautta tai lähes kahta? Nykykäytäntö johtuu tietysti siitä, että suomalaisten kirjat ostetaan pääosin jouluksi, mutta silloin on kaupoissakin tilanahtaus pahimmillaan.

Entä sitten se itse palkinto? Runebergista saa sentään 10 000 euroa, mutta 1700 euroa näyttää nykyaikana säälittävän pieneltä summalta. Eikö mistään löydy sponsoria, jonka tuella nämä lastenkirjapalkinnot voisi hilata edes 5000 euroon?  Yhden kuukauden taiteilija-apurahan suuruinen tuki on tietysti tyhjää parempi, mutta kun rinnalle on tullut 30 000 euron Finlandia Junior, palkinnot eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Kuitenkin voittajakirjat voivat olla yhtä tasokkaita.

Tätä vuotta lukuunottamatta FJ-diktaattori on yleensä valitellut, että on vaikea verrata lasten- ja nuortenkirjaa toisiinsa ja valita niistä parempi. Yksi ratkaisuhan olisi jakaa palkinto kahtia, 15 000 kummallekin lajille. Kai tätä on jo mietittykin moneen kertaan. Sinänsä lanu-kirjallisuudelle on kyllä suuri voitto, että sen saama palkinto on yhtä suuri kuin aikuisten kirjojen.

Jos unohdetaan rahapuoli, suurin palkinto kirjailijalle on tietysti se, että hänen työnsä saa julkista arvostusta ja tunnustusta. Sen vaikutus on uskomattoman suuri epäuskon suossa taapertavalle tekijälle. Siksi oikein sydämestäni toivon, että uudet palkintoehdokkaat nauttisivat täysillä ja ottaisivat tilanteesta kaiken ilon irti. Ei teitä ole arvalla vedetty, kuten joku ehdokas veisteli. Asiantuntijat ovat tehneet valintansa ja ehdolle asetettujen kirjailijoiden työn jälki on painavaksi havaittu. Malja sille!

Aiheet etsivät kirjailijoita, kun aika on kypsä

Finlandia-voittaja Rosa Liksomia on viime päivinä haastateltu viestimissä oikein olan takaa. Hieno juttu. Useammin kuin yhden kerran olen kuullut hänen kertovan, että alkusysäyksenä kirjaan Hytti nro 6 on ollut junamatka, jonka hän teki hajoavan Neuvostoliiton halki parikymmentä vuotta sitten. Siitä teos alkoi hiljalleen kypsyä ja etsiä muotoaan. Hänen mielestään vie hyvinkin tuon verran aikaa, ennen kuin kirjailija pystyy käsittelemään aihetta voimakkaista tunnelatauksista irtautuneena. Jokainen kirjailija tietää, että etääntyminen niistä on tarpeen hyvän tuloksen aikaansaamiseksi.
 
Mari Viertola totesi Turun sanomissa pari viikkoa sitten arvioidessaan tämänsyksyistä kirjaani, joka kertoo inkerinsuomalaisista Stalinin puristuksessa: "Sofi Oksanen on vaikuttanut suomalaiseen kirjallisuuteen kuin herätyskello: moni muukin on havahtunut kuvaamaan pienten kansojen kohtaloa koneistossa nimeltä Neuvostoliitto."

Oksasen Puhdistus ilmestyi huhtikuussa 2008. Se ei ole ehtinyt vaikuttaa ainakaan Rosa Liksomiin. Oman kirjani sisältö ja rakenne on ollut päässäni melko valmiina yhdeksän vuotta, mutta ensimmäisen luvun jälkeen sain aikaa kirjoitustyön jatkamiseen vasta kaksi ja puoli vuotta sitten - itse asiassa Puhdistuksen ilmestymisen aikoihin. Olin kyllä nähnyt näytelmän, mutta kirjan luin vasta kun omani oli jo kuta kuinkin valmis. Se ei kerro edes samasta ajasta, ja näkökulmanikin on lapsen ja nuoren. Viro ja sen kohtalo tuli kirjaani mukaan siksi, että mieheni oli siellä työssä ja käydessäni häntä tapaamassa matkustelimme maata muutaman kerran ristiin rastiin. Tallinnan miehitysmuseon tutkin tarkkaan useaan kertaan ja Hiidenmaan Kassarissa kävin tutustumassa Aino Kallaksen maisemiin.

Luulin tekeväni maailman ensimmäisen nuorisoromaanin Stalinin vainoista, mutta yllätys yllätys, samaan aikaan toisaalla eli Yhdysvalloissa latvialaistaustainen Ruta Sepetys laati oman sukunsa vaiheista kuta kuinkin samantyyppistä tarinaa. Ja kuinka ollakaan, myös sama kustantaja, joka aiemmin on julkaissut nuorisoromaanini, oli bongannut Sepetyksen kirjan Harmaata valoa Bolognan messuilta ja ehtinyt ottaa sen ohjelmaansa juuri ennen kuin oma käsikirjoitukseni tuli lukuvaiheeseen. Kelju tilanne kustantajallekin, ja sillä hilkulla että kirjani yleensä pääsi listalle jonoon, kun käännöskirjan suhteen piti noudattaa kansainvälistä julkaisuaikataulua.

"Blagiaatista ei tietenkään ole kyse", toteaa Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa. No ei totta vieköön. Minulla ei voinut olla harmainta aavistusta henkilöstä nimeltä Ruta Sepetys, jolle kirja oli esikoisteos. Emmekä voi epäillä Sofi Oksasenkaan vaikutusta Suomen lisäksi koko maailmankirjallisuuteen.

Muuta selitystä neuvostoelämän rävähtämiselle kirjoihin siellä ja täällä ei ole kuin ajan kypsyminen. Kyse on suuresta traumasta, joka vaatii paljon lisää käsittelyä myös kirjallisuudessa. Samasta syystä nuoret naiset ovat alkaneet kirjoittaa toisesta maailmansodasta. Isoisät ovat puhuneet lapsenlapsilleen, jotka nyt ovat kasvaneet aikuisiksi ja haluavat käsitellä historiaa kirjallisuuden keinoin.

Niin että hyvä kirjailija, kun ensin kuljet muutaman vuoden ympäriinsä haistelemassa ajan tuulia ja lopulta alat purkaa ainutlaatuista löytöäsi tietokoneen ruudulle, älä luulekaan ettei joku muu jossakin maapallolla jo kirjoittaisi samasta aiheesta. Mutta hällä väliä. Ei siitä sama kirja tule. Annetaan palaa.
 

Kustantaminen muutosten kourissa

Kuuntelin viime lauantaina järjestetyssä Kritiikin päivässä Leena Majanderin, Touko Siltalan ja Ville Hytösen ajatuksia media- ja kustannusalan murroksesta. Mitään hirveän uutta ja mullistavaa sanottavaa heillä ei ollut, mutta olipahan ainakin hauska olla todistamassa Siltalan lohkaisua, ettei hän oli uskonut tällaisen marraskuun päivän koittavan, jona hän kuuntelee Majanderin (ohjelmassa ei ollut nimen perässä Reenpäätä) WSOY:tä ylistävää puhetta!

Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.

Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.

Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.

Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.

P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen  esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!

Finlandiaa ja unelmia

Mikä etuoikeus päästä tänään tuoreeltaan onnittelemaan Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Juniorista! Pyysin tyttäreni mukaan juhlaan: hän on voittajaa vuoden vanhempi. Siinä iässä pitää unelmoida paljon. Ihmeen moniin unelmiin elämä myös vastaa. Itse asiassa ne ohjaavat eteenpäin juuri siihen suuntaan kuin elämän pitääkin mennä.

FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.

Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!

Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.

No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.

Talvipalloon

Mehiläiset ovat saaneet syksyn päätteeksi oksaalihappotiputuksen, jonka pitäisi nitistää loputkin varroapunkit. Ne ovat ilmojen viilettyä alkaneet kokoontua kuningattaren ympärille talvipalloon. Siinä ne viettävät kylmät kuukaudet, nauttivat hiljakseen talviruokaa kakuilta ja vaihtavat keskenään paikkaa niin etteivät uloimmatkaan palellu, vaikka pakkanen miten paukkuisi.

Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.

Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.

Jumalten keinussa

Mieli ja ruumis alkavat rauhoittua eilisen ja edellispäivien myllerryksestä. Se alkoi perjantaina puolilta päivin, kun kustannustoimittajani Essi Kytöhonka soitti, että istu nyt alas, kirjasi on valittu Finlandia Junior -ehdokkaaksi.

Kirjailijahan pakertaa yleensä kuin myyrä kolossaan, yksin, poissa silmistä. Kirjan ilmestyttyä alkaa hiljainen odotus, että työn tulos huomattaisi, että se olisi edes jossain kaupassa näkyvissä, että edes joku sanoisi siitä jotain. Kuljin pari kertaa Akateemisen nuortenosaston läpi, ja ne neljä kirjaa olivat siinä yhä vain myymättä. Suomalaisessa pysyi se yksi näytevarastokappale tiukassa hyllyssä kohtalotovereidensa välissä, hevoskirjoja ja muita sarjoja näyttävä pino alapuolellaan.

Hiljaisten viikkojen jälkeen tuli tutuilta lämmintä ja myönteistä palautetta. Se oli mukavaa. Joku kertoi ihan itkeneensä tekstin äärellä. Lopulta sitten muutama arvostelukin - kuitenkin enimmäkseen aika nuivaa. Voisin jo listata kaiken negatiivisen, mitä kirjastani on ehditty sanoa, mutta jääköön.

Oli pakko todeta, etten taida enää olla oikein nuortenkirjallisuuden kärryillä. Mielihyvin annan toisten tehdä parempaa. Tämä kirja nyt vain oli vielä pakko kirjoittaa. Oikeastaan se on aina ollut ainoa motiivini kirjojen kirjoittamiseen: jokin aihe alkaa elää niin vahvasti, ettei siitä voi olla kirjoittamatta, se vain alkaa pursuta paperille.

Näissä mietteissä näpertelin vähän joidenkin vanhojen, keskeneräisten tekstien kanssa ja tuumin, että voihan tässä aikansa kuluksi tehdä sormiharjoituksia, mutta tuskin tekee enää mieli ryhtyä kokonaista kirjaa väsäämään pelkästään tuttujen iloksi. Se oli siinä, minun kirjailijanurani, jo 46 vuotta pitkä mutta kaikki loppuu aikanaan.

Vielä Grand Casinon salissa, kun vihreä liina peitti ehdokaskirjat, mieleeni hiipi epäilys, että tässä on varmaan tapahtunut jokin erehdys. Että kun liina nostetaan, minun kirjani ei olekaan siellä. Mutta ihme tapahtui.

Siellä se oli, kaikkien hienojen ja kehuttujen kirjojen rivissä. Leningradin piirityksessä lapsen oloiseksi kuihtunut 13-vuotias Paavo sellaisena, kuin Anna Emilia Laitinen hänet näki kantta tehdessään. Kun raadin jäsenet kävivät vielä juhlinnan keskellä erikseen henkilökohtaisesti kehumassa kirjaani ja kertomassa, miten se oli koskettanut heitä, oli pakko uskoa, että jotkut ihmiset siihen tarinaan uskovat ja eläytyvät niin kuin itse tein sitä kirjoittaessani pari vuotta sitten.

Pää meni pyörälle juhlahumusta ja olimme kai kaikki ehdokkaat jo melkein irti tästä ruumiista. Kun yleensä ei saa mitään huomiota osakseen, yhtäkkiä edessä on valokuvaaja toisensa jälkeen niin ettei suu enää jaksa yhtään hymyillä. Vielä piti vähän ponnistaa, edustimmehan me tiedotusvälineille nyt koko suurta suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoa, joka kerran vuodessa nähdään.

Lounaalla kustantajan kanssa tultiinkin sitten reipasta vauhtia takaisin maan pinnalle, kun luettiin Hesarin vähemmän mairittelevaa arvostelua, joka katsottiin tarpeelliseksi toistaa vielä tämän päivän lehdessä ehdokaskirjojen esittelyssä - ikään kuin nämä arvostelijat olisivat näillä perusteilla valinneet ehdokaskirjat. Melkoinen kimara! Minun kirjani kohdalla toistettiin vielä asiavirhekin - eihän kukaan tietenkään paennut Stalinin vainojen alta Siperiaan, vaan pakkokarkotus oli juuri sitä vainoa. Jotenkin surkuhupaisasti Hesarin menettelystä  tulee mieleen totalitaarinen valtio, jossa Totuus on vain yksien käsissä, sanokoot muut mitä tahansa.

Eilen kotiin palatessa kuvailin päivän vaihtelevia tunnelmia puhelimessa nuorimmaiselleni. - Se on jumalten keinu, hän sanoi ja jatkoi: - Äiti, mä oon ylpeä susta.

Takaisin arkeen

Pakko sanoa, että vaikka miten rakastan kirjamessuja, tänä aamuna tuntui upealta herätä ihan tavalliseen arkipäivään.

Eilen kyllä nautin vielä täysillä monista messuhetkistä. Yksi niistä oli Joni Pyysalon ja Leena Landerin keskustelu lukemisesta ja sen vaikutuksesta kirjailijan omaan elämään. Lander kärjisti olleensa kiukkuinen äiti niinä päivinä, kun ei ollut kirjoittanut väkivaltaa teksteihinsä. Mene ja tiedä... Joni Pyysalo totesi, että lukemisen hurma katoaa, kun on työkseen tekemisissä kirjojen kanssa. Lukeminen muuttuu analyyttiseksi ja tarkkailevaksi. Tästä olen pitkälti samaa mieltä.

Kaija Pispan kanssa pääsimme Kaijan haastattelun jälkeen keskenämme vaahtoamaan lasten- ja nuortenkirjojen näkymättömyydestä maailmankartalla (tietysti puhuimme lähinnä itsestämme!) ja jopa suurissa kirjakaupoissa. Vaikka Aamulehti kehui Silkkipytty-kirjaa Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjojen veroiseksi, ei sitä kuulemma Tampereenkaan kaupoissa näy, vaikka Pispalanharju on kirjan tapahtumien esikuvana.

Pääsimme vaihtamaan asiasta ajatuksia kustantajammekin kanssa, kun törmäsimme Lippo Luukkoseen WSOY:n osastolla. Hän myönsi, että suurellakaan kustantajan panostuksella ei välttämättä saa myyntiä nousemaan kuin muutaman kymmenen kappaletta.

Imbi Pajun sujuvaa sanailua kuunnellessani ajattelin taas, miten suuren näkyvyyden kirjat saavat, jos niiden aihepiiristä tehdään samaan aikaan elokuvia tai kirjailijat ovat muuten esillä julkisuudessa.  Tuskin Pajukaan nauttisi pelkillä kirjoillaan Suomessa kansansuosiota, mutta nyt hänestä on tullut melkoinen asenteenmuokkaaja ja vaikuttaja.

Kirjamessujen hauskoihin hetkiin kuului, kun "Saran kirjat"-Sara haki nimmarin 46 vuotta sitten ilmestyneeseen Saviminä-kirjaani. Jostakin syystä kustantajan markkinointiosasto näkee tarpeelliseksi toistaa syntymävuottani kaikissa käänteissä, missä kirjaani esitellään - myös messuesitteessä, mistä en muiden vastaavia vuosilukuja bongannut. En oikein ymmärrä, miten se edistää nuortenkirjan myyntiä, mutta kyllä 1945 on minusta oikein hieno vuosi. Toinen maailmansota päättyi ja vaikkei piskuinen Suomi voittanutkaan, synnyin itsenäiseen maahan. Sen kunniaksi!

Anni Swan kunniaan

Helsingin kirjamessuilla menee kuudessa tunnissa pää niin pyörälle, että vielä iltakymmeneltä on vaikea rauhoittua. Torstaina ja tänään olen kuunnellut Kaija Maria Junkkarin, Viivi Luikin, Marja-Leena Tiaisen, Elisabeth Ahon, Ene Mihkelsonin, Risto Oikarisen ja Anne Vaskon haastattelut kokonaan ja joukon muita pätkittäin. Lisäksi seurasin Jaakko Blombergin ja Raul Rebanen keskustelua Enn Soosaarin kirjasta Viron nurinkurinen vuosisata sillä seurauksella, että tein eilen kirjastoon varauksen.

Ehdottomasti eniten messuista saa irti, kun istuu rauhassa kuuntelemaan. Itsekin sain aamulla ihan kiitettävästi yleisöä, kolmisenkymmentä ihanaa aamuvirkkua, jotka seurasivat kun Esa Siljander haastatteli minua Louhi-lavalla. Tuntui erittäin hyvältä, kun huomasin Siljanderin oikeasti perehtyneen kirjaani. Hänellähän oli lukuisia muitakin haastatteluja päivän mittaan ja myös muina messupäivinä, joten tuollainen ammattitaito ansaitsee komeat kiitokset.

Jostakin syystä minua on jo muutaman päivän kaivertanut se, että nuortenkirjallisuutta esitellään Louhi-nimisellä lavalla. En tiedä yhtään, miksi tällainen nimi on valittu, mutta otaksun sen liittyvän viime vuosien fantasiabuumiin. Kuitenkin: jos isot kirjailijat ovat Aleksis Kivessä, keskisuuret Mika Waltarissa, Eino Leinossa tai Katri Valassa, ruotsalaiset Edith Södergranissa tai Totissa (hänen koiransa mukaan) ja lastenkirjailijat Topeliuksessa, miksi nuortenkirjailijat eivät voisi olla Anni Swanissa?

Vaikka halli tuntuikin kaikkineen aika sekavalta, välillä kuljeksin siellä vain ympäriinsä onnellisena siitä, että niin monet ihmiset pitävät yhä kirjoja tärkeänä.

Mitä tapahtuu todella?

Jukka Seppisen uusin kirja suomettumisesta on taas käynnistänyt keskustelun siitä, mitä Suomi teki sodassa tai mitä se ei tehnyt ja millä nimellä sitä tekemistä tai tekemättä jättämistä pitäisi kutsua. Että piirittikö vai ei, hyökkäsikö vai ei, oliko liittoutunut vai ei. Pätevillä tutkijoillakin riittää variaatioita. Entäs Alpo Rusi ja kaikki muut DDR:n listojen traumatisoimat ihmiset - yhä odotetaan päivää, jolloin lopullinen totuus on kaivettu esiin ja koko maailma huokaa: "Vihdoinkin selvisi, mitä todella tapahtui ja ketkä siinä olivat mukana!"

Viimeistään siitä asti, kun lahjakas yliopistotason venäjänopettaja sanoi minulle Pietarissa muutama vuosi sitten, että Viro ei ollut koskaan itsenäinen ennen vuotta 1991, olen ymmärtänyt, että meillä jokaisella on historiasta oma tietomme ja tulkintamme. Sama asia voidaan nähdä kahdesta eri näkökulmasta jopa ihan päinvastaisilla tavoilla. Ajatuksiamme muovaavat ensin omat vanhempamme, sitten koulukirjat ja opettajat, tutkijat ja poliitikot, ystävät ja kylänmiehet. Tätä tosiasiaa käytetään tietysti hyväksi erityisesti kaikissa diktatuureissa, joissa ihmisten halutaan ajattelevan asioista valtion määrittelemällä tavalla. Ei ihme, että Neuvostoliiton pää-äänenkannattaja oli nimeltään Pravda - Totuus.

Vaikka tuntosarvet pitkällä yrittäisimme selvittää rationaalisesti ja fiksusti, missä nyt mennään, epäilen että ani harva meistä Havukka-ahon ajattelijoista on täysin vapaa yleisen ilmapiirin, oman elämänhistoriansa ja jonkinlaisen muodin vaikutukselta, kun tutkijatkin ovat asioista eri mieltä. Jotkut motiivit jäävät hämäriksi - ei huvittaisi uskoa, että rahastakin voidaan kärjistää historiaa.

Jukka Tarkka toteaa Seppisen kirjan arvioinnissaan Helsingin Sanomissa: "Vastuu siirtyy tekijältä lukijalle." Eikö se ole aina ollut lopulta lukijalla?

Arvosteluja ja asenteita

Kun kirjailija ensin on selvinnyt kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen prässistä, hänellä on vuorossa arvostelumankelin läpikäyminen. Tähän kaikkeen hän suostuu vapaasta tahdostaan, suorastaan pyrkii.

Vaikka tuttavat olisivat vuodattaneet kyyneliä kirjan äärellä ja kehuneet sitä kuinka, vasta vieraiden arvostelut ovat niitä oikeita ja lahjomattomia. Olen nähnyt kaksi ensimmäistä arvostelua kirjasta Kaukana omalta maalta, ja molemmat ovat olleet yllättävän karuja. Kirja ei ole koskettanut kumpaakaan arvioijaa.

Kymen Sanomien kriitikon Päivi Taussin mielestä henkilöt ovat liian kilttejä ja pyrkivät aina hyvään ja oikeaan, mikä laimentaa heidän kiinnostavuuttaan. Hän näkee kirjassa myös jälkiviisautta. Kristillisen nuorisolehden Fleimin arvioija Noora Wikman taas katsoo käsittelyn liian mustavalkoiseksi: "Neuvostoliitto kuvataan jättimäisenä propagandamasiinana, yhteiskuntana, jossa kaikki oli huonosti." Olisi pitänyt nähdä enemmän harmaan sävyjä ja käsitellä aihetta monitasoisemmin.

Paavohan kertoo kirjassa myös oikein sydämellisistä venäläisistä, muun muassa hänet ja pikkuveljen pelastaneesta kalastajapariskunnasta. Venäläinen lääkäri auttoi perhettä monessa vaiheessa. Samoin poika muistelee lapsuutensa hauskoja pioneerileirejä. Läpi kirjan esiintyy "hyviä ihmisiä", joiksi Paavokin heitä nimittää. Sävyjä löytyy, jos niitä kykenee näkemään ilman puolustusasennetta.

En muista lukeneeni natsi-Saksan vainoista kirjoitetuissa kirjoissa kovin monisävyisiä kuvauksia kansallissosialisteista. Onko Suomessa yhä vielä vaikea myöntää, että naapurissamme kohdeltiin myös suomensukuisia ihmisiä varsinkin 1930- ja 40-luvulla sietämättömällä tavalla? Että heitä tapettiin sumeilematta tuhatmäärin  ja kuskattiin syrjäisiin paikkoihin yli-inhimillisen raskaaseen työhön tai kuolemaan. Viranomaisten tehtävänä oli toteuttaa diktaattorin päätöksiä. Miksi tätä mustaa pitäisi laimentaa harmaaksi? Me olimme myös oikeasti viholliskansa, joten siinä tilanteessa asetelmat olivat todella mustavalkoiset. Historian faktat ovat realismia jos mikä.

Myöhemmin olot tuossa "jättimäisessä propagandamasiinassa", kuten Wikman osuvasti sanoo, asteittain paranivat. Tunnen monen monia myös suomensukuisia Neuvostoliitossa sodan jälkeen syntyneitä ja kasvaneita, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet maata ja eläneet siellä rinta rinnan tyytyväisinä venäläisten kanssa. Moni löysi elämänsä rakkauden venäläisestä puolisosta.  Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.

Älä välitä, Paavo: sinä koit sen minkä koit, vaikka vuonna 2011 jotkut Suomessa sanovat, että sinun olisi pitänyt nähdä toisin.

Paavo palasi juurilleen

Olipa kumma tunne kertoa Pietarin Pyhän Marian kirkossa kirjanäyttelyn avajaisissa inkerinsuomalaisille itselleen kirjastani, jossa Paavo karkotetaan Leningradin piirityksestä Siperiaan. Kuulijoiden esi-isät ja tutut olivat itse kokeneet nuo tapahtumat, joista kirja kertoo. Tästä kaupungista Paavon perhe lähti, niiltä tienoilta, missä taas yövyin tutussa asunnossa Mutsnoi Pereulokilla.

Myönsin, etten ole itse koskaan käynyt Siperiassa muuten kuin Google mapin avulla. Kirjailijat kuvittelevat itsensä milloin mihinkin ja ovat olevinaan milloin ketäkin: Waltari kuvitteli Egyptin, Tervo kuvittelee elämän musliminaisena. Elämää pään sisällä. Onko se todellista?

Eivät kirjat ole koskaan totta, ne ovat vain heijastumia ja kuvajaisia. Kuvat voivat olla vääristyneitä ja vinoja. Kirjailijat luovat uusia omia todellisuuksiaan ja lukijat heijastelevat niihin omiaan.

Siitä huolimatta minusta itsestäni tuntui oikeasti siltä, että Paavo palasi kotiin. Ja hän muuttui jopa ihan fyysiseksi olennoksi, kun piispa Aarre Kuukauppi kertoi, että Paavon esikuvana ollut henkilö oli vanhoilla päivillään ollut hänen seurakuntalaisensa.

Inkerinsuomalaisen kirjanäyttelyn suomenkielinen esittely löytyy sivustolta www.inkerinkirkko.fi ja venäjänkielinen sivuilta www.elci.ru.

Julkisesti lukevia miehiä

Tämän päivän teema näyttää olevan salaa lukevien miesten esiintulo (kirja)kaapista. Olen siitä ihan ällistynyt, koska lukevat miehet ovat aina kuuluneet elämääni.

Isoisälläni oli seinän kokoinen kirjahylly talossaan. Kun talo myytiin hänen kuoltuaan, muistelin vuosikymmeniä juuri hyllyseinää, joka oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Viime kesänä pääsin yllättäen käymään sukulaisten kanssa tuossa talossa ja mykistyin: isoisän kirjahylly on 50 vuoden jälkeen kaikkine kirjoineen entisellä paikallaan.  Järkytykseltäni en kyennyt ottamaan siitä edes yhtä kirjaa muistoksi, vaikka olisin saanut. Säilytän lapsuudenmuistoa mielessäni. Ja hyllyssäni myös punaista Raamattua, jonka sain kymmenvuotiaana isoisältä lahjaksi.

Kun ajattelen isääni, näen hänet selällään sängyssä lukemassa keskittyneesti kirjaa. Hän kävi säännöllisesti kirjakaupassa ostamassa itseään kiinnostavat kirjat ja kuului myös kirjakerhoon. Tietysti oli selvää, että me lapset saimme aina lahjaksi kirjoja.

Kaksi veljeäni on paitsi lukenut paljon, myös kirjoittanut tietokirjoja. Mieheni haluaa aina isänpäivä-, syntymäpäivä- ja joululahjaksi kirjan. Tulipa nyt mieleeni, että myös appiukko osti meille säännöllisesti kirjalahjoja. Ja miehen veli on ahkera lukija hänkin.

Mitä sitten sanoisin kolmesta pojastani? Esikoinen luki aluksi vain Aku Ankkaa. Huolestuin, kunnes hän noin yhdeksänvuotiaana meni kirjastoon, lainasi Tolkienin Tarun sormusten herrasta ja luki sen hurjalla vauhdilla melkein siltä istumalta, syömättä ja juomatta. Siihen loppui huoleni hänen yksipuolisesta lukuharrastuksestaan. Kaksi muuta ovat olleet pienestä asti melkoisia kirjafriikkejä.

Meillä on ollut paremminkin huolena, että nuoret miehet tekisivät jotain muutakin kuin lukisivat. Mutta ei, pallopelit tai jääkiekko eivät ole kiinnostaneet heitä pätkääkään. Olen luovuttanut ajat sitten ja annan aikuisten miesten päättää itse kuntonsa hoitamisesta.

Kirjoista mehiläisiin: eilen poistin pesistä varroa-myrkkyliuskat ja sokeriliemiastiat. Talven eväät oli viety tarkasti talteen kennoihin. Toivottavasti ruokaa oli riittävästi. Vain muutama uskalikko lenteli etsiskelemässä myöhäisiä kukkia. Hiiriesteiden ja muurahaishapon aika tulee vähän myöhemmin, muulta osin nyt vain uutta kevättä odottamaan.

Kuvat ja tarinat kertovat

Sain tämän päivän postissa Pietarista lokakuussa avattavan inkeriläisaiheisen kirjanäyttelyn mainoksen, jonka Tuulikki Vilhunen on laatinut upeasti Samuli Paulaharjun vanhan mustavalkoisen valokuvan pohjalta. Siinä kohtaavat nykyhetki ja menneisyys sadan vuoden takaa, niin että selkäpiissä värähtää.

Kirjat ovat täynnä yksityisten ihmisten ja kokonaisen heimon kovaa ja julmaa historiaa - kun uusi valta ei antanut inkerinsuomalaisten jatkaa rauhallista elämäänsä peltojaan viljellen ja kirkoissaan Jumalan sanaa kuunnellen, vaan riuhtaisi heidät historiallisilta asuinsijoilta ja heitti kenet minnekin, monet suoraan kuolemaan.

Tästä kaikesta on tehty monta tarinaa, jotta emme unohtaisi. Tai jotta saisimme tietää, jos emme ole ennen tienneet.

Kun en itse osaa tehdä oikein minkäänlaisia kuvia, olen aina ihaillut sydämen pohjasta graafikoita ja kuvittajia. Niinpä silmäni lepää myös uuden kirjani kannentekijän Anna Emilia Laitisen taidokkaissa luomuksissa, joita löytyy hänen blogistaan: 

http://annaemilial.blogspot.com/2011/09/spring-mail-autumn-balcony.html

Ja tänään vihdoin sain myös kirjani tekijänkappaleet, joilla niilläkin näyttää olleen oma mutkikas historiansa, ennen kuin ne tulivat perille! 

Palautteita

Hienoa, tiedän jo kahden  ihmisen lukeneen kirjani!  Kiva saada Facebookiinsa tällaista palautetta:

"'Kaukana omalta maalta' on mainio tapa aloittaa historiallisten romaanien lukeminen. Vaikka on tehty nuorten kirjaksi ja Paavon näkökulmasta, elin itse Paavon äidin elämässä täysillä. Isän tuntoja voi jakaa moni isä. Ja samalla oppii ymmärtämään inkerinsuomalaisten ja virolaistenkin tarinaa. Sain paljon uutta tietoa. Tätä ei koulussa opittu. Kiitos. Happy End!"

Palaute työstä on aina tärkeää, ja ehkä erityisen tärkeää yksinään puurtaville kirjantekijöille, vaikka lempilauseeni onkin, että "työ tekijäänsä kiittää". Nuorisokirjailijat eivät pääse juhlimaan arvostelujen paljoudella, mutta kun olemme oppineet tyytymään vähään, muutaman sentin maininnastakin voi repiä hyvää mieltä. Joskus arvostelu voi tietysti ällistyttääkin. Muinoin Helsingin Sanomissa arvioitiin yksinhuoltajaäidistä ja hänen pojastaan kertova kirjani Hymyilevä koira. Kuvailin aika realistisesti, mutta en mielestäni mitenkään kohtuuttomasti äidin väsymystä vilkkaan vekaran kanssa, ja arvostelija tuumasi, että "ilkeä äiti pilasi koko kirjan"!

Sielu alkaa vähitellen rauhoittua tästä projektista, vaikka joudunkin vielä puhumaan kirjasta ja palauttamaan sen sisällön silloin mieleeni. Lokakuun alussa matkustan Pietariin Inkeri-aiheisten kirjojen näyttelyn avajaisiin. Entinen kollegani Tuulikki Vilhunen on koonnut näyttelyä suurella sydämellä ja innolla. Oma kirjani on siellä esillä tiettävästi tuoreimpana inkerinsuomalaisista kertovana kirjana.  Olen saanut kutsun myös Helsingin Kirjamessuille, missä olen  haastateltavana Louhi-lavalla lauantaina 29.10. klo 10.30. Saa nähdä, kuka aamuvirkku ehtii messuille vapaapäivänä siihen mennessä!  

Ikkunalaudallani odottaa postitusta neljätoista Apis Antikvan nettikaupan kautta tilattua kirjaa.  Korkea pino kertoo siitä, että ihmiset lukevat ja etsivät mieluisiaan vanhoja kirjoja antikvariaateista. Hakukoneella kaivattuja opuksia onkin helppo etsiä. Tekniikka on mullistanut tämänkin alan: ennenhän piti koluta pölyisiä kauppoja ja tähystellä niska kenossa korkeita hyllyjä, joista mielikirjojen löytäminen oli  usein ihan sattuman kauppaa. 

Antikvariaatinpitäjän päivä on pelastettu, kun asiakas viestii: "Ihanaa, vihdoin löysin tämän kauan etsimäni kirjan!"

Poika tuli!

"Kivulias synnytys, mutta Poika se on!" Näin totesi sisareni, kun sai Facebookista tietää, että kirjani on vihdoin ainakin joissakin kaupoissa. Totta, Paavo on nyt maailmassa.  Siitä tuli yliaikainen, kuten kaikista neljästä oikeasta lapsestani. Oikeastaan oloni on vieläkin kuin pihtisynnytyksen jäljiltä. Julkaisupäiväksi muutettiin kauppoihin vaivihkaa 12.9., kun "laskettu aika" 1.9. oli hurahtanut vahingossa lapsenpäästäjiltä ohi.

Mieheni kävi eilen ostamassa minulle kustantajan kirjakaupasta ikioman kirjan, jota sain illalla hypistellä. Että onko sillä kaikki sormet ja varpaat. Selkä näyttää nykyisin erilaiselta kuin entisaikaan - ainakaan tässä kirjassa sitä ei ollut pyöristetty, vaan se oli tiukka ja suora. Tällaisena kirjat on tietysti helpompi pakata ja varastoida. Muuten se näytti kyllä ihan oikealta, terveeltä kirjalapselta, joka nyt aloittelee omaa elämäänsä.

Tänään kävelin Akateemiseen. Minua jännitti ovella kuin olisin ollut menossa ensi treffeille. Tätä kiusausta kirjailijat eivät kai yleensäkään voi vastustaa: kirja on nähtävä kaupan hyllyssä. Siellä se odotti minua ja katselin pinoa arvioivasti. Jos siinä on viikon kuluttua yhtä monta kirjaa, alan huolestua.

"Piinallista tässä on, että nyt kun itse ei voi enää tehdä mitään kirjalle, alkaa sen julkinen elämä. Kirjan tekemisen piina ei lopu kirjan ilmestymiseen. Piina muuttaa muotoaan." Näin toteaa Karo Hämäläinen blogissaan. Hänen Erottaja-kirjansa on saanut paljon huomiota tiedotusvälineissä ajankohtaisen aiheensa vuoksi. Ja Tervo, Hotakainen ja Kyrö näyttävät pyörivän milloin missäkin esittelemässä uutuuksiaan, jotka Hesarin arvioiden mukaan ovat nekin yhteiskunnallisia ja ajassa kiinni. Ihmetyttää vain, että miestoimittaja löytää ajankohtaisuutta vain miesten kirjoittamista romaaneista. Tästä asiasta on virinnyt vilkas keskustelu kirjablogeissakin, mm. sivustolla Opuscolo - kirjasta kirjaan. No, toimittajien tehtävänä on tietysti yrittää analysoida ilmapiiriä ja haistella tuulia. Ja tärkeiden miesten tärkeät kirjat ilmestyvät etunenässä.

Nyt ei tee mieli kirjoittaa mitään. Synnytyksen jälkeinen raukeus.

Sähköä ilmassa

Kaukana omalta maalta näytti nettikauppojen mainoksista päätellen ilmestyneen viikon alkupuolella sähkökirjana. Senhän piti "oikeasti" ilmestyä jo 1.9. Kun mitään käsin kosketeltavaa ei alkanut näkyä eikä kuulua (vaikka läheiseni kävi kysymässä kustantajan kirjakaupastakin), päätin loppuviikosta tiedustella kustannustoimittajaltani, onko painossa ongelmia. Ei ole - hän oli saanut kirjan jo viikko sitten! Ja painettukin se on kuulemma aika päiviä. Ällisteltävää siis riittää.

Tutkimattomia ovat kirjojen tiet. Olen itsekin ollut pitkään kustantamoissa työssä, mutta ymmärrän että tilanne on helpommin hallittavissa, kun kirjoja ilmestyy vuodessa vain muutama ja osa varastosta on kustantajan omassa talossa. Ison kustantajan logistiikka näyttää olevan vähän hankalammin hoidettavissa. Luulisi kuitenkin olevan kaikkien edun mukaista, ettei tuote unohdu painon uumeniin.

Odotellaan, odotellaan. Ja odoteltaessa voidaan miettiä sähkökirjan olemusta. Kuulin, että Amazon myisi Amerikassa jo yli puolet kirjoista sähköisessä muodossa. Siihen kai meilläkin ollaan hiljalleen menossa. Ystäväni, joka on töissä muutaman tuhannen kilometrin päässä, ilmoitti juuri Facebookissa lukeneensa kirjani sähköisenä - lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan tuottama elämys on tietysti tärkeintä, ja kaiketi sen elämyksen voi saada paperia hypistelemättäkin. Kun itse olen nelivuotiaasta asti rakastanut käännellä kirjojen sivuja ja uppoutua niiden maailmoihin milloin missäkin asennossa (nykyisin usein selälläni maaten), en tiedä, opinko koskaan nauttimaan kirjan lukemisesta ruudulta. Muutenkin selkäni rasittuu jo tietokoneen ääressä istumisesta. Entä sitten se joululahjakirja? Antaako pukki minulle tulevaisuudessa enää pakettia, jonka muodosta voin päätellä, että joulupäivänä saan nauttia uuden kirjan rapinasta, tuoksusta ja lauseista?

Toivottavasti Apis Antikvan nettikauppani yli 4000 kirjaa vielä löytävät kodin. Ekologisinta on tietysti lukea päivänvalossa vanhoja painettuja kirjoja ilman yhdenkään watin kulutusta.

Kiinnostavia aikoja

Silmiini osui kirjastosta Artemi Troitskin kirja Kiinnostavia aikoja. Alaotsikko Kirjoituksia 90-luvun Venäjältä kertoo, mistä on kysymys. Liken kustantama kirja on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2000, mutta jostain syystä en huomannut kirjaa silloin, vaikka lueskelin useita Venäjää koskevia kirjoja ennen muuttoamme Pietariin syksyllä 2002.

Paljon matkustelleen ja maailmaa myös kotimaan ulkopuolelta seuranneen venäläisen lehtimiehen jutut suurten mullistusten vuosilta ovat kiinnostavia, koska hän katsoo asioita tarkkailijan kriittisin silmin. Ei ihme, että niiden julkaisija on ollut lähinnä The Moscow Times. Kirjoituksista on myös vierähtänyt aikaa 10-20 vuotta, joten nyt voi jälkiviisaana nähdä, miten osuvia analyysejä hän on maansa tulevaisuudesta tehnyt. Aika hurjilta tuntuvat hänen lähipiirinsä ihmisten vaiheet. Katsellessaan vuonna 1999 ystävänsä hääjuhlista 1984 otettua kuvaa hän toteaa, että kuvan 30 nuoresta puolet on joko kuollut tai muuttanut maasta ja kysyy: "Onko tässä välissä ollut sisällissota?" Venäläistä 1970-luvun undergroundia  kaipaillessaan hän kysyy, onko maan nyky-rockissa mitään uutta ja kiinnostavaa ja toteaa, ettei ole ehkä siksi, että kaikki seikkailuhenkiset ja kunnianhimoiset nuoret suuntautuvat mafiaan, liikemaailmaan tai tietokonealalle. Maansa presidentteihin, myös vuonna 2000 valittuun Putiniin, hän suntautuu hyvin kriittisesti.

Tuohon aikaan on jo voitu myöntää avustusta tällaisen kirjan suomentamiseen Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista. Näin on maailma muuttunut!

Seuraavaksi aion paneutua kirjastosta vihdoin pitkän jonotuksen jälkeen saamaani Elisabet Ahon Sisar-kirjaan. Kävelimme viime talvena yhtä matkaa Villa Kivestä nuorisokirjailijoiden järjestämästä tilaisuudesta Töölöön ja kuulin silloin tästä tulossa olevasta kirjasta. Sekin kertoo kiinnostavista ajoista,  keväästä 1918. Diakonissalaitoksella hoidettiin silloin sisällissodassa haavoittuneita. Olen aikaisemmin lukenut Ahon kolme historiallista romaania, jotka sijoittuvat Asikkalaan Urajärven kartanoon. Hän osaa tehdä historiasta todella elävää, joten odotan taas lukuelämystä.

Mehiläiset ovat saaneet syksyn viimeiset ruoka-annoksensa. Näillä eväillä pitäisi nyt pärjätä! Kuhnureille tulee pian katkera lähtö, vaikka niitä yhä lentää päristeli pesien lähellä.

Tästä alkaa syksy

Vietin kesäaitallamme yksin neljä päivää - yksin, jos seuralaisiksi ei lasketa muutamaa kymmentätuhatta mehiläistä ja muita pieniä luontokappaleita. Linkosin loput hunajat, valmistin 24 litraa 60-prosenttista sokerilientä, aloitin talvisyötön ja laitoin varroapunkkia torjuvat Tymol-liuskat pesiin. Syystoimien jälkeen pesät on jätettävä kirjaimellisesti Herran huomaan. Aina tuntuu ihmeeltä, jos ne ovat keväällä hengissä.

Pimeiden iltojen lukemiseksi olin valinnut Paul Austerin kirjan Yksinäisyyden äärellä, jonka kannessa kehutaan, että sen on "Paul Austerin paras kirja". Koska en ole lukenut häntä aiemmin, päätin aloittaa parhaasta päästä. Alkupuoli, jossa hän kertoi isästään, olikin koskettava muotokuva miehestä, jonka elämää leimasi kauhea lapsuuden trauma. Hän tuntui juoksevan sitä koko ikänsä pakoon. Kirjan toisesta osasta en oikein saanut otetta. Se tuntui liian teoreettiselta ja filosofoivalta. Jotkut lauseet, kuten "muistin työ alkaa vasta yksinäisyyden pimeydessä", ovat kyllä komeita. Pitäisi varmaan lukea vielä hänen New York -kirjojaan, että saisi sanoa oikeasti lukeneensa Austeria.

Miksihän joistakin kirjailijoista tulee maailmankuuluja ja toiset jäävät kotimaassaankin juokseenkin tuntemattomiksi? Joskus epäilyttää, että kyse on pitkälti markkinoinnista. Amerikkalaiset ovat siinä tunnetusti hyviä. Ruotsalaiset myös, oli sitten kyse dekkareista tai huonekaluista. Tietysti pitää olla myös hyvä, mutta kuka sen lopulta määrittelee?  Kaikki eivät myöskään suostu esiintymään medioissa, mikä tuntuu nykyisin olevan välttämätöntä, jos haluaa kuuluisaksi ja ostetuksi.

Nyt kun uutta kirjasyksyä lähdetään purkamaan, on hauska seurata, montako senttiä ja palstaa kirjailijat saavat teoksilleen Helsingin Sanomista. Siitä alkaa arvottaminen. Sekä syys- että kevätkauden kirjoissa ensimmäinen punnitus tapahtuu, kun lehti julkaisee luettelon uutuuksista. Kuka mahtuu lehteen ja kuka jää vain nettisivuille? Nyt muutama merkattiin jopa värillä!

"Kaikki syksyn uutuudet" -otsikon alle eivät koskaan pääse lasten- ja nuortenkirjat. Nekin kyllä esitellään, mutta niiden aika tulee säännönmukaisesti vasta muutama viikko muiden jälkeen kuin osoituksena siitä, että ne eivät ole yhtä tärkeitä kuin aikuisten kirjat. No, ovathan niiden lukijat pienempiä kooltaan ja ehkä nämä kirjat eivät kustantamoissakaan liikuttele samanlaisia rahamääriä kuin aikuisten kirjat, mutta kyllä tällainen järjestys lasten- ja nuortenkirjailijoita aina vähän ärsyttää.

P.S. Tänä vuonna ne lasten- ja nuortenkirjatkin esiteltiin harvinaisen aikaisin, jo elokuussa! Kiitos, Hesari. Tosin painettuun lehteen pääsi vain pieni osa kirjoista.

Sota ei jätä rauhaan

Luin heinäkuussa kaksi kirjaa, jotka kumpikin kertovat toisesta maailmansodasta:  Markus Zusakin Kirjavarkaan ja Johannes Angeren Me Kullan miehet. Edellisessä ollaan Saksassa, jälkimmäisessä Neuvostoliitossa, Suomessa ja Saksassa.

Angere on inkeriläismies, joka pakeni sodan jälkeen Suomen kautta Ruotsiin ja eteni siellä yliopistovirkaan. Hänen kirjansa, joka on ilmestynyt jo 1970,  kuvaa mielenkiintoisesti sekä venäläisten, suomalaisten että saksalaisten näkökulmia. Inkerinsuomalaiset kommunistit joutuivat Terijoen hallituksen taakse, uskoivatpa he siihen lujasti tai eivät. Zusakin, australialaisen kirjailijan kaikkivaltias "kirjoittajaminä" on itse kuolema, jolla onkin ollut noina vuosina paljon töitä. Hänen kirjansa kertoo sotatapahtumien sattumanvaraisuudesta, suoranaisesta absurdiudesta.

Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan, olen usein palannut toisesta maailmansodasta kertoviin kirjoihin. Ehkä kiinnostus johtuu omasta syntymävuodestani. Kun synnyin, Hitler eli vielä reilun kuukauden, mutta Saksan keskitysleirit oli jo vapautettu. Isä oli Kollaan ja Rukajärven upseeri ja näki painajaisia sodasta loppuelämänsä. Perheemme joutui jättämään kotinsa Karjalassa. Tarkistin äskettäin Henrik Meinanderin kirjasta Suomi 1944, että tasan yhdeksän kuukautta ennen syntymääni, 23.6.1944, Kreml lähetti Suomen hallitukselle vaatimuksen täydellisestä antautumisesta. Kannaksen läpi oli jo tuolloin juostu. Isä oli päässyt silloisista esikuntatehtävistään lyhyelle lomalle Jaakkimaan, ehkäpä evakuoimaan perhettään, mutta lähtökäsky ei tullut vielä silloin, vaan vasta syyskuussa. Silti se oli tärkeä matka, sainhan minä alkuni.

Jos loppukesän sotatapahtumat olisivat menneet toisin kuin menivät (Tali-Ihantala hävitty ja niin edelleen), tynkäperheemme olisi todennäköisesti lastattu ilman isää härkävaunuun kohti Siperiaa. Isän, suojeluskuntatoimintaan osallistuneen yliluutnantin, kohtaloa ei tarvitse paljon arvailla. Tällainen kauhukuva on ollut ilmassa vielä lapsuusvuosinani. En muista, mitä aikuiset ovat puhuneet, mutta Siperiaa olen osannut aina pelätä.

Ehkä siksikin minun oli tehtävä sinne inkerinsuomalaisen Paavon kanssa matka uudessa kirjassani, joka nyt on luultavasti painokoneissa tai ainakin jonottamassa niihin vuoroaan. Siperia oli toinen vaihtoehto syntymäpaikakseni, yhtä mahdollinen kuin toteutunut Närpiö Pohjanlahden rantamilla, kumpikin kaukana kotoa.

Siitepölyä ja hunajaa

Seurailin parvipesän suuaukkoa ja näin, miten mehiläiset kuljettivat takajaloissaan pesään vaaleankeltaista siitepölyä. Maitikkaa, keltanoa? Se oli elämän merkki: emo siis munii ja uutta väkeä on tulossa, koska syntymättömiä vauvoja ruokitaan siitepölyllä.

Linkosin vanhasta pesästä viisi kiloa hunajaa aiempien 14 kilon lisäksi. Kaksi parvea on köyhdyttänyt populaatiota rankasti, enkä voi enää odottaakaan suurta satoa. Omiksi tarpeiksi sitä kuitenkin tulee riittävästi ja sehän onkin tarkoitus. Toisaalta olen saanut parvet talteen ja yksi pesä on moninkertaistunut kolmeksi. Toivottavasti kaikki yhteiskunnat ehtivät vahvistua riittävästi talveksi.

Kesän upeimpia hetkiä on pulahtaminen hikisenä järveen sen jälkeen kun on huhkinut kuumassa suojapuvussa puoli tuntia ottamassa hunajakakkuja pesästä. Pesän avaaminen on aina vähän jännittävää ainakin näin amatöörihoitajalle. Hunajaa korjatessa tulevat fyysiset rajatkin äkkiä vastaan, jos laatikot painavat paljon. Nyt tarvitaan taas selkäjumppaa!

Nostalgiaa

Vietin eilen mukavan iltapäivän kuvittaja Salli Parikan kanssa. Nostalgiaosuutta oli menneiden muistelu, jonka kirvoitti unkarilaisesta nettiantikvariaatista keväällä löytämäni piraattiversio 70-luvun lastenkirjoistamme Jukka käy kaupassa ja Jukka päiväkerhossa. Kirjassa ei mainittu ollenkaan kuvittajaa, kustantajaa eikä ilmestymisvuotta! Sen sijaan siinä oli suomalaisen kustantajan virallisen näköinen copyright-merkintä. Aika hauskaa, että me tekijät saimme tietää asiasta sattumalta vasta nyt vuosikymmenten jälkeen. Annoimme anteeksi, kun muutakaan emme voi - mutta vain koska kyse on Unkarista. Nähtävästi kirja on mennyt sinne Saksan kautta, koska Hänssler-Verlag julkaisi noista kahdesta kirjasta samanlaisen yhteisniteen 1970-luvun lopulla. Onhan oikeastaan aina kumouksellista, että kommunistisessa Unkarissa on julkaistu kristillinen lastenkirja! Ellei kirja nyt sitten ole tuoreempi. Mutta kustantajan puuttuminenkin kertoisi siitä, että kirja on tehty salaa, ties missä nyrkkipainossa.

Salli esitteli upeita uusia töitään. Hänellä on menossa Marvi ja Merja Jalon kanssa hauska koirakirjasarja Murren koirakoulu. Sallin koirat pehmentävät aina koiranystävän sydämeni. Varsinainen kulttuuriteko on pohjoissaamen aapinen, joka ilmestyi viime vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Áppes - Min meahci máidnasat olisi totisesti ansainnut enemmän mediahuomiota. Salli on perehtynyt kuvitukseen tarkasti, kuten aina, ja käynyt Lapissa tutkimassa myös luontoa, että se olisi piirroksissa aitoa. Kirjasta oli otettu aluksi niin varovainen painos, että toinen painos piti ottaa saman tien. Luulisi tällaisella aapisella olevan käyttöä muuallakin kuin pohjoisen kouluissa. Kirjaa selatessani opin heti, että koulu on saameksi skuvla ja sisään sisa. Jotain tuttua?

Keskikesä

14.7.2011 
Ajoimme maalle. Maistelimme vadelmapensaista ensimmäisiä punaisia marjoja. Meri, 9 vuotta, huudahti: "Katso, mummo, puussa on mehiläispesä!"  Totta vieköön, omenapuussa köllötti ruskea mehiläisparvi. Ei kun suojahaalari päälle ja ottamaan parvea kiinni. Se vaati kottikärryt, uuden pesälaatikon, sahan ja muovituolin, jonka päältä pääsin sahaamaan ison oksan irti.  

Ravistelin karkulaisjengin laatikkoon. Se hyväksyi  nopeasti uuden kotinsa ja pääsi illansuussa tyytyväisenä uuteen paikkaan puutarhaan. Minäkin sain lopulta hypätä järveen huuhtoutumaan ja nauttia tulokahvit. 

Päättelin, että pesässä on ahdasta, ja linkosin seuraavana päivänä täyteen kerätystä laatikosta 14 kiloa hunajaa. Ensimmäisen lusikallisen maistaminen on mehiläishoitajalle vuoden kohokohtia. Onko mitään täydellisempää kuin alkukesän kukkien mesi? 

17.7.2011 

Syyskuun 1. päivänä ilmestyvän uuden kirjani kansi näkyy nyt netin ennakkomainoksissa. Tässä vaiheessa voisi siis järjestää kannen julkistamistilaisuuden! Anna Emilia Laitisella on herkkä, omaperäinen tyyli ja pidän kovasti hänen värimaailmastaan. "Kaukana omalta maalta" velloo vielä välillä mielessäni, lauseet kertautuvat ja henkilöt puhuvat, mutta onneksi eivät enää uusia repliikkejä, koska kirja on jo painossa. Tässä vaiheessa kaikki on siltä osin jo kiveen hakattua.