Tästä alkaa syksy

Vietin kesäaitallamme yksin neljä päivää - yksin, jos seuralaisiksi ei lasketa muutamaa kymmentätuhatta mehiläistä ja muita pieniä luontokappaleita. Linkosin loput hunajat, valmistin 24 litraa 60-prosenttista sokerilientä, aloitin talvisyötön ja laitoin varroapunkkia torjuvat Tymol-liuskat pesiin. Syystoimien jälkeen pesät on jätettävä kirjaimellisesti Herran huomaan. Aina tuntuu ihmeeltä, jos ne ovat keväällä hengissä.

Pimeiden iltojen lukemiseksi olin valinnut Paul Austerin kirjan Yksinäisyyden äärellä, jonka kannessa kehutaan, että sen on "Paul Austerin paras kirja". Koska en ole lukenut häntä aiemmin, päätin aloittaa parhaasta päästä. Alkupuoli, jossa hän kertoi isästään, olikin koskettava muotokuva miehestä, jonka elämää leimasi kauhea lapsuuden trauma. Hän tuntui juoksevan sitä koko ikänsä pakoon. Kirjan toisesta osasta en oikein saanut otetta. Se tuntui liian teoreettiselta ja filosofoivalta. Jotkut lauseet, kuten "muistin työ alkaa vasta yksinäisyyden pimeydessä", ovat kyllä komeita. Pitäisi varmaan lukea vielä hänen New York -kirjojaan, että saisi sanoa oikeasti lukeneensa Austeria.

Miksihän joistakin kirjailijoista tulee maailmankuuluja ja toiset jäävät kotimaassaankin juokseenkin tuntemattomiksi? Joskus epäilyttää, että kyse on pitkälti markkinoinnista. Amerikkalaiset ovat siinä tunnetusti hyviä. Ruotsalaiset myös, oli sitten kyse dekkareista tai huonekaluista. Tietysti pitää olla myös hyvä, mutta kuka sen lopulta määrittelee?  Kaikki eivät myöskään suostu esiintymään medioissa, mikä tuntuu nykyisin olevan välttämätöntä, jos haluaa kuuluisaksi ja ostetuksi.

Nyt kun uutta kirjasyksyä lähdetään purkamaan, on hauska seurata, montako senttiä ja palstaa kirjailijat saavat teoksilleen Helsingin Sanomista. Siitä alkaa arvottaminen. Sekä syys- että kevätkauden kirjoissa ensimmäinen punnitus tapahtuu, kun lehti julkaisee luettelon uutuuksista. Kuka mahtuu lehteen ja kuka jää vain nettisivuille? Nyt muutama merkattiin jopa värillä!

"Kaikki syksyn uutuudet" -otsikon alle eivät koskaan pääse lasten- ja nuortenkirjat. Nekin kyllä esitellään, mutta niiden aika tulee säännönmukaisesti vasta muutama viikko muiden jälkeen kuin osoituksena siitä, että ne eivät ole yhtä tärkeitä kuin aikuisten kirjat. No, ovathan niiden lukijat pienempiä kooltaan ja ehkä nämä kirjat eivät kustantamoissakaan liikuttele samanlaisia rahamääriä kuin aikuisten kirjat, mutta kyllä tällainen järjestys lasten- ja nuortenkirjailijoita aina vähän ärsyttää.

P.S. Tänä vuonna ne lasten- ja nuortenkirjatkin esiteltiin harvinaisen aikaisin, jo elokuussa! Kiitos, Hesari. Tosin painettuun lehteen pääsi vain pieni osa kirjoista.

Sota ei jätä rauhaan

Luin heinäkuussa kaksi kirjaa, jotka kumpikin kertovat toisesta maailmansodasta:  Markus Zusakin Kirjavarkaan ja Johannes Angeren Me Kullan miehet. Edellisessä ollaan Saksassa, jälkimmäisessä Neuvostoliitossa, Suomessa ja Saksassa.

Angere on inkeriläismies, joka pakeni sodan jälkeen Suomen kautta Ruotsiin ja eteni siellä yliopistovirkaan. Hänen kirjansa, joka on ilmestynyt jo 1970,  kuvaa mielenkiintoisesti sekä venäläisten, suomalaisten että saksalaisten näkökulmia. Inkerinsuomalaiset kommunistit joutuivat Terijoen hallituksen taakse, uskoivatpa he siihen lujasti tai eivät. Zusakin, australialaisen kirjailijan kaikkivaltias "kirjoittajaminä" on itse kuolema, jolla onkin ollut noina vuosina paljon töitä. Hänen kirjansa kertoo sotatapahtumien sattumanvaraisuudesta, suoranaisesta absurdiudesta.

Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan, olen usein palannut toisesta maailmansodasta kertoviin kirjoihin. Ehkä kiinnostus johtuu omasta syntymävuodestani. Kun synnyin, Hitler eli vielä reilun kuukauden, mutta Saksan keskitysleirit oli jo vapautettu. Isä oli Kollaan ja Rukajärven upseeri ja näki painajaisia sodasta loppuelämänsä. Perheemme joutui jättämään kotinsa Karjalassa. Tarkistin äskettäin Henrik Meinanderin kirjasta Suomi 1944, että tasan yhdeksän kuukautta ennen syntymääni, 23.6.1944, Kreml lähetti Suomen hallitukselle vaatimuksen täydellisestä antautumisesta. Kannaksen läpi oli jo tuolloin juostu. Isä oli päässyt silloisista esikuntatehtävistään lyhyelle lomalle Jaakkimaan, ehkäpä evakuoimaan perhettään, mutta lähtökäsky ei tullut vielä silloin, vaan vasta syyskuussa. Silti se oli tärkeä matka, sainhan minä alkuni.

Jos loppukesän sotatapahtumat olisivat menneet toisin kuin menivät (Tali-Ihantala hävitty ja niin edelleen), tynkäperheemme olisi todennäköisesti lastattu ilman isää härkävaunuun kohti Siperiaa. Isän, suojeluskuntatoimintaan osallistuneen yliluutnantin, kohtaloa ei tarvitse paljon arvailla. Tällainen kauhukuva on ollut ilmassa vielä lapsuusvuosinani. En muista, mitä aikuiset ovat puhuneet, mutta Siperiaa olen osannut aina pelätä.

Ehkä siksikin minun oli tehtävä sinne inkerinsuomalaisen Paavon kanssa matka uudessa kirjassani, joka nyt on luultavasti painokoneissa tai ainakin jonottamassa niihin vuoroaan. Siperia oli toinen vaihtoehto syntymäpaikakseni, yhtä mahdollinen kuin toteutunut Närpiö Pohjanlahden rantamilla, kumpikin kaukana kotoa.

Siitepölyä ja hunajaa

Seurailin parvipesän suuaukkoa ja näin, miten mehiläiset kuljettivat takajaloissaan pesään vaaleankeltaista siitepölyä. Maitikkaa, keltanoa? Se oli elämän merkki: emo siis munii ja uutta väkeä on tulossa, koska syntymättömiä vauvoja ruokitaan siitepölyllä.

Linkosin vanhasta pesästä viisi kiloa hunajaa aiempien 14 kilon lisäksi. Kaksi parvea on köyhdyttänyt populaatiota rankasti, enkä voi enää odottaakaan suurta satoa. Omiksi tarpeiksi sitä kuitenkin tulee riittävästi ja sehän onkin tarkoitus. Toisaalta olen saanut parvet talteen ja yksi pesä on moninkertaistunut kolmeksi. Toivottavasti kaikki yhteiskunnat ehtivät vahvistua riittävästi talveksi.

Kesän upeimpia hetkiä on pulahtaminen hikisenä järveen sen jälkeen kun on huhkinut kuumassa suojapuvussa puoli tuntia ottamassa hunajakakkuja pesästä. Pesän avaaminen on aina vähän jännittävää ainakin näin amatöörihoitajalle. Hunajaa korjatessa tulevat fyysiset rajatkin äkkiä vastaan, jos laatikot painavat paljon. Nyt tarvitaan taas selkäjumppaa!