Jukka Seppisen uusin kirja suomettumisesta on taas käynnistänyt keskustelun siitä, mitä Suomi teki sodassa tai mitä se ei tehnyt ja millä nimellä sitä tekemistä tai tekemättä jättämistä pitäisi kutsua. Että piirittikö vai ei, hyökkäsikö vai ei, oliko liittoutunut vai ei. Pätevillä tutkijoillakin riittää variaatioita. Entäs Alpo Rusi ja kaikki muut DDR:n listojen traumatisoimat ihmiset - yhä odotetaan päivää, jolloin lopullinen totuus on kaivettu esiin ja koko maailma huokaa: "Vihdoinkin selvisi, mitä todella tapahtui ja ketkä siinä olivat mukana!"
Viimeistään siitä asti, kun lahjakas yliopistotason venäjänopettaja sanoi minulle Pietarissa muutama vuosi sitten, että Viro ei ollut koskaan itsenäinen ennen vuotta 1991, olen ymmärtänyt, että meillä jokaisella on historiasta oma tietomme ja tulkintamme. Sama asia voidaan nähdä kahdesta eri näkökulmasta jopa ihan päinvastaisilla tavoilla. Ajatuksiamme muovaavat ensin omat vanhempamme, sitten koulukirjat ja opettajat, tutkijat ja poliitikot, ystävät ja kylänmiehet. Tätä tosiasiaa käytetään tietysti hyväksi erityisesti kaikissa diktatuureissa, joissa ihmisten halutaan ajattelevan asioista valtion määrittelemällä tavalla. Ei ihme, että Neuvostoliiton pää-äänenkannattaja oli nimeltään Pravda - Totuus.
Vaikka tuntosarvet pitkällä yrittäisimme selvittää rationaalisesti ja fiksusti, missä nyt mennään, epäilen että ani harva meistä Havukka-ahon ajattelijoista on täysin vapaa yleisen ilmapiirin, oman elämänhistoriansa ja jonkinlaisen muodin vaikutukselta, kun tutkijatkin ovat asioista eri mieltä. Jotkut motiivit jäävät hämäriksi - ei huvittaisi uskoa, että rahastakin voidaan kärjistää historiaa.
Jukka Tarkka toteaa Seppisen kirjan arvioinnissaan Helsingin Sanomissa: "Vastuu siirtyy tekijältä lukijalle." Eikö se ole aina ollut lopulta lukijalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti