keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Jumalten keinussa

Mieli ja ruumis alkavat rauhoittua eilisen ja edellispäivien myllerryksestä. Se alkoi perjantaina puolilta päivin, kun kustannustoimittajani Essi Kytöhonka soitti, että istu nyt alas, kirjasi on valittu Finlandia Junior -ehdokkaaksi.

Kirjailijahan pakertaa yleensä kuin myyrä kolossaan, yksin, poissa silmistä. Kirjan ilmestyttyä alkaa hiljainen odotus, että työn tulos huomattaisi, että se olisi edes jossain kaupassa näkyvissä, että edes joku sanoisi siitä jotain. Kuljin pari kertaa Akateemisen nuortenosaston läpi, ja ne neljä kirjaa olivat siinä yhä vain myymättä. Suomalaisessa pysyi se yksi näytevarastokappale tiukassa hyllyssä kohtalotovereidensa välissä, hevoskirjoja ja muita sarjoja näyttävä pino alapuolellaan.

Hiljaisten viikkojen jälkeen tuli tutuilta lämmintä ja myönteistä palautetta. Se oli mukavaa. Joku kertoi ihan itkeneensä tekstin äärellä. Lopulta sitten muutama arvostelukin - kuitenkin enimmäkseen aika nuivaa. Voisin jo listata kaiken negatiivisen, mitä kirjastani on ehditty sanoa, mutta jääköön.

Oli pakko todeta, etten taida enää olla oikein nuortenkirjallisuuden kärryillä. Mielihyvin annan toisten tehdä parempaa. Tämä kirja nyt vain oli vielä pakko kirjoittaa. Oikeastaan se on aina ollut ainoa motiivini kirjojen kirjoittamiseen: jokin aihe alkaa elää niin vahvasti, ettei siitä voi olla kirjoittamatta, se vain alkaa pursuta paperille.

Näissä mietteissä näpertelin vähän joidenkin vanhojen, keskeneräisten tekstien kanssa ja tuumin, että voihan tässä aikansa kuluksi tehdä sormiharjoituksia, mutta tuskin tekee enää mieli ryhtyä kokonaista kirjaa väsäämään pelkästään tuttujen iloksi. Se oli siinä, minun kirjailijanurani, jo 46 vuotta pitkä mutta kaikki loppuu aikanaan.

Vielä Grand Casinon salissa, kun vihreä liina peitti ehdokaskirjat, mieleeni hiipi epäilys, että tässä on varmaan tapahtunut jokin erehdys. Että kun liina nostetaan, minun kirjani ei olekaan siellä. Mutta ihme tapahtui.

Siellä se oli, kaikkien hienojen ja kehuttujen kirjojen rivissä. Leningradin piirityksessä lapsen oloiseksi kuihtunut 13-vuotias Paavo sellaisena, kuin Anna Emilia Laitinen hänet näki kantta tehdessään. Kun raadin jäsenet kävivät vielä juhlinnan keskellä erikseen henkilökohtaisesti kehumassa kirjaani ja kertomassa, miten se oli koskettanut heitä, oli pakko uskoa, että jotkut ihmiset siihen tarinaan uskovat ja eläytyvät niin kuin itse tein sitä kirjoittaessani pari vuotta sitten.

Pää meni pyörälle juhlahumusta ja olimme kai kaikki ehdokkaat jo melkein irti tästä ruumiista. Kun yleensä ei saa mitään huomiota osakseen, yhtäkkiä edessä on valokuvaaja toisensa jälkeen niin ettei suu enää jaksa yhtään hymyillä. Vielä piti vähän ponnistaa, edustimmehan me tiedotusvälineille nyt koko suurta suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoa, joka kerran vuodessa nähdään.

Lounaalla kustantajan kanssa tultiinkin sitten reipasta vauhtia takaisin maan pinnalle, kun luettiin Hesarin vähemmän mairittelevaa arvostelua, joka katsottiin tarpeelliseksi toistaa vielä tämän päivän lehdessä ehdokaskirjojen esittelyssä - ikään kuin nämä arvostelijat olisivat näillä perusteilla valinneet ehdokaskirjat. Melkoinen kimara! Minun kirjani kohdalla toistettiin vielä asiavirhekin - eihän kukaan tietenkään paennut Stalinin vainojen alta Siperiaan, vaan pakkokarkotus oli juuri sitä vainoa. Jotenkin surkuhupaisasti Hesarin menettelystä  tulee mieleen totalitaarinen valtio, jossa Totuus on vain yksien käsissä, sanokoot muut mitä tahansa.

Eilen kotiin palatessa kuvailin päivän vaihtelevia tunnelmia puhelimessa nuorimmaiselleni. - Se on jumalten keinu, hän sanoi ja jatkoi: - Äiti, mä oon ylpeä susta.

5 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! Pyyhin silmäkulmiani viimeistään tuossa "äiti mä oon ylpeä susta" -kohdassa. Kauniisti sanottu.

    Kerroit, että kirja oli pakko kirjoittaa. Luulen, että juuri siinä piilee sen koskettavuuden salaisuus. Kun tarina on itselle tärkeä, se pursuaa aidosti ja liikauttaa lukijoiden sydämiä.

    Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta!

    VastaaPoista
  2. Oli ihana lukea tätä. Tuntui niin tutulta tuo, että sitä käy kirjakaupoissa katsonassa, eikö yksikään omista ole mennyt kaupan. No, tätä lukiessa sinun teoksesi kappaleet on takuulla nostettu paremmin näkyviin ja todennäköisesti myös ostettu.

    Onnittelut vielä kerran!

    VastaaPoista
  3. Päivi, kiitos paljon sinulle! Oli kiva lukea blogistasi tuttuja mietteitä ja usko tai älä, se lohdutti minua, kun olen juuri viime päivät kaiken keskellä pähkäillyt noita arvostelujuttuja. Olen itsekin kauan sitten arvostellut kirjoja ja jokaisessa kirjassa on minusta aina jotain hyvääkin, jonka voisi tuoda esiin, vaikka sitten huomauttaisi myös puutteista.

    VastaaPoista