Kuuntelin viime lauantaina järjestetyssä Kritiikin päivässä Leena Majanderin, Touko Siltalan ja Ville Hytösen ajatuksia media- ja kustannusalan murroksesta. Mitään hirveän uutta ja mullistavaa sanottavaa heillä ei ollut, mutta olipahan ainakin hauska olla todistamassa Siltalan lohkaisua, ettei hän oli uskonut tällaisen marraskuun päivän koittavan, jona hän kuuntelee Majanderin (ohjelmassa ei ollut nimen perässä Reenpäätä) WSOY:tä ylistävää puhetta!
Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.
Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.
Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.
Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.
P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti