Hesarin kulttuurisivujen avaaminen on näinä aikoina suorastaan jännitysnäytelmä. Mitähän paljastuksia, kohahduksia ja uutuuksia siellä tänään esitellään? Kun miehen kanssa aamukahvin jälkeen jaamme lehden osia, huomaan hanakimmin tarttuvani kulttuurisivuihin.
En muista, minä syksynä kirjoista olisi kohuttu näin paljon heti alkajaisiksi. Ja vielä kummempaa, naisten kirjoittamista! Sofi Oksasen ökyensipainos 100 000 kappaletta oli niin suuri, että vastustelin mielessäni kirjan hankkimista, mutta eikös mies tullut eilen kaupungilta kotiin kirja kädessään. Että meidänkin piti se oikein ostaa! No, ymmärrän hänen intonsa, koska hän on ollut töissä Virossa ja on tietysti senkin vuoksi kiinnostunut sen historiasta. Ja kun itse ruodin, kääntelen ja vääntelen jatkuvasti kommunismin aikaa mielessäni ja seuraan siitä tehtäviä dokumentteja Teemalta, kyllähän se minua itseänikin kovasti kiinnostaa.
Kuusikymmenluvulla, herkimpinä opiskeluvuosinani, kaikki tosi fiksut eturivin ihmiset olivat kommunisteja. Tai siis kaikki kommunistit ja varsinkin stalinistit pitivät itseään tosi fiksuina eturivin ihmisinä. Leima edistyksellinen määritteli heidät tavallisten talliaisten yläpuolelle. He antoivat ymmärtää, että koko maailma oli muuttumaisillaan edistykselliseksi. Vain pieni napsaus vielä puuttui.
Nyt kun tiedetään, että siihen aikaan teljettiin rajan takana ihmisiä vankiloihin, mielisairaaloihin ja leireille väärien mielipiteittensä takia, kaipaisin pientä puhdistusta ja selvittelyä tuosta ajasta lähempääkin kuin Neuvosto-Eestin osalta. Mutta se vie näköjään vielä aikaa. Aloitin juuri Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n lukemisen. Hän teki mielessään kirjaa Dresdenin pommituksesta, johon sotavankina joutui, kaikki sodanjälkeiset vuodet. Kirja ilmestyi 1969 eli kului 25 vuotta, ennen kuin aika oli kypsä.
Ehkä juuri tästä syystä teoksen aineiston keruu lähimmäisten elämästä ihan tuoreeltaan on heille liian hämmentävä juttu. Kun emme osaa analysoida ja käsitellä omaakaan sisikuntaamme ja aikaamme heti paikalla (tekee varmaan liian kipeää), pitäisikö olla armollisempi toisillekin? Muistan kyllä, miten Eila Pennanen joskus opetti kirjoittajia, ettei omaa äitiäänkään saa säästellä. Kun kirjoitin ensimmäiseen novelliini, että mummolla oli likainen pahanhajuinen esiliina, oma mummoni pahoitti perin juurin mielensä: "Mitä sie määt semmosta kirjottammaa mikä ei oo tottakaa?" Hän selvästi tunnisti itsensä novellin mummosta, mutta ei kestänyt hahmoa sellaisena jona minä hänet näin.
Ja mikä on totuus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti