Hävityksen kauhistus

Minne olen viime aikoina silmäni ja korvani kääntänyt, siellä käydään keskustelua kirjojen hävityksestä.

Kaksi vuotta vanha kirja on passé, mennyttä kalua. En löytänyt omaanikaan, v. 2011 ilmestynyttä  Kaukana omalta maalta enää kustantajan kirjakaupasta, kun olisin tarvinnut muutaman lisää, mutta onneksi nettikauppa vielä myy sitä ja oikein edullisestikin, eläköön Adlibris! Odottelen nyt kuitenkin jo kirjettä, jossa minulle tarjotaan lunastettavaksi loppuerää.

Mitä tehdä lopuvarastoille, pohtii nimittäin kustantaja ja raapii päätään. Jokainen metri varastossa maksaa. Kuka keksii enää ostaa kirjaa, jota ei näy missään? No, tarjotaan kirjoittajalle 3-5 euron kappalehintaan. Mutta mitä ihmettä hän niillä tekee? Kotiin voi varastoida vaikkapa sata ja lahjoitella niitä pikku hiljaa, entäs loput? Eikö maailmassa ole ketään, joka haluaisi lukea niitä?

Kirjailija-lehdessä Rauha S. Virtanen kertoi, että Seljan tyttöjen viimeisten painosten loppuerät, yhteensä 1966 teosta suosikkisarjaa, on nyt makuloitu. Lopuista 2193 kirjasta hän osti 49 kappaletta. Kirjailijaa haastatelleen Terhi Rannelan mukaan kirjojen tuhoaminen herättää "kammottavia mielleyhtymiä".

Nuorisokirjailijoiden pikkujoulussa pohdiskeltiin, voisivatko kustantajat luovuttaa kirjojen loppuerät tekijöille nimellishinnalla. Siitähän voisi tehdä pykälän jo sopimukseen. Jos nykyisillä ehdoilla ostat kolmella eurolla 400 kirjaa, joudut pulittamaan hyvässä (tai huonossa) lykyssä puolet tekijänpalkkiostasi takaisin kustantajalle. Kaikki eivät halua perustaa omaa kirjakauppaakaan.

Eikä hävitys koske vain uusia kirjoja, vaan myös vanhojen kirjahyllyjen tyhjennyksiä. Monelta taholta olen kuullut, että kivijalka-antikvariaatit eivät vedä enää mitään. Tässä tuore todistus: "Ne eivät kelvanneet vanhuutensa vuoksi edes antikvariaattiin. Eko-torilla on kuulemma silppuri, jonne kannet pois revittyinä voi viedä ylimääräiset teokset." Toinen tuttu työhuoneensa siivoaja ratikkapysäkillä: "Antikvariaatti ei ottanut mitään. Olen nyt repinyt kansia ja heittänyt sivut paperinkeräykseen."

Edelliseltä todistajalta lunastin nettiantikvariaattiini muutaman laatikollisen "liian vanhoja" kirjoja. Olen parissa viikossa myynyt niistä jo neljä. Tietysti tämä on nykymaailmassa todellista slow-myyntiä, mutta sopii minulle. Ihminen löytää kauan etsimänsä vanhan kirjan. Hän tulee onnelliseksi, minä myös. Usein kerron kirjat luovuttaneellekin, missä mennään, että onnellisia olisi vielä lisää.

Onhan tässä tietysti yksi iso ongelma: minunkin hyllymetrini ovat rajallisia.

Yksi tärppäsi!

Vain Riikka Pelon ennakoin Finlandia-ehdokkaista oikein. Hyvä kun valitsijat olivat itsenäisiä ja lahjomattomia. Ja sitä paitsi, he valitsivat minusta noin silmämääräisesti arvioiden ihan oikein!

Nyt pitäisi vain saada kaikki kirjat käsiinsä ja alkaa LUKEA. Se kai on Finlandian pohjimmainen tarkoitus? Viimevuotinen Jääkin on minulta yhä lukematta, kun ostin sen miehelle ruotsinkielisenä... ja se on hänelläkin yhä kesken, vaikka hän puhuu ruotsia melko sujuvasti. Kieli ei kuulemma avaudu ihan vaivattomasti.

Hesari arvioi etukäteen, millaisista teemoista kirjoitetut kirjat yleensä voittavat Finlandia-palkinnon. Minusta jokainen lehden mainitsemista teemoista sopii aika yleisesti kaunokirjallisuuteen, joten tutkimus ei vaikuttanut kovin syvälliseltä. Historia, identiteetti, kulttuurien törmäys, kuolema, lapsuus, rakkaus, naisen asema, olemassaolo, suomalaisuus, uskonto, vieraus, yhteisö, yksinäisyys... mistäs muusta sitä voisi kirjoittaa?

Oikeita vai vääriä valintoja?

Taas on valittu kaikki kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Ja kansalaisten on aika ottaa kantaa siihen, ovatko ehdokkaat oikeita vai eivät.

Penjami Lehto, joka kuului Finlandia Junior -ehdokasraatiin, totesi blogissaan, ettei ole olemassa "universaaleja ansiokkaan teoksen kriteereitä". Miten voisikaan olla. Kolmen raatilaisen makuasiat ratkaisevat lopputuloksen.

Lastenkirjahyllyn Päivi Heikkilä-Halttunen huomautti, että tänä vuonna peräti puolet FJ-ehdokkaista on sellaisia, ettei niitä ole edes kustantaja luokitellut lasten- tai nuortenkirjoiksi. Kirjastot eivät pysty esittelemään ehdokkaita lastenkirjaosastolla. Tästä voisi kyllä nostaa isommankin haloon. Oman oikeustajuni mukaan FJ-kilpailuun ei saisi edes lähettää muita kuin sellaisia kirjoja, joiden luokituksessa on L tai N. Tai jos rajat hämärretään, kustantajien pitäisi lähettää N-luokitetut myös ns. aikuisten Finlandia-kilpailuun - ja raatilaisten tietysti lukea ne kaikki.

Tänä vuonna muutaman nuortenkirjailijan ylläpitämässä Grafomania-blogissa ei lueteltu FJ-ehdokkaita eikä myöskään onniteltu, kuten edellisvuosina on ollut tapana. Useat grafomaanikoista ovat julkaisseet tänä vuonna laadukkaita ja epäilemättä ansiokkaita nuortenkirjoja, jotka kaikki kuitenkin jäivät tylysti ehdokkuuksien ulkopuolelle.

Mitä sitten pitäisi ajatella siitä yksinvaltiaasta, joka valitsee voittajan? Hän on joka vuosi mitä satunnaisin henkilö, joka valitaan muistaakseni alkuvuonna, jolloin kustantamoiden listat ovat valmiit. Ei siis voida enää spekuloida, mikä kirja kannattaisi tänä vuonna julkaista, kun on tuollainen palkinnon valitsija. Joka tapauksessa hän on joku julkisuuden henkilö, valitsi hän sitten Tieto-Finlandian, Finlandia Juniorin tai Finlandia-palkinnon voittajan. Sillä kai yritetään varmistaa suuren yleisön mielenkiinto. Nuortenkirjailijana mietiskelen, pystyykö "Duudson" Leppälä antamaan palkinnon muulle kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjalle Isä vaihtaa vapaalle (WSOY). Se näyttäisi sopivan hänen tyyliinsä.

Aikuisten Finlandian voittajaksi ennakoin Riikka Pelon "Jokapäiväinen elämämme" -romaania, vaikken ole sitä vielä ehtinyt lukeakaan. Se vain tuntuu kaikkein kiinnostavimmalta (myös messuilla ja radiossa kuulemieni haastattelujen perusteella) ja sopisi minusta teatterinjohtaja Asko Sarkolan valinnaksi. Ei silti, tänä vuonna kaikki kuusi romaania houkuttavat lukemaan. Merkillistä muuten, miten historiapainotteiseksi suomalainen kaunokirjallisuus on äkkiä tullut.

Tietokirjaehdokkaissa on nuoruudenaikainen tuttuni Matti Verkasalo, lääkäri, jonka en edes tiennyt harjoittavan vapaalaskua saati kirjoittavan siitä kirjaa. Olisipa jymy-yllätys, jos hän voittaisi! Kirja näyttää kauniilta, vaikuttaako se valintaan kun Helsingin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila on valitsijana?

Onneksi valitsijat sentään lukevat kaikki kirjat. Voittajia ei vedetä hatusta. Mutta ihan varmasti koko Finlandia-historian lista näyttäisi erilaiselta, jos nyt sekotettaisi kaikkien eri vuosien valitsijoiden nimet siellä hatussa ja heidät arvottaisi satunnaisessa järjestyksessä päättämään uudelleen voittajista.

Joka tapauksessa on mukavaa, kun Suomella on marraskuun pimeydessä tällaista Kirjasäätiön kustantamaa viihdeohjelmaa, ja aika moni puhuu kirjoista ja hypistelee niitä käsissään.

Hyvät ja huonot romaanit

Hyvä kun kirjallisuudesta keskustellaan tosissaan. Piti oikein ostaa Suomen Kuvalehti, että tietää missä mennään. Sen irtonumeromyynti on nyt varmaan tavallista parempi, ainahan sensuroitu kiinnostaa. Messukeskuksen pihalla ei sentään näkynyt viime viikonloppuna vielä kirja- eikä lehtirovioita.

Kirjailijan julkisuuden merkityksestä puhuttiin kirjamessuilla monessakin tilanteessa. Itse kuuntelin Kirjailijaliiton järjestämää keskustelua Nykykirjailijan ammatti-identiteetin äärellä. Kolme (nais)kirjailijaa jutteli aiheesta antaumuksella. Nykyisin ei tietenkään saa ajatella sukupuolta, mutta kyllä paneelissa taas korostui vanha teema, että perheellinen keski-ikäinen (nais)kirjailija ei ole mediasta kiinnostava. Eikä toisaalta suurin osa kirjailijoistakaan olisi mediasta pätkän vertaa kiinnostunut, ellei kirjan nouseminen huomion kohteeksi olisi siitä kiinni.

Tällainen ketju siis: Jotta kirjailija voisi elää ja kirjoittaa, kirjan on ensin läpäistävä kustantajan seula. Siellä katsotaan mahdollista aiempaa myyntiä tai kirjan huomioarvoa ja mahdollisuuksia markkinoilla. Ehkä myös kirjailijan ikää ja ulkonäköä, ks. katalogit. (Tähän katkeaa ura, jos edellinen kirja ei ole ollut kyllin myyvä, vai mitä?) Jos kirja päätetään julkaista, sen on ylitettävä huomiokynnys. Jotta se ylittyisi, joko kirjailijan persoonan on oltava tavallisuudesta poikkeava tai kirjan on saatava jokin palkinto - vähintään ehdokkuus. Sehän on käytännössä nykyisin ainoa hyvän kirjan mittari ja varma tie saada kirjakauppaan muutakin kuin yksi näytevarastokappale tiukkaan hyllyyn, mistä näkyvät vain selät. Avainasemassa ovat siis kustantamojen markkinointiosastojen jälkeen palkintoraadit. Ja ehkä pieneltä osin myös kriitikot, jotka voivat mieltymyksistään riippuen lytätä kirjan samaan maanrakoon, mistä se on tullut. Tosin en usko, että kritiikkejä hirveästi luetaan pienten kirjallisten piirien ulkopuolella. Enkä myöskään usko arvostelijoiden erehtymättömyyteen, mutta kyllä he silti voivat onnistua masentamaan tekijän.

Jäävätkö ne parhaat romaanit tässä systeemissä siis kirjailijoiden koneille?

Haluaisin silti yhä uskoa, että kustantajat pohjimmaltaan tahtovat kustantaa loistavaa kaunokirjallisuutta. "Näkemystä, analyysiä ja kykyä nähdä asioiden taakse", kuten professori Lea Rojola sanoo Suomen Kuvalehdessä. Mitä hän sillä nyt sitten tarkoittaakaan.

P.S. Seita Vuorelan kirjoittama ja Jani Ikosen kuvittama nuortenkirja, tekisi mieli sanoa romaani, voitti juuri Pohjoismaisen neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinnon. Että kyllä meillä ainakin tätä lajia osataan! Tietysti viime vuoden Finlandia junior -raati joutuu outoon valoon, kun ei kelpuuttanut sitä edes kuuden parhaaksi katsomansa ehdokkaan joukkoon. Samoin omituista oli, ettei Katja Ketun Kätilö päässyt aikoinaan ehdokkaaksi.

Hiiriä ja ihmisiä

Kävin maalla laittamassa mehiläispesien suuaukoille hiiriesteet. Ulkovajaan oli hiiriäiti jo huolella rakentanut pesänsä superlonpalasen päälle (ei kai isä pesää tee?). Purin sen armotta, vaikka se oli älykkäästi valinnut paikan styroxisen mehiläisten ruokinta-astian alta, missä poikasten lämpökin olisi ollut turvattu.

Julmaa, mutta näin kohtaavat hiiri ja ihminen.

Viimeiset talviomenat tulivat talteen ja puut jäivät alastomina odottamaan uutta kevättä. Syksy käy minulle vuosi vuodelta vaikeammaksi, luopuminen on niin kovaa. Se muistuttaa ankarasti lähdöstä ja kuolemasta ja saa minut ikävöimään kaikkia läheisiä, jotka jo menivät. Varsinkin kesäpaikassa, joka on tyhjentynyt suvun ihmisistä ja ystävistä, haikeus tuntuu luissa ja ytimissä. Mutta on se uuden kevään riemukin sitten pimeän ja kylmän jälkeen taas ihmeellinen kokemus.

Paluumatkalla poikkesin huoltoaseman poistokirjakaupassa, kuten melkein aina. Siellä oli jo viime vuonna ilmestyneitä nuortenkirjoja ja aikuisten kaunoakin pienellä hinnalla. Sekin muistutti kaiken katoavaisuudesta ja ajan lyhyydestä. Sic transit gloria mundi.

Niin että mitähän varten uusia kirjoja oikein kirjoitetaan? Tein viime viikolla kustannussopimuksen. Niin kuin syntymättömästä lapsesta, niin kirjastakin odottaa että se toisi tullessaan maailmaan jotain uutta ja hyvää. Mutta itsehän yksikään kirjailija ei (eikä edes kustantajan markkinointi eikä kirjakauppaketju) päätä, miten kirja otetaan vastaan. Jotenkin lohdutti, kun Saska Saarikoski joutui Hesarissa selittämään ensimmäistä lastenkirjaansa arvostelijalle, joka oli tietysti ymmärtänyt tai tulkinnut sitä väärin. Näinhän se menee. Lukijoilla on oikeus tulkita tekstiä omasta näkökulmastaan ihan miten vain. Ja siihen kirjailija voi vain kolossaan huudahtaa: "Ei voi olla totta! Enhän minä sellaista tarkoittanut!"

Hitaasti märehtien

En ole raaskinut siirtää mäntysuovantuoksuista keittiönmattoa enkä vastalingottuja hunajia vielä näkyviltä, vaikka toin ne maalta jo pari viikkoa sitten. Katselen niitä ohimennessäni päivittäin ja ne tuottavat jatkuvasti hyvää mieltä. Kesä on kypsynyt ja kypsyttänyt, ja minä olen saanut jotain aikaan.

Pelkästä olemisestakin voi iloita, mutta itse kokisin päivän menneen hukkaan, jos olisin vain ollut. Vähintään on luettava jotain. Kesälukemiseksi valitsen yleensä hidasta tekstiä. Tänä kesänä ensimmäinen kirjani oli Martti Issakaisen Jaakon tiellä. Hän kertoi seikkaperäisesti pyhiinvaelluksestaan Espanjassa ja kahlasin kirjaa iltalukemisena mökillä. Rauhoittavaa. Sen jälkeen aloitin Satu Taskisen Täydellisen paistin. Aika sitkeää, etenen tosi hitaasti.

Heinäkuussa myin nettiantikvariaatistani 90 kirjaa. Noin 30% oli kaunokirjallisuutta, melkein saman verran teologiaa tai uskonnollista, 15% lasten- ja nuortenkirjoja ja loput eri alojen tietokirjoja. Siis kesälläkin luetaan kirjoja laidasta laitaan, mutta yllättävän syvällisiä ihmiset tuntuvat pohtivan. Lukuja vinouttaa kylläkin se, että listoillani on vain vähän dekkareita, joita itse luen todella harvoin.

Muun touhun ohessa kulkee jonkinlaisena punaisena lankana uusi kirja. Kustannustoimittajani lähetti ennen lomalle lähtöään minulle käsikirjoitusnivaskan, johon hän oli tehnyt ystävällismielisiä mutta tarpeellisia korjausehdotuksia. Nyt on kirjanteossa märehtimisvaihe. Koska ilmestymispäivä on kokonaisen vuoden päässä, voin rauhassa maistella lauseita. Onneksi en kerro nykypäivästä vaan yli 20 vuoden takaisista asioista - ne eivät enää vanhetu lisää.

Pieni pilvi taivaalleni nousi verovirkailijan kirjeestä, jolla hän ilahdutti minua keskellä kauneinta kesää. Se oli ilmoitusluontoinen: ensiksi, koska kauppani tuottaa niin vähän, en voi vähentää verotuksessani kuin kolmanneksen siitä pinta-alasta, joka olen ilmoittanut asunnostamme menevän varastointiin ja pakkaukseen (mitattu aika tarkkaan). Ja toiseksi, koska en ansaitse taiteellisesta työstä juuri nimeksikään, en voi vähentää kirjailijan työhuoneesta (maksan 100 e/kk päivisin tyhjästä asunnosta, missä voin keskittyä täydellisesti ja vaikka pulista ääneen) senttiäkään.

Olen yrittänyt märehtiä verovirkailijan ajatuksenjuoksua, suorastaan maiskutella hänen aivopoimujaan. Katselen itseäni hänen likinäköisten silmälasiensa läpi: Tämä nainen on työeläkkeellä. Hänellä on silti niin sanottu liikeyritys. Ja hän on olevinaan myös kirjailija. Kaupan liikevaihto on ollut lähes 8 000 e, mutta vähennyksiä on niin paljon että viivan alle jää vain muutama satanen. Kirjojen kirjoittamisella hän on ansainnut verovuonna 2012 yhteensä 1181 euroa 46 centtiä. Voiko hän todella väittää tarvitsevansa työtiloja? Ei voi. Istukoon kiikkustuoliin kutomaan.

Lähetän virkailijalle kirjeen, mutta en odota sen vaikuttavan mihinkään.
Kiltit ministerit, ettehän enää puhu yrittämisestä ja työurien pidentämisestä!

Kustantajat ja kirjailijat toistensa armoilla

Viime viikkoina olen paljon mietiskellyt kirjailija-kustantajasuhteita. Ehkä aivot alkoivat raksutella asian parissa erityisesti Kirjailijaliiton maaliskuisen kevätkokouksen jälkeen. Siellä jotkut todistivat, miksi olivat vaihtaneet kustantajaa. Näillä kirjailijoilla oli nimeä ja näyttöä, mutta jokin kustantajan toiminnassa tökki.

Olen itse tehnyt töitä aidan kummallakin puolella ja siksi kai yritän ymmärtää molempia. Esimerkiksi jos kustantaja miettii ja harkitsee pitkään, ottaako käsikirjoituksen ohjelmaansa tai siirtää julkaisua vähän tuonnemmaksi, ehkä viivyttelyyn on vankka syy. Yhtään floppia kun ei saisi nykyisin kustantaa ja huono ajoituskin voi olla myynnin  este. Pitäisikö kirjailijan tyytyä ajattelemaan, että kustantamista odottava käsikirjoitus on vähän kuin rahaa pankissa?

Nykyisin ei enää ole mielestäni totta se mitä väitettiin takavuosina (tarkoittaa jotain 80-lukua), että jokainen julkaisukelpoinen käsikirjoitus kustannetaan. Koko käsite "julkaisukelpoinen" on sinänsä venyvä. Olennaista tuntuu olevan se, että kustantaja uskoo kirjan myyntiin. Välillä kyllä kuulee hauskoja juttuja siitä, miten "oma" kustantaja ei usko myyvyyteen ja kun kirjailija etsi uuden kustantajan, kirja saa Finlandia-palkinnon. Tämäkin tarina on tosi. Ei ole kustannustoimittajilla ja -päälliköilläkään helppoa. Heiltä kun kysytään nimenomaan USKOA.

Näen sieluni silmin kustantamoiden päättäjät pähkäilemässä myyntilukujen äärellä. Näyttävät nuoret naisetko myyvät parhaiten? Keitä kannattaa nostaa syksyllä esiin? Tulosta pitää tulla. On löydettävä varmoja nimiä. Ei  käsikirjoituksiakaan silloin tarvita ennen kuin viime tipassa. Kansi kuitenkin pitää tehdä ennakkomyyntiä varten ajoissa valmiiksi.

Kirjailijaliiton kokouksessa jaettiin kokemuksia kustannustoimittajista. Hyvät ovat kirjailijoille aarteita. He kannustavat, mutta antavat myös tarvittaessa selväsanaista palautetta, luotsaavat oikeaan suuntaan. He eivät kuitenkaan tee kustannuspäätöksiä. Nykyisin heille on tosin sälytetty monenlaista hommaa, joskus liiaksi asti, kun henkilöstöä on kustantamoissa karsittu niin pitkälle kuin suinkin. Ei käy kateeksi.

Minulla on mukava kustannustoimittaja, jonka kanssa olen kulkenut taas yhden käsikirjoituksen ensimmäisistä haparoivista liuskoista loppusuoralle asti. Alku ei suuria luvannut, mutta kyllä tämä näyttää taas hyvin päättyvän. Tälläkin kertaa joudun odottamaan kirjan kustantamista yli vuoden. Mutta "mihin tässä valmiissa maailmassa on kiire", kuten poikani sanoi kun edellisen kerran jäin odottelemaan vuoden-puolentoista päähän luvattua julkaisua. Aika kului ja äkkiä se kaikki oli historiaa.

Aika herätä talviunesta

En tiedä, olenko karhu vai mehiläinen, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tässä voisi jo nousta tassuilleen/siivilleen ja jättää talviunet taakseen. Viime viikkojen viima ei kylläkään ole juuri houkuttanut pesästä ulos. Viime vuonna mehiläinen lensi jo maaliskuun alkupuolella kun mittarissa oli plus viisi. Siitä voi toistaiseksi vain uneksia.

Unenhorteessa olen miettinyt yhtä ja toista. Viime aikoina usein Emmi Itärantaa, josta tulin talvella lukeneeksi naistenlehdestä kampaajan tuolissa (joskus naistenlehti yllättää!). Hänen esikoiskirjansa on minulta kylläkin lukematta, ja koska se ei kuulu vähän tosikkomaisiin suosikkigenreihini, saattaapa jäädäkin väliin. (Sen sijaan olen ahnaasti lukenut mm. Pulkkisen Vieraan ja Ala-Harjan Maihinnousun, joista varsinkin jälkimmäinen imaisi välittömästi.) Mutta ilmiö on kiehtova.

Nainen kirjoittaa hissukseen kirjaa ja tarjoilee sitä yhdelle, toiselle, kolmannelle, neljännelle ja niin edespäin kustantamolle sekä Suomessa että muualla. Muistaakseni ainakin kymmenelle. Kukaan ei korvaansa lurpauta, kiitetään vain kiinnostuksesta.

Sitten vihdoin Teos ottaa ja palkitsee kilpailuunsa lähetetyn Teemestarin kirjan ja se julkaistaan. Rohkea teko. Sen jälkeen agentti lähtee asialle ja myy kirjan suit sait englanninkieliseen maailmaan. Eikä vain sitä kirjaa, vaan jo seuraavankin, josta ei vielä ole kaiketi sivuakaan kirjoitettu.

Mitähän tästä kaikesta oikein ajattelisi? Kysymyksiä pyörii huurteisessa päässä.

Onko kirjan läpimeno kustantamoissa ihan arpapeliä? Että kuka sattuu käsikirjoitusta ensin vilkaisemaan. Eikö vankinkaan ammattitaito riitä arvioimaan, mikä on mestariteos?

Kuinka monen kokeneenkaan kirjailijan kirjoittamattomia kirjoja Suomessa luvataan nykyisin julkaista? Oma kokemukseni ainakin on vuosien varrella ollut, että joka ikisestä on käytävä erikseen oma vääntönsä. Yritän ymmärtää, että kustantamot elävät kuin veitsen terällä ja kannattavuutta räknätään millimetrin tarkasti. Mutta onko millään muulla alalla myynnin ennustaminen niin epäkiitollista kuin kustannusalalla?

Jos kirja toistelee samanlaisia teemoja ja aihepiirejä kuin aiemmin hyvin myyneet, kynnys tulla julkaistuksi tuntuu olevan melko matala. Mutta annas olla, jos se on ihan erilainen ja uusi, kuka uskaltaa ottaa riskin?

Haluaisin niin kovasti uskoa, että kustantamot tekevät aina viisaita päätöksiä.

Onnea Teoksen rohkealle päätöksentekijälle. Ja agentille myös.

P.S. Kuka olisi voinut etukäteen uskoa, että suomenruotsalainen papista kertova saaristolaisromaani myy ensimmäisenä vuonna yli 100 000 kappaletta?