Hyvät ja huonot romaanit

Hyvä kun kirjallisuudesta keskustellaan tosissaan. Piti oikein ostaa Suomen Kuvalehti, että tietää missä mennään. Sen irtonumeromyynti on nyt varmaan tavallista parempi, ainahan sensuroitu kiinnostaa. Messukeskuksen pihalla ei sentään näkynyt viime viikonloppuna vielä kirja- eikä lehtirovioita.

Kirjailijan julkisuuden merkityksestä puhuttiin kirjamessuilla monessakin tilanteessa. Itse kuuntelin Kirjailijaliiton järjestämää keskustelua Nykykirjailijan ammatti-identiteetin äärellä. Kolme (nais)kirjailijaa jutteli aiheesta antaumuksella. Nykyisin ei tietenkään saa ajatella sukupuolta, mutta kyllä paneelissa taas korostui vanha teema, että perheellinen keski-ikäinen (nais)kirjailija ei ole mediasta kiinnostava. Eikä toisaalta suurin osa kirjailijoistakaan olisi mediasta pätkän vertaa kiinnostunut, ellei kirjan nouseminen huomion kohteeksi olisi siitä kiinni.

Tällainen ketju siis: Jotta kirjailija voisi elää ja kirjoittaa, kirjan on ensin läpäistävä kustantajan seula. Siellä katsotaan mahdollista aiempaa myyntiä tai kirjan huomioarvoa ja mahdollisuuksia markkinoilla. Ehkä myös kirjailijan ikää ja ulkonäköä, ks. katalogit. (Tähän katkeaa ura, jos edellinen kirja ei ole ollut kyllin myyvä, vai mitä?) Jos kirja päätetään julkaista, sen on ylitettävä huomiokynnys. Jotta se ylittyisi, joko kirjailijan persoonan on oltava tavallisuudesta poikkeava tai kirjan on saatava jokin palkinto - vähintään ehdokkuus. Sehän on käytännössä nykyisin ainoa hyvän kirjan mittari ja varma tie saada kirjakauppaan muutakin kuin yksi näytevarastokappale tiukkaan hyllyyn, mistä näkyvät vain selät. Avainasemassa ovat siis kustantamojen markkinointiosastojen jälkeen palkintoraadit. Ja ehkä pieneltä osin myös kriitikot, jotka voivat mieltymyksistään riippuen lytätä kirjan samaan maanrakoon, mistä se on tullut. Tosin en usko, että kritiikkejä hirveästi luetaan pienten kirjallisten piirien ulkopuolella. Enkä myöskään usko arvostelijoiden erehtymättömyyteen, mutta kyllä he silti voivat onnistua masentamaan tekijän.

Jäävätkö ne parhaat romaanit tässä systeemissä siis kirjailijoiden koneille?

Haluaisin silti yhä uskoa, että kustantajat pohjimmaltaan tahtovat kustantaa loistavaa kaunokirjallisuutta. "Näkemystä, analyysiä ja kykyä nähdä asioiden taakse", kuten professori Lea Rojola sanoo Suomen Kuvalehdessä. Mitä hän sillä nyt sitten tarkoittaakaan.

P.S. Seita Vuorelan kirjoittama ja Jani Ikosen kuvittama nuortenkirja, tekisi mieli sanoa romaani, voitti juuri Pohjoismaisen neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinnon. Että kyllä meillä ainakin tätä lajia osataan! Tietysti viime vuoden Finlandia junior -raati joutuu outoon valoon, kun ei kelpuuttanut sitä edes kuuden parhaaksi katsomansa ehdokkaan joukkoon. Samoin omituista oli, ettei Katja Ketun Kätilö päässyt aikoinaan ehdokkaaksi.

Hiiriä ja ihmisiä

Kävin maalla laittamassa mehiläispesien suuaukoille hiiriesteet. Ulkovajaan oli hiiriäiti jo huolella rakentanut pesänsä superlonpalasen päälle (ei kai isä pesää tee?). Purin sen armotta, vaikka se oli älykkäästi valinnut paikan styroxisen mehiläisten ruokinta-astian alta, missä poikasten lämpökin olisi ollut turvattu.

Julmaa, mutta näin kohtaavat hiiri ja ihminen.

Viimeiset talviomenat tulivat talteen ja puut jäivät alastomina odottamaan uutta kevättä. Syksy käy minulle vuosi vuodelta vaikeammaksi, luopuminen on niin kovaa. Se muistuttaa ankarasti lähdöstä ja kuolemasta ja saa minut ikävöimään kaikkia läheisiä, jotka jo menivät. Varsinkin kesäpaikassa, joka on tyhjentynyt suvun ihmisistä ja ystävistä, haikeus tuntuu luissa ja ytimissä. Mutta on se uuden kevään riemukin sitten pimeän ja kylmän jälkeen taas ihmeellinen kokemus.

Paluumatkalla poikkesin huoltoaseman poistokirjakaupassa, kuten melkein aina. Siellä oli jo viime vuonna ilmestyneitä nuortenkirjoja ja aikuisten kaunoakin pienellä hinnalla. Sekin muistutti kaiken katoavaisuudesta ja ajan lyhyydestä. Sic transit gloria mundi.

Niin että mitähän varten uusia kirjoja oikein kirjoitetaan? Tein viime viikolla kustannussopimuksen. Niin kuin syntymättömästä lapsesta, niin kirjastakin odottaa että se toisi tullessaan maailmaan jotain uutta ja hyvää. Mutta itsehän yksikään kirjailija ei (eikä edes kustantajan markkinointi eikä kirjakauppaketju) päätä, miten kirja otetaan vastaan. Jotenkin lohdutti, kun Saska Saarikoski joutui Hesarissa selittämään ensimmäistä lastenkirjaansa arvostelijalle, joka oli tietysti ymmärtänyt tai tulkinnut sitä väärin. Näinhän se menee. Lukijoilla on oikeus tulkita tekstiä omasta näkökulmastaan ihan miten vain. Ja siihen kirjailija voi vain kolossaan huudahtaa: "Ei voi olla totta! Enhän minä sellaista tarkoittanut!"