sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Hiiriä ja ihmisiä

Kävin maalla laittamassa mehiläispesien suuaukoille hiiriesteet. Ulkovajaan oli hiiriäiti jo huolella rakentanut pesänsä superlonpalasen päälle (ei kai isä pesää tee?). Purin sen armotta, vaikka se oli älykkäästi valinnut paikan styroxisen mehiläisten ruokinta-astian alta, missä poikasten lämpökin olisi ollut turvattu.

Julmaa, mutta näin kohtaavat hiiri ja ihminen.

Viimeiset talviomenat tulivat talteen ja puut jäivät alastomina odottamaan uutta kevättä. Syksy käy minulle vuosi vuodelta vaikeammaksi, luopuminen on niin kovaa. Se muistuttaa ankarasti lähdöstä ja kuolemasta ja saa minut ikävöimään kaikkia läheisiä, jotka jo menivät. Varsinkin kesäpaikassa, joka on tyhjentynyt suvun ihmisistä ja ystävistä, haikeus tuntuu luissa ja ytimissä. Mutta on se uuden kevään riemukin sitten pimeän ja kylmän jälkeen taas ihmeellinen kokemus.

Paluumatkalla poikkesin huoltoaseman poistokirjakaupassa, kuten melkein aina. Siellä oli jo viime vuonna ilmestyneitä nuortenkirjoja ja aikuisten kaunoakin pienellä hinnalla. Sekin muistutti kaiken katoavaisuudesta ja ajan lyhyydestä. Sic transit gloria mundi.

Niin että mitähän varten uusia kirjoja oikein kirjoitetaan? Tein viime viikolla kustannussopimuksen. Niin kuin syntymättömästä lapsesta, niin kirjastakin odottaa että se toisi tullessaan maailmaan jotain uutta ja hyvää. Mutta itsehän yksikään kirjailija ei (eikä edes kustantajan markkinointi eikä kirjakauppaketju) päätä, miten kirja otetaan vastaan. Jotenkin lohdutti, kun Saska Saarikoski joutui Hesarissa selittämään ensimmäistä lastenkirjaansa arvostelijalle, joka oli tietysti ymmärtänyt tai tulkinnut sitä väärin. Näinhän se menee. Lukijoilla on oikeus tulkita tekstiä omasta näkökulmastaan ihan miten vain. Ja siihen kirjailija voi vain kolossaan huudahtaa: "Ei voi olla totta! Enhän minä sellaista tarkoittanut!"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti