tiistai 30. joulukuuta 2014

Edessä tyhjä ruutu

Vanha vuosi kirjoineen vaipuu hautaan.
Niinkö? Eivätkö kirjat elä tosiaankaan kuin syksystä jouluun?

Kyllä ne elävät.
Tarinat jatkavat elämäänsä kaikkien niiden ajatuksissa, jotka ovat ne lukeneet. Jos kaupat heittävätkin uutuuskirjat jo tulevan vuoden aikana alelaariin, ne voivat sieltäkin löytää jonkun silmiin. Ja kirjastoista, varsinkin niistä! Eikä unohdeta divareita, antikvariaatteja, joskaan niiden myynti ei enää ylety kirjailijan kukkaroon asti. Kirjasta maksetaan tekijänpalkkio vain kerran. Lainauskorvaus nykyisin sentään lainatuista.

Surullista kyllä, aika moni kirja kuitenkin katoaa ehtimättä edes kunnolla esittäytyä lukijoille. Jää varastoon, kun kaupat eivät arvioineet bestselleriksi. Elää hetken kustantajan nettisivuilla. Ja lopulta eikun murskataan. Ajan hammas on kova. Paperista olet tullut, paperiksi pitää sinun jälleen tulla.

Kirjoittaja sulkee menneen kirjavuoden ovet ja kuulostelee mielensä liikkeitä. Sukeutuuko siellä jo jotain uutta vai mitä hän on huomaavinaan? Ikään kuin hahmoja, jotka alkavat puhua.

Hän menee koneen ääreen ja avaa tyhjän ruudun eteensä.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Ehdokkuuspalkinto

Hauska yllätys toissapäivänä, kun poikani soitti nähneensä netistä, että olen Topelius-palkintoehdokas. Yle oli kuulemma julkistanut asian vuorokauden etuajassa, joten kustantajakaan ei ehtinyt varoittaa etukäteen.

Mukavaa että tällaisillakin uutisilla on nykyisin kiire. Sosiaalinen media näytti taas mahtinsa. Kun lokakuussa Hesarin arvion jälkeen FB:n kirjailijasivullani poikkesi yli 1300 vierasta, nyt siellä on käynyt jo kuta kuinkin saman verran - vaikka Hesari vaikenee toistaiseksi kuin muuri tällaisista pikku-uutisista.

Julkisuus ei todellakaan tee nyt kirja-alalle pahaa. Ehdokkuus on kirjailijalle jo palkinto, tästä olemme kollegoiden kanssa samaa mieltä.

Onnea siis kaikille muillekin Topelius- ja Lydecken-ehdokkuuspalkinnon saaneille! Heihin voi tutustua vaikka Grafomania-sivustolla:

https://grafomania.wordpress.com/2014/12/08/topelius-ja-arvid-lydecken-ehdokkaat-2/

lauantai 29. marraskuuta 2014

Pöhinää

Olen jo monta päivää aikonut kirjoittaa pöhinästä. Hassua, että tänään Hesarissa oli kolumni pöhinästä, joka tarkoittaa pönötyksen vastakohtaa. Minä olen ajatellut pöhinää ilmiönä, jota on ilmassa kuin alkuainetta. Jotain uutta on syntymässä.

Ja nyt ajattelen kirjoja, kuten tavallista, enkä parisuhteita. Minne olenkin nokkani syksyn aikana pistänyt ja mitä netistä lukenut, olen huomannut, että kirja-alan murros on alkanut herättää kunnon pöhinää. Kirjailijat puhisevat tietysti toisiaan tavatessaan siitä, kun eivät saa käsikirjoituksiaan kustannetuiksi eivätkä näe kirjojaan mainostettavan tai arvosteltavan missään lehdissä. Mutta nyt kirjailijaliitto sai uudeksi puheenjohtajakseen Jyrki Vainosen, joka puhkui valituksi tultuaan intoa edistää kirjailijoiden asioita Tuula-Liina Variksen jäljissä ja varmaan ihan umpihangessakin.

Pöhinään osallistuvat myös kustantamot: oli mukava lukea Kiiltomato.netistä WSOY:n Anna-Riikka Carlsonin kirjoitus, jossa hän vastasi kustantajien saamiin syytöksiin kaupallisuudesta, nimikemäärien vähentämisestä, makuloinnista ynnä muusta. Hänen mukaansa nyt pitäisi syytösten sijaan puolustaa lukemista, kirjastoja ja kirjallisuuden opetusta, ajaa kirjojen arvonlisäveron alentamista ja ostaa kirjoja. Ovatko ihmiset valmiita maksamaan sisällöstä - se on kohtalonkysymys. Niinpä. Jääkiekkomatsista maksetaan surutta ja elokuvaillastakin, mutta kirja ei saisi maksaa, vaikka yhden kirjan voi lukea moni ihminen ja sen voi lukea samaan hintaan uudelleenkin!

Kuulosti hauskalta, että Tammi on saanut ottaa yhä uusia painoksia Finlandia-voittajasta, Jussi Valtosen tiiliskiviromaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Alkusyksystä painoon menneissä isojen kauppojen joululuetteloissa, joissa on mukana muutama kirjakin, ei tätä teosta näy. Siitä ei todellakaan odotettu myyntimenestystä. Voiton jälkeen koneet jauhavat lisää myytävää. Ja kyseessä on vielä Carlsonia lainatakseni hidasta luettavaa - se on niitä "tekstejä, joiden äärellä lukija haluaa viipyä pitkään".

Tämä on kirja-alassa kiehtovaa. Koskaan et etukäteen tiedä, miten jollekin kirjalle käy. Kirjailijaliiton syyskokouksessa yksi kollega oli syystäkin pahoillaan, ettei hänen edellistä nuortenkirjaansa arvioitu Helsingin Sanomissa. Niinpä se ei sitten myynytkään yhtä hyvin kuin sitä edellinen, joka oli arvioitu. Tiedä häntä - Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ainakin nousi hyvän arvostelun jälkeen alkuvuonna myyntilistalle, jolla se keikkuu yhä lokakuussa. Kollegan mukaan minun saamani arvio Hesarissa 26.10. oli "lottovoitto". Ainakaan vielä ei ole tullut rahaa tilille, mutta tietysti olin tosi tyytyväinen huomiosta. Ei sitä liikaa saa.

Salla Simukka, maailmanmainetta Lumikki-trilogiallaan saanut nuorisokirjailija on julkaissut Facebookissa nuortenkirjahaasteen, jossa kehotetaan kehumaan uusia kotimaisia nuortenkirjoja ja suosittelemaan niitä omassa ympäristössä. Tämäkin pöhinä tapahtuu netissä, mutta toivottavasti siitä lentelee jotain savua myös fyysiseen maailmaan ja muutama kirja menee senkin ansiosta kaupaksi. Tällaista pöhinää lisää!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Julkisuuspeliä

Tämän syksyn kestopohdintaani on ollut, miten ihmiset nykyisin saavat tietää uusien kirjojen ilmestymisestä. Ihminen tarkoittaa tässä henkilöä, joka on jossain määrin kiinnostunut kulttuurista ja ympäristöstään ja jolle ei riitä päivän tärkeimmäksi uutiseksi tieto siitä, missä juhlamokka suodatinjauhatuksella on tänään halvinta.

Jokaista kirjailijaa taitaa sen verran kiinnostaa oma työ, että hän käy vilkaisemassa, onko kirjaa näkyvissä niissä harvoissa kirjakaupoissa, joita vielä on jäljellä. Niinpä minäkin kävin ohimennen alkusyksystä toteamassa, että Akateemisessa oli muutama kappale Kahta sateenkaarta ja Otavan omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa se yksi näytekappale litistyneenä takahyllyn muiden taavien väliin.

Jos ihminen on erityisen kiinnostunut alasta, hän saattaa käydä jossakin vaiheessa vuotta kurkistamassa kustantajan nettisivuja. Mutta auta armias, kustantajiahan on kymmenittäin, kuka niissä kaikissa käy? Kohtalaisen kiinnostunut ihminen lähtee kirjamessuille ja saattaa jopa lukea messukatalogin läpi ainakin sen päivän osalta, kun itse on paikalla. Silloin hän tietää ne onnekkaat kirjat ja kirjailijat, jotka ovat selvinneet erilaisten portinvartijoiden ohi messuille asti.

Jotkut kirjailijat, aika monetkin, pitävät omaa blogia tai FB-sivuja. Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Tommi Melender ja Anu Silfverberg keskustelivat aiheesta Kirjailija ja some-julkisuus. Jälkimmäinen tuntui erityisesti inhoavan sitä, että kirjailijat pyytävät tykkäämään sivuistaan. Mukavaa tietysti olisi, jos ei tarvitsisi kerjätä kenenkään tykkäämistä, mutta miten muuten nykyisin voi saada itsensä julki? Kustantamojen resurssit eivät riitä revittelyyn. Nyt tosin #kirja on linkittänyt sivuilleen kirjailijoiden omia sivuja, joten verkosto kehittyy.

Syksyn aikana olen jatkuvasti törmännyt tuttuihin ja puolituttuihin (viimeksi kirjamessujen parina ekana päivänä), jotka eivät ole tienneet, että minultakin on ilmestynyt elokuussa uusi nuortenkirja. Mistä sen olisi voinutkaan saada tietoonsa, ellei ole käyttänyt vapaa-aikaansa jatkuvaan netin selaamiseen ja vieläpä kustantajien sivujen? Yhä on sitäpaitsi olemassa jopa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole edes nettiyhteyksiä.

Eilen aamulla olin lähdössä kirjamessuille KirjaKallion haastatteluun ja vilkaisin lähtiessä nopeasti Helsingin Sanomia. Kaurapuuro oli vähällä jäädä kurkkuun: kirjastani on julkaistu arvio! (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1414205593135) Tällaista ei tapahdu nykyisin kuin saduissa. Päivä menikin virtuaalitodellisuudessa. Kun normaalielämässä FB:hen avaamallani kirjailijasivulla käy korkeintaan 10-100 vierasta päivässä, nyt siellä oli käynyt yli 1000.

Tunsin itseni Hannu Hanheksi, varsinkin kun sain eilen kuvan itsestään Don Rosasta kirjoittamassa ihailijoilleen nimmareita. Ihmettelin, mihin johtaa kahden korttelin mittainen aidattu ja vartioitu jono. Oli ihan pakko mennä katsomaan.

Tämä mies osaa julkisuuspelin. Mutta silti mietin yhä niitä kymmeniä tai jopa satoja uusia kirjoja, joita media ei ihmeemmin noteeraa. Jotain on pielessä. Minulla on oikeasti ikävä vanhaa kunnon Vuoden kirjat -luetteloa, jota sai kirjakaupoista ja messuilta ilmaiseksi ja jossa oli mainittu jokseenkin joka ikinen vuoden aikana ilmestynyt kirja.





sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kultaa ja kunniaa

Editan julkaisema historian oppimateriaali Memo 8 on voittanut kultaa Frankfurtin kirjamessuilla! Mahtava juttu, ja tietysti se ilahduttaa minua erityisesti siksi, että kaksi viikkoa sitten miniäkseni vihitty Minna Sallanen on ollut kirjan kustannustoimittajana. Sen sijaan että olisi juhlinut Frankfurtissa, hän työnteli Suomessa lastenvaunuja ja muurasi soseita puolivuotiaan Olavin suuhun. Elintärkeää sekin - ei historiaa vaan tulevaisuutta.

Historiasta puheen ollen, suuresti arvostamassani Lastenkirjahyllyssä rouva Huu arveli vastikään, että Sofi Oksanen olisi osaltaan herättänyt suomalaiset kirjailijat kiinnostumaan lähihistoriasta. Sofi on epäilemättä ollut viime vuosina suomalaiskirjailijoista menestynein historian kuvaaja, mutta en kyllä usko kenenkään lähtevän kopioimaan toista kirjailijaa tai hänen aiheitaan.

Koska omatkin kirjani on mainittu tällaisessa yhteydessä, voin vakuuttaa, että Kaukana omalta maalta lähti itämään jo vuonna 2002, kun menin työhön Pietariin ja tutkin Inkerinmaahan liittyviä historiakirjoja. Pääsin kuitenkin kirjoittamiseen käsiksi vasta kotimaahan palattuani 2008. Samaan aikaan vierailin usein Virossa mieheni työmaalla ja kiinnostuin sen lähihistoriasta. Mitään aikomusta jatkaa Muurikaisten tarinaa minulla ei silloin ollut, mutta se vain lähti kehittymään. Minulla oli omasta ja perheeni historiasta vielä kulttuurisokin kana kynittävänä ja se oli itselleni Kahden sateenkaaren pääteema. Kustantajahan markkinoi sitä rakkaustarinana, ja totta kai se sitäkin on, mutta kirjan kirjoittamisen sytykkeeksi tämä aihe ei olisi minulle riittänyt.

Muun muassa Rosa Liksom ja Riikka Pelo ovat kertoneet hautoneensa todella pitkään lähihistoriasta kertovia romaanejaan. Kirjojen "odotusaika" voi olla hyvinkin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ennen kuin ne ovat kypsiä syntymään. Uskon myös, että jokseenkin jokaisen teoksen takana on yleisten syiden lisäksi henkilökohtainen tarve selvitellä asioita - ellei suorastaan trauma.

Siksi näen Sofi Oksasenkin vain yhtenä muiden joukossa tässä kirjailijarintamassa, joka yrittää hahmottaa, mitä viime vuosisadalla oikein tapahtui. Suomi on kahden kulttuurin rajalla etuoikeutettu siinä, että pääsemme lähietäisyydeltä haistelemaan idän ja lännen tuulia. Poliittiset muutokset vapauttivat ilmapiirin räjähdyksenomaisesti 1980-luvun lopussa. Minua pyydettiin 1980-luvun alkupuolella kirjaamaan muistiin inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta, mutta samalla sanottiin, ettei sitä voisi julkaista kirjana vielä aikakausiin, kenties ei koskaan. Jouduin kieltäytymään tehtävästä, koska olin lähtemässä kustannusalalta muihin töihin, mutta Eeva Mesiäinen otti sen asiakseen ja tekikin erinomaista työtä. Yhtäkkiä aika kypsyi myös kirjan Maria Kajavan pitkä taival julkaisuun jo vuonna 1990. Ehkä tämäkin painui mieleeni, niin että myöhemmin jouduin tekemään oman "Siperian-matkani".

Kirjailijat kääntelevät tuntosarviaan ja aistivat ilmapiiriä ja kun aika on kypsä, tekstiä alkaa tulla - joskus melkein samanlaista monesta tuutista yhtä aikaa.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Ahvenia Ranskaan


Kirjailija-lehden uudesta numerosta, joka muuten käsitteli ansiokkaasti kääntäjien ongelmia (ja pisti esirukoilemaan, että Arto Häilä pysyisi hengissä), jäi erityisesti mieleeni Martti Linnan hauska tosikertomus Erään käännöksen anatomia. Kun hänen esikoisensa Syysmarkkinat, jonka Otava julkaisi, oli hyvät arvioinnit saatuaan elänyt syksystä jouluun, hän päätti siirtyä kirjoittamaan dekkaria. Ensin ilmestyi Myllylahdelta Ahventen valtakunta 2007 ja sen jälkeen kaikessa rauhassa neljä muuta.

Timo Niemi, joka oli siihen asti myynyt Keski-Eurooppaan metsäteollisuustuotteita, päätti kirjan luettuaan ryhtyä agentiksi ja alkaa paperin sijasta myydä kirjallisuutta. Ja kuinka ollakaan, erinäisten vaiheiden jälkeen Le Royaume des perches ilmestyi Gaia Editions -kustannusliikkeen julkaisemana ranskaksi maaliskuussa 2013. Se pääsi saman tien ehdolle parhaalle rikosromaanille myönnettävän Grand prix de Littérature policière -palkinnon saajaksi - samalle listalle Stephen Kingin kanssa. Toinen kirja on tulossa ranskaksi ensi vuonna.

Tällaisia tuhkimotarinoita lukiessa alkaa mietityttää. Kuinkahan paljon suomalaisia kirjoja ilmestyisikään käännettynä muille kielille, jos useampi metsien mies tai nainen päättäisi ryhtyä agentiksi? Nyt jo kuhinaa on monin verroin entisaikaan verrattuna, mutta paljon on maailma varmaan ehtinyt menettää, kun ei ole saanut lukea enempää suomalaisia kirjoja.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Myönteinen arvio helpottaa

Vaikka sitä luulisi olevansa tässä iässä ja tällä kokemuksella jo ihan parkkiintunut, ei se vaan niin mene. Kirja voidaan haudata hiljaisuudessa eikä siitä kuulu ilmestymisen jälkeen yhtikäs mitään mistään suunnalta. Toinen vaihtoehto on saada arvosteluja, joista ei oikein tiedä, onko arvostelija lukenut ollenkaan samaa kirjaa, jonka kirjoitin.

Kun Kaukana omalta maalta ilmestyi, ensimmäiset arvioinnit lehdissä ja netissä olivat melkoisen nuivia. Itse asiassa en ollut uskoa silmiäni, että kirjasta löydettiin niin paljon huonoja puolia. No, kaikkihan päättyi lopulta aika hyvin, joten voin vain todeta, että kirjasta voidaan olla yhtä montaa mieltä kuin on miestä/naista.

Nyt olin silti valmiiksi vähän säikky. Niinpä Marja Welinin melkoisen myönteinen arvostelu (julkaistu ainakin Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa, esim. http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/sisko-latvus-kaksi-sateenkaarta/1891589
tuntui mahdottoman hyvältä. Ja samaa voin sanoa Kari Vaijärven arviosta hänen Kirjavinkkari-blogissaan eilen - pääsin hyvään seuraan Kiljusen herrasväen kanssa (Kiljusten filosofinen vauva, kirjakätilö ja Sisko Latvus). Tämä juttu näkyy osoitteessa
http://karivaijarvi.blogspot.fi/2014/09/kiljusten-filosofinen-vauva-kirjakatilo.html.

Sitten bongasin vielä tältä sivustolta arvion: http://www.goodreads.com/book/show/23146363-kaksi-sateenkaarta.
Arja antoi 4 tähteä viidestä, kiitos! Ja mikä hauskinta, hän kommentoi näin: "Kerrankin onnistunut kansi! Siitä ekat pisteet.
Vinkkauspakkiin kirja menee, rinnakkaiskirjaksi vaikka Sepetyksen Harmaan valon kanssa jota vinkkaan myös."

Jostakin syystä linkitys ei nyt hyvästä yrityksestä huolimatta onnistu, mutta joka tapauksessa: nämä eväät tsemppasivat jo mukavasti.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Hyvässä tallessa

Niin, ainakin vähän aikaa on tallessa syksyn sato, johon kuuluvat mm. 18 litraa omenatuoremehua ja 39 kiloa hunajaa. Mutta kyllä se siitä äkkiä vajuuntuu, kun pimeä alkaa puristaa.


Tästäpä pääsenkin aasinsiltaa pitkin laukaten Laura Lähteenmäen puistattavaan, mutta erinomaisesti kirjoitettuun romaaniin Ikkunat yöhön. Sitä oli pakko pureksia useita päiviä vielä lukemisen jälkeen - varsinkin kun vietin viikonlopun samoilla Sydän-Hämeen kolkilla, joihin kirjailija on sijoittanut kirjansa keskeisen tapahtumapaikan Niityn. Murrekin kuulosti juuri oikealta! Kaikin puolin tiukka opus.

Seuraavana yöpöydälläni odottaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, josta en vielä tiedä mitä odottaa, mutta arvostelut lupaavat hyvää. Ollikaisen Nälkävuosikin palaa yhä välillä mieleen, varsinkin sen nerokas loppu. Hurjien sukuromaanien sarja siis jatkuu, mutta kohta tekee jo mieli vähän höllätä, kun päivittäiset uutisetkin ovat nykyisin aika tuhtia tavaraa. Välillä tuntuu siltä kuin eläisimme keskellä laajaa historiallista romaania. Ketkä lopulta ovat sankareita, ketkä pahiksia?

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Hesarin arvo(i)tuksia

Perinteisesti kirjavuosi on jaettu kevätkirjoihin ja syyskirjoihin. Sen mukaan kustantajatkin tekevät yhä kataloginsa.

Kevään ja syksyn välissä on kesä. Siihen kuuluvat kesä-, heinä- ja elokuu. Silloinkin ilmestyy kirjoja. Kesä- ja heinäkuun kirjat esitellään kevään luettelossa, elokuun kirjat syysluettelossa.

Hesari julkaisi tänään lajitelman syksyn lasten- ja nuortenkirjoista. Se oli tehnyt uudenlaista rajausta. Sen enempää painetussa lehdessä kuin netissäkään ei ole lueteltu elokuussa ilmestyneitä kirjoja (yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta). Näin ollen mm. Johanna Hulkon, Annukka Salaman ja minun syysuutuudet eivät ole missään sen luettelossa näkyvissä. Silmäilin listoja vain karkeasti, kun etsin tuttuja nimiä - varmasti moni muukin on jäänyt elokuun katveeseen.

On vaikea uskoa, että kyse olisi sinänsä arvotuksista, kun mukaan on kuitenkin mahtunut mm. Jalon sisarusten jokavuotinen koirakirjasarja ynnä muuta vastaavaa.

Kirjailijat toivovat saavansa uutuuksilleen mediassa edes minimaalista huomiota. Yksi niistä on kirjan nimen mainitseminen Hesarin uutuusluetteloissa, joita ainakin kulttuuria seuraavat lukevat. En tiedä, kuka luettelon on nyt laatinut, mutta omalta osaltani voin sanoa, että tuntuu pahalta olla ihan olematon.

perjantai 15. elokuuta 2014

Luopioisten kirjantekijät

Kun juttelin Bonnierin syyskauden avajaisissa Laura Lähteenmäen kanssa, kävi yllättäen ilmi, että hänellä on äidin puolelta juuret Luopioisissa ja että keväällä ilmestynyt romaani Ikkunat yöhön sijoittuu niihin hämäläismaisemiin. Ostin kirjan heti mukaani. Vetävää, hyvin kirjoitettua tekstiä.

WSOY:n Bulevardin talon jäähyväispippaloissa pari syksyä sitten (onko siitä tosiaan niin kauan vai kuvittelenko vain?) paljastui, että ainakin kollegoillani Mimmu Tihisellä ja Laura Suomelalla on myös juuria Luopioisissa.

Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka moni muu viettää Kukkialla kesiään! Minä tosin Pälkäneveden puolella, mutta samalla seudulla. Muutama vuosi sitten luin Puutikkalassa kesiään viettäneen edesmenneen Väinö Kirstinän kuvauksia tonttinsa kasveista suurella hartaudella.

Aika mielenkiintoista, miten paljon kirjailijoita Sydän-Häme ja myös Pirkkala kaiken kaikkiaan tuottavat - nyt niin kuin ennenkin. Nuorisokirjailijoita siellä tuntuu olevan iso joukko. Johanna Hulkko, Annukka Salama, Tiina Nopola ja Laura Suomela ainakin osuivat keskiviikkona samaan pöytään nauttimaan tarjoilupöydän antimista.

Kirjailijoitten tapaamisissa tunnen kyllä usein olevani ET (Extra terrestre tai paremminkin Eläketieto?), sillä suurin osa ainakin nykyisistä nuortenkirjailijoista voisi olla lapsiani. Muistelen pikkuisen haikeanakin aikaa, jolloin itse olin mukana nuorena kirjailijana ja niitä vanhempia olivat Kaija Pakkanen, Leena Erkkilä, Irja Lappalainen, Rauha S. Virtanen, Asko Martinheimo, Lasse Raustela ja kumppanit.

Mutta kaikella on aikansa. Onneksi uudet ihmiset tekevät tuoreella kielellä kirjoja uusille lapsille ja nuorille.
Eikä Luopioisten pitäjääkään enää ole.


Tämä kuva on kahden vuoden takaa - sieltä vanhasta WSOY:n Bulevardin talosta, jota ei myöskään enää ole.







maanantai 11. elokuuta 2014

Tekijänkappaleet kotona


Paketti oli painava, sain sen juuri ja juuri hinatuksi nurkan takaa postista kotiin. Ajattelin, ettei kukaan ohikulkija arvaa, että tuo nainen tuossa raahaa kirjansa tekijänkappaleita. Että se on ylipäätään kirjoittanut koskaan mitään.

Kotona oli pakko avata paketti. Mutta ei kirjaa, ei vielä. Yritän ymmärtää, että nyt voi kuka tahansa sanoa siitä mitä mieleen juolahtaa. Että se on nyt kaikille auki, sepposen selällään. Ja että jokainen lukija on erilainen, omissa maailmoissaan. Voiko jonkun maailma ylipäänsä kohdata tämän kirjan maailman? Lyödäänkö minua taas ällikällä? Joskus se tekee pahaa, joskus ällikkä yllättää myönteisesti. Mutta etukäteen ei voi arvata mitään.



maanantai 4. elokuuta 2014

Juhlatunnelmia

Tämä on uuden kirjani ilmestymispäivä. En tiedä, mihin kirjat nykyisin ilmestyvät. Ainakaan eivät kaikkiin kirjakauppoihin. Mutta kai ne ilmestyyvät ainakin johonkin varastoon? Saapas nähdä, milloin itse näen sen. Kirjan ilmestyminen on aina juhlan aihe. Nyt se ilmestyy ainakin teosluettelooni!

Minun eteeni ilmestyy sen sijaan tänään hunajakakku toisensa jälkeen mehiläispesän uumenista. Ja täynnä hunajaa! Tämä on makea päivä. Aamulla hikoilin pesän luona itseni uimakuntoon. Parhaita hetkiä mehiläishoidossa onkin riisuutuminen likomäristä suojavaatteista ja pulahtaminen raikkaaseen Pälkäneveteen sen jälkeen kun on ylämäkeen työntänyt kotikärryillä muutaman kymmenen kilon lastin hunajakakkuja linkoushuoneeseen. Siis tietysti vähän kerrallaan... Ja sitä ennen riistänyt ne villisti protestoivan yhteiskunnan hallusta omiin suojiinsa.

En koskaan ota kaikkea pois. Kerääjillekin pitää jäädä osuutensa, vaikka annnan niille tietysti lohturuokana sokerilientä. Ei se hunajaa kokonaan korvaa.

Tänään voisi jälkiruuaksi syödä vadelmia tuoreen hunajan kanssa. Juhlan kunniaksi.

Ja juhlatunnelmia on vielä jäljellä myös toissapäivästä, jolloin vietettiin kummipoikani Tomin ja hänen vaimonsa Mian häitä. Hääparin tanssi sujui sulhasen äidin, Kirsti-siskoni esittämän laulun When a man loves a women tahtiin. Kaunista!



torstai 31. heinäkuuta 2014

Englantia

Olen viime viikkoina lukenut kolme suomalaista nuortenkirjaa, joiden tekijät ovat menestyneet muun muassa erilaisissa kilpailuissa tai saaneet palkintoehdokkuuksia. (Miten muuten menestystä nykyisin voisi mitata? Käännösten määrällä? Painoksista tuskin enää puhutaan. Arvostelumenestyksistäkään en ole kuullut, koska arvosteluja ilmestyy niukasti.)

Nämä kirjat edustavat siis nuortenkirjojen kansallista huippua. Teksti olikin jokaisessa elävää ja vetävää, dialogi nuorten puhekieltä. Sen lisäksi löysin niistä yhden yhteisen ominaisuuden: kaikissa siteerataan runsain määrin englanninkielisiä tekstejä.

Englanti ei ole vahva kieleni ja osa teksteistä jäikin minulta sen vuoksi hämärän peittoon, koska en jaksanut kaivella esiin sanakirjaa.

Sen sijaan huomasin kaivelevani päivästä toiseen ihmetystä siitä, että uusissa kotimaisissa nuortenkirjoissa käytetään noin paljon englantia. Kai se sitten on nuorten mieleen? En kuvittelekaan ymmärtäväni, millaisesta tekstistä nuoret pitävät. (Kun itse kirjoitan, en oikeastaan edes mieti kohderyhmää. Kustantaja on merkinnyt Kaksi sateenkaarta -kirjaan ikäsuositukseksi 12+ ja minulle sopivat kaikki iät siitä ylöspäin. Ja totta puhuen uskon taas vahvasti, etten enää tämän jälkeen tee nuortenkirjoja...)

Kun olin aikani asiaa päivitellyt, muistin äkkiä hämmästyneenä, että hyvä ihme sentään, siinä ensi viikolla ilmestyvässä kirjassanihan on ainakin yksi englanninkielinen sitaatti Beatlesien laulusta!

Sitä taitaa olla ilmassa.





maanantai 28. heinäkuuta 2014

Tällainen kesä

Kummallinen kesä.

Maailma täynnä kauneutta, lämpöä - ja kylmää vihaa.

Luonto pursuaa rikkauksiaan - ja ihmiset senkun ampuvat toisiaan. Mistä niitä pyssyjä oikein sikiää? Kuka niillä rikastuu? Nukkuuko hän yönsä hyvin?

Silloin joskus toisteltiin: "Make love, not war!"

Ajattelen kahta naista, jotka halusivat vain rakastaa lähimmäisiään. Miksi heidätkin piti ampua?

Miehet, jotka haluavat valtaa, ampuvat. Mutta olisivatko he lopulta edes tyytyväisiä, jos sen vallan saisivat?

Pelkkiä kysymysmerkkejä.


keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Pitkät varjot

Ruotsalaisen Göran Rosenbergin kirja Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista ei ole jättänyt minua rauhaan. Viisitoistavuotiaana luin ensimmäisen kirjani holokaustista - se oli tietysti Anne Frankin päiväkirja. Olin suunnilleen sen ikäinen kuin Anne kuollessaan, joten kirja kolahti kovaa. Lisäksi olin syntynyt samassa kuussa kuin Anne kuoli. Miten ihmeessä tässä Euroopassa oli vasta äskettäin voinut tapahtua jotain noin hirveää? Että ihmiset eivät saaneet elää rauhassa vaan heitä jahdattiin kuin eläimiä - tapettavaksi.

Tätä olen joutunut miettimään koko aikuisikäni, ja niin on moni muutkin, sillä keskitysleirikuvauksia on tullut vastaani tasaiseen tahtiin. Minun ikäpolveni on elänyt näiden kuvausten varjossa. Toisaalla on myös totalitaarinen naapurivaltio luonut pitkään päällemme omaa varjoaan, josta sai tuskin äänen puhua. Jossain siellä rautaesiripun takana tapahtui asioita, joista oli parempi olla tietämättä. Sinne oli jäänyt myös vanhempieni koti, johon he eivät koskaan päässeet takaisin.

Rosenberg kuvaa tutkijan täsmällisyydellä mutta kaunokirjailijan vastaansanomattomalla tyylillä isänsä vaiheita puolalaisesta ghetosta keskitysleirille ja sieltä natsien työleirien saaristoon. Hänet pelasti nälkäkuolemalta luultavasti ruokapaketti, jollaisia Punainen Risti loppuvaiheessa onnistui jakamaan orjatyöläisille. Lopulta hän selvisi Ruotsiin, joka toisaalta oli onnenpotku, mutta tummat varjot seurasivat häntä sinnekin.

Jos ihmisellä ei enää ole jäljellä kotia, josta hän on lähtenyt ja johon kaivata, jos lähes kaikki hänen lapsuutensa ihmiset on tuhottu eivätkä syylliset lopulta myönny edes muodolliseen korvaukseen epäinhimillisistä kärsimyksistä, hän väkisinkin murtuu. Johonkin tällaiseen ajatukseen kiteytän Rosenbergin viestin. Tarvitsemme lähtöpisteen, joka säilyy läpi elämän ja on turvamme, kun varjot lankeavat.

En ihmettele, että Göran Rosenberg sai kirjasta August-palkinnon. Minulle oli elämys nähdä, miten kirjailija voi yhdistää dokumentaarisuuden ja kaunokirjallisuuden - kun osaa. Mutta en voi myöskään olla ajattelematta, että tämä palkinto on samalla ollut kuin anteeksipyyntö. Kaikkien ulkopuolisten kumarrus heille, jotka kärsivät syyttä, kun täällä vain hyväosaiset elivät rauhassa ja tehdas syyti autoja myös Saksan käyttöön.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Voikukkia, kiitos!


Heti kun lämpö nousi yli kymmenen asteen, mehiläiset ilmestyivät nuoleskelemaan lentolaudalle laittamiani hunajakakun murusia. Talven yli säilyneessä pesässäni on paljon nälkäistä väkeä ja nousevaa sukupolvea. Seuraan lämpötiloja ennusteista ja odotan kiihkeästi, että voikukat alkaisivat kukkia myös Pälkäneellä. Tiedän, että suurin osa ihmisistä nyhtää ne pihoiltaan pois. Ei pitäisi! Jos lähistöllä on mehiläistarhoja, antakaa kaikkien voikukkien kukkia. Ne pelastavat alkukesän.

Kun aloin mietiskellä, mistä kirjoista olen viime kuukausina nauttinut eniten, huomaan lukeneeni melkein pelkkiä naiskirjailijoita - tai heidän elämästään. (Tosin juuri nyt on yöpöydälläni kirjaston Bestseller-lainana ruotsalaisen Göran Rosenbergin Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista, riipaiseva kertomus kirjailijan vanhempien elämästä.) Maalis-huhtikuuta kannatteli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Upposin syvälle sen maailmaan. Samoin kävi joululahjaksi saamani Aale Tynnin elämäkerran (Hymyily, kyynel, laulu) kanssa. Ihanan rehellistä ja avointa tekstiä vailla elämäkerroille tyypillistä hymistelyä! Ja tekijöinä vieläpä omat jälkeläiset. Olin nuorena opiskelijana 1960-luvun lopulla silloisen poikaystäväni (nykyisen mieheni) avecina teologian opiskelijoille järjestetyllä retkellä Gotlannissa tutustumassa saaren kirkkohistoriaan. Matkaa johti professori Kauko Pirinen. Rakastin jo silloin Aale Tynnin runoja, mutta vasta nyt tutustuin näiden kahden ihmisen dramaattiseen yhteiseen historiaan.

En ollut lukenut Alice Munroakaan ennen Nobelia, mutta kahlasin juuri läpi kokoelmallisen hänen novellejaan. Jotkut kolahtivat, mutta ei minusta Munro-fania tullut. Hän saa ihailtavan paljon asiaa tiiviisiin teksteihin, mutta jouduin välillä ponnistelemaan, että pysyin kärryillä tai pääsin niille.

"Kaksi sateenkaarta" on nyt lopullisesti poissa käsistäni. Kävin kustannustoimittajan kanssa vedoksen läpi kahden tunnin sessiossa ja nyt on turha miettiä, olisiko jotain pitänyt kirjoittaa toisin.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Paluu

Olin kaksi viikkoa lomalla omasta elämästäni Ranskan Marseillessa, yhdessä entisistä kotikaupungeistani. Siis lomalla antikvaarisesta kirjakaupastani ja käsikirjoituksesta, jonka oikovedos jäi kotiin odottamaan paluutani ja palaveria kustannustoimittajan kanssa. Ja lomalla kaikista suomalaisista tiedotusvälineistä - lukuunottamatta netistä kurkkaamiani Iltasanomien uutisotsikoita. Ranskassakin kohistiin tietysti Ukrainasta, mutta myös vähän eri asioista: presidenttiä lähellä ollut tärkeä mies sai kenkää ja Anne Sinclair avautui vihdoinkin sekä televisiossa että lehtien palstoilla.

Pyhiinvaellukseni FNACin kirjakauppaan sai taas taivastelemaan sitä, miten paljon ja erilaista kirjallisuutta voidaan julkaista, kun kielialue on kymmenen kertaa suurempi kuin suomen. Mukaani tarttui Amos Ozin ja hänen tyttärensä, historioitsija Fania Oz-Salzbergerin esseekirja juutalaisuudesta, Juifs par les mots. Tietokirjojen ankeasta tilanteesta Suomessa on kirjoiteltu tällä välin Hesarin yleisönosastossakin. Hyvä on, Osmo Pekonen, jos löydät ajatuksillesi lukijoita Ranskasta. Mutta kyllä painosten pieneneminen ja nimikemäärän väheneminen koskee muitakin kirjallisuudenlajeja.

Tästä pääsenkin mieliaiheeseeni kritiikkeihin. Kun Tommi Kinnusen esikoiskirja Neljäntuulenristeys sai Antti Majanderilta ylistävän lähes koko sivun arvostelun, se ponnahti heti myyntilistan kärkeen. Dekkari kuin dekkari näyttää jatkuvasti saavan 3-5 palstaa Helsingin sanomien kulttuurisivuilta laadusta riippumatta. Tietysti huono arvostelu voi myös viedä lukijat, mutta ainakin kirjat tiedetään. Lasten- ja nuortenkirjojen kymmensenttisiä arvioita en näiltä viikoilta löytänyt yhtään, mutta television lastenohjelmista sentään oli iso juttu.

Hyvvä uutinen on se, että kirjakaupat ovat suunnittelemassa kustantajien kanssa uutta näytekirjasysteemiä. Toivottavasti toimii, vaikka kaupat ovatkin harvassa. Tosiasiaksi jää silti, että suurin osa suomalaisista ei saa koskaan tietää suuresta osasta tänä vuonna äidinkielellään ilmestyvistä kirjoista yhtikäs mitään. Eivät ne e-kirjatkaan lopulta ole tehneet ihmeitä, vaikka joku taisi niin kuvitella.

Paras lopettaa surkuttelu, katsoa matkakuvia kesästä joka kohta on täälläkin ja tarttua kirjaan.







maanantai 31. maaliskuuta 2014

Elämän kevät

Lauantaina 29.3. minulle tapahtui kaksi hyvin ihmeellistä asiaa: näin mehiläisen kantavan takajaloissaan keltaisia siitepölypaakkuja pesäänsä ja sain tekstiviestin, joka kertoi, että pojanpoika oli syntynyt.

Ei yhteen ihmisen päivään voi mahtua enempää uuden syntymisen riemua.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Sähköinen media on halpa - ja nopea

Muutamat kustantajat ovat siirtyneet luetteloimaan tulevia tuotantojaan vain sähköisesti. No, kyllähän WSOY:n Kirjasanomat oli komeaa katseltavaa, kirja jo itsessään. Jokaisen uuden aukeaman avaaminen oli matka kohti uusia seikkailuja. Mutta sen paperi ja painatus ja logistinen siirtely paikasta x paikkaan y varmaan maksoi maltaita, ja kuka sen lopulta paikasta y löysi ja sai käsiinsä?

Sen sijaan netistä luettelon löytävät kaikki - jotka selaavat nettiä. Miten muiden käy, en tiedä. Pelkään, että muutama lukeva ja ostava mummokin elää vielä vanhassa maailmassa, ei ihan päreen valossa mutta vailla tietoliikenneyhteyksiä kuitenkin.

Bonnierin suomalaiskustantajat ovat joka tapauksessa päätyneet pelkkiin nettiluetteloihin, ja ensi syksy on nyt avattu. Minunkin kirjallani on kansi: www.kirjasyksy.fi/wsoy/lapset-ja-nuoret/nuorten-romaanit/kaksi-sateenkaarta.

Eikä siinä kaikki. Niin nopeaa tämä tiedonvälitys nykyisin on, että ääntä nopeammin kannesta on ilmestynyt jo ensimmäinen arvostelukin Lastenkirjahyllyssä!

Nyt sitten kiitämään sosiaaliseen mediaan.




lauantai 22. helmikuuta 2014

Tulossa ja menossa

Ja äkkiä yhtenä päivänä törmään nettiä selatessani loppukesällä ilmestyvän kirjani ensimmäiseen mainokseen: http://cdon.fi/kirjat/latvus,_sisko/kaksi_sateenkaarta. Kirjallani on nimi, ISBN, arvioitu ilmestymisaika ja hinta, pian kansikin.

Takana ensimmäiset hapuilevat naputukset tietokoneen ruudulle, kustantajan nihkeät arviot muutamasta kymmenestä liuskasta (tämä ajankohta ei kokemuksemme mukaan kiinnosta nuoria), siitä huolimatta valmistunut ensimmäinen kokonainen versio (päähenkilö jää etäiseksi, kaipaamme aika isoja muutoksia, jos lähdet tekstiä vielä muokkaamaan), hitaasti syntynyt uusi versio (väliaikatietona että teksti on parantunut, mutta myynnissä omat haasteensa, joten joudumme vielä keskustelemaan) ja sitten viimein: kustantaja haluaa kovan mietinnän jälkeen uskoa tekstiini ja julkaista sen.

Erään ikuisen taistelun muudan vaihe, otsikoi K. S. Laurila muinoin kirjansa.

Mainosta katsellessani haukon kuvaannollisesti henkeä kuin hiihtokilpailun maaliintulija. Perillä siis. Melkein kaadun rähmälleni maahan helpotuksesta. Onhan tämä aikamoinen skaba. Kirjailijan on ensin itse uskottava lujasti tekstiinsä, että hän jaksaa aloittaa sen muokkaamisen alusta uudelleen niin monta kertaa kuin on tarpeen. Hänen on taisteltava kustantajan luottamuksesta, kustantajan puolestaan kauppiaiden uskosta ja kauppiaiden aikanaan ostajien huomiosta.

Näihin jälkimmäisiin otteluihin en taida paljon pystyä vaikuttamaan ja olen vain tyytyväinen siitä, että minulla on kustantaja, jonka ammattitaitoiset ihmiset hoitavat asioita eteenpäin. Silloin kun kirja on tulossa muille konkreettiseksi, se on minulta jo hyvää vauhtia menossa. Irrottaudun tekstistä lause lauseelta. Oikovedokseen voi vielä jonkun sanan vaihtaa, jos se tuntuu välttämättömältä. Tarina on kuitenkin jo kiveen hakattu ja jätän sen henkilöille haikeat hyvästit kuin läheisille ystäville, jotka ovat eläneet kanssani kimpassa usean vuoden ajan. Pärjäilkää.






keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Joku tässä mättää, mutta mikä?

Eilen julkaistiin vuoden 2013 kirjamyyntitilastot. Parin prosentin pudotuksesta ei nyt kauheasti pitäisi masentua, mutta kuten Antti Majander tänään Hesarin kulttuurisivuillakin totesi, pienenevä prosentti on ollut viime vuosina jatkuva trendi.

Kotimaisen kaunon listakärki on kyllä mukavan monipuolinen. Peräti 12 naista on mahtunut 20 parhaan joukkoon. Mutta käännettyjen lista alkaa jo masentaa. Ainakin puolet on dekkareita ja loput melkein kaikki kevyttä viihdelukemistoa. Khaled Hosseini ja Ian McEwan sentään mahtuvat joukkoon (Paul Coelho ei edusta minulle suurta kaunokirjallisuutta). Ja vitsikästä tai ei, mutta Finlandia Junior -ehdokkaaksi valittu Heli Laaksosen Aapine on nyt vuorostaan kotimainen kaunokirja ja päässyt listalle numerolla 20! Jos se olisi luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi, se olisi yltänyt sijalle kuusi.

Niinpä: kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat. Onko todellista, että melkein puolet 20 kirjasta on Mauri Kunnaksen käsialaa! Raivoisa markkinointi siis kannattaa. Vai eivätkö mummot ja vaarit tunne muita lastenkirjailijoita? (Kaikella kunnioituksella, mutta minun tuntemani lapset eivät ole Kunnaksen kirjoista kovin innostuneita, joten ehkä niitä lukevatkin mummot ja vaarit itse?) Tietysti Havukaiset (2 kirjaa), Nopolat (3 kirjaa) ja Parvelakin (2 kirjaa) mahtuvat joukkoon. Mitä jää jäljelle? Soili Perkiön Soiva laulukirja, joka on vuodesta toiseen kestosuosikki. Ja jippii, sijalla kuusi Finlandia Juniorin voittaja, Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa, 12 000 kappaletta. Eivät voittajatkaan ole aina yltäneet myyntilistalle. Listan yhdeksättä en tunne ollenkaan, Tatu Kokon Roskasakki ja suuri kierrätysseikkailu on mystinen yllätys, kustantaja Icasos myös. Kirsti Mäkisen uudistama Topeliuksen lukemisia lapsille on sekin mukana sijalla 17. Ja lopuksi vielä Rovio Entertainment ylpeänä esittää: Angry Birds. Vihreän linnun arvoitus.

Mutta missä ovat kaikki suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat? Missä moniin maihin myydyt, mainetta niittäneet nuortenromaanit? Miksi niitä ei onnistuta markkinoimaan Suomeen? Vai eikö täällä enää kukaan halua ostaa/lukea nuortenkirjoja?

Käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista ei oikein viitsi puhuakaan saati sarjakuvista. Walt Disney ja kirjakerho hallitsevat tätä markkinaa täysin. Sanoma Magazines porskuttaa.

Kustantajia ei todellakaan käy kateeksi eikä myöskään kirjakauppiaita. Ei ihme, että listat lyhenevät ja tiivistyvät.
Kirjailijoillekaan ei ole suuria tuloja odotettavissa, kun rojalteja viime vuodelta jaetaan. Kaikki nuolevat näppejään.

Entäs sitten? Uudet aiheet muhivat päässä. Tietokoneet avataan. Ruuduille alkaa tulla tekstiä. Kirjailijat kirjoittavat. Kustantajat lukevat ja tekevät päätöksiä. Tapahtuisiko ihme? Jospa ihmiset yhtäkkiä keksisivät, että kirjojen lukemisesta saa ajatuksia, elämyksiä, energiaa. Jospa tänä vuonna, ensi vuonna tai seuraavana myynti lähtisikin nousuun.

Onko kaikki lopulta kiinni vain siitä, että kirjat eivät ole olleet tarpeeksi kiinnostavia? Pauliina Rauhalan esikoinen, lestadiolaisten avioliitosta kertova Taivaslaulu myi melkein 30 000 kappaletta ilman sen kummempaa mainospärinää. Se vain kiinnosti suurta joukkoa ihmisiä. Se oli koskettava ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koskaan ei etukäteen voi tietää. Tämä on uusi vuosi.


maanantai 13. tammikuuta 2014

Kirjat, jotka tekivät vaikutuksen

Tytär ällistyi, kun en joulun aikaan tarttunutkaan toivomaani kirjalahjaan, Aale Tynnin elämäkertaan, vaan kerroin kahlaavani Päivi Heikkilä-Halttusen tutkimusta 1940- ja 1950-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Ostin kirjan "Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi" syksyllä Töölön kirjaston poistomyynnistä - tosin vaikea on sanoa ostamiseksi sitä jos maksaa 527-sivuisesta kirjasta alle euron.

Kirja tietysti kiinnostaa minua, koska kuulun juuri niihin suuriin ikäluokkiin, joiden lukuharrastuksista se kertoo. Kun se on ilmestynyt vuonna 2000, olin ollut vuosikausia muissa puuhissa etäällä nuortenkirjojen maailmasta, ja siksi tutkimus on silloin jäänyt minulta huomaamatta.

Tavallisin joululahja lapsuuteni perheessä oli kirja. Käytin sisarusteni kanssa ahkerasti myös kyläkirjaston palveluja. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miksi jotkut nuortenkirjoista ovat silloin nousseet arvostettuun kaanoniin ja toiset jääneet pian ilmestyttyään unohduksiin. Nuortenkirjailijoiden arvostus tuntuu olleen vähän samalla mallilla kuin nykyisinkin: suurinta huomiota saivat ns. aikuistenkirjailijat, kun he julkaisivat lasten- tai nuortenkirjan.

Meillä oli kotona hyllyssä useita tutkimuksen esiin nostamista kirjoista, mutta Muumeja meillä ei näkynyt ekä Peppi Pitkätossuakaan. Pessi ja Illusia oli joka kodin kirja, mutta se ei lasta kummemmin säväyttänyt. Sen sijaan Burnettin Pikku prinsessa ja Salainen puutarha, Mary Marckin koululaistarinat, Väinö Riikkilän seikkailukirjat ja Anni Swanin romaanit kuluivat minun ja sisarteni käsissä satuvaiheen jälkeen. Saimme lahjaksi myös Topeliuksen Lukemisia lapsille -sarjaa, mutta siitä minua innostuttivat vain satunäytelmät, muuten Topelius tuntui vanhanaikaiselta. Hector Malot'n Koditon vei mennessään, Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-tyttö myös ja tietysti Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Nuorten toivekirjasto oli kova sana ja sen julkaiseminen jatkui niin pitkään, että ehdin saada jopa yhden itse kirjoittamani kirjan (Evakkojunalla länteen) siihen 1980-luvulla.

Olen lueskellut viime aikoina joitakin lapsuuteni mielikirjoja uudelleen. "Pieni tuntematon" oli vieläkin koskettava. Ihmettelen, mikä Majken Stolt-kirjassa viehätti minua silloin: sehän kertoo itse asiassa vasta vihityn aviovaimon kriisistä! Kaiketi nuorista oli silloin ja on yhäkin kiinnostavaa lukea itseään vanhemmista. Ylipäänsä me nuoret olimme 1950-luvulla ainakin maalaiskylässä aika lailla lapsellisempia kuin teinit nykyään. Televisio alkoi avartaa maailmaani vasta kun olin 14-vuotias. Siinä iässä luin myös nuortenkirjan, joka vaikutti oman elämäni suuntaan. Minulla on yhä hyvässä tallessa Merja Otavan Priska kesästä kesään, jonka etulehdellä lukee: "Siskolle jouluna 1959 Äiti."  Se muutti kerralla käsitykseni siitä, miten nuortenromaaneja pitää kirjoittaa. Olin innoissani. Ei kulunut kuin pari vuotta, kun jo väsäilin omia käsikirjoituksia kustantamoille, ja kuusi vuotta, kun esikoiseni Saviminä näki päivänvalon WSOY:n Vihreässä kirjastossa.

Mutta nyt on Heikkilä-Halttusen tutkimus kahlattu läpi ja pääsen vihdoin tarttumaan lahjakirjaani "Hymyily, kyynel, laulu". Muuten, Tynnin lastenkirjat eivät koskaan kuluneet käsissäni, mutta antikvaarisen nettikaupan pitäjänä tiedän, että hänen Satuaapisensa menee pian kaupaksi, kun sellaisen vain onnistun jostain löytämään! Ainakin se on päässyt pysyvään kaanoniin.