Muutama viikko sitten luin runoilija Gregory Pardlosta, joka tarjosi monille kustantajille kirjaansa Digest. Suuret hylkäsivät, mutta mies ei lannistunut, ja lopulta pieni kustantamo Four Way Books julkaisi. Kirja voitti viime vuonna Pulitzer-palkinnon. "Tuntuu epätodelliselta. Ikään kuin tämä menestys olisi tapahtunut jollekin toiselle", hän sanoo. Nyt hän kiertää maailmaa lukemassa runojaan.
Jarkko Jokelainen puolestaan kertoi Hesarissa Twisted Sister -yhtyeestä, joka teki läpimurtonsa vuonna 1982. Sitä ennen se ehti 10 vuoden aikana soittaa 3267 keikkaa vailla suurta mainetta ja menestystä. Siis melkein joka päivä keikalla. Yleisöäkin riitti, mutta yksikään levy-yhtiö ei halunnut levyttää sitä. Myöhemmin 80-luvulla tuli käänne ja sen levyt myivät miljoonia. Se jaksoi sitkeästi uskoa tekemiseensä, ja lopulta työ palkittiin.
Kirjailijankin työ on jatkuvaa odottamista. Aamulla avaat koneesi ja odotat, että tekstiä alkaisi ilmestyä jostain aivolohkostasi. Vähitellen tulee valmista, ainakin omasta mielestäsi, ja lähdet yrittämään julkaisua. Yhteydenottoihin ei kustantamoissa ainakaan kovin nopeasti vastata, ja jos pääset läpi kynnyksestä, markkinoinnista ei yleensä keskustella, sopimuksia pantataan ja julkaisupäivää siirretään. Listat lyhenevät, kuten termi kuuluu. Ehkä ne sitten olivat liian pitkiä. Kirjailijat eivät pysy uskollisina taloille eivätkä talot kirjailijoille.
Valtaosa ei tee koskaan suurta läpimurtoa. Jos se sitten sattuisi onnistumaan, taiteilijan on valmistauduttava taistelemaan markkinoista myös ulkoisella olemuksellaan. Hänen on ryhdyttävä omaksi stailatuksi tuotemerkikseen. Siihen ei kuka tahansa kelpaa.
Tuleekohan taiteilija lopulta onnelliseksi, vaikka pääsisi millaiseen maailmanmaineeseen? Kestääkö pää? Vai saako tekijä vain vahingon sielullensa?
Kirjailijan, muusikon ja minkä tahansa taiteilijan on jaksettava uskoa omaan tekemiseensä. Mitään muuta onnen lähdettä ei ole. Työ kiittää tekijäänsä itse. Valtaosa ainakin kirjailijoista, jotka ovat työnsä luonteen vuoksi kaikkea muuta kuin esiintyjätyyppejä, haluaisi vain kaikessa rauhassa rustailla tekstejään ja sanoa sanottavansa. Sitten sen kummemmin taistelematta he unelmoivat solmivansa kustannussopimuksen tutun kustantajan kanssa, tekevänsä korjaukset oman kustannustoimittajansa toiveiden mukaan ja näkevänsä kirjansa ilmestyvän seuraavan sesongin aikana. Haaveilevatpa jotkut yhtä siitäkin, että mainontaa olisi myös muualla kuin sähköisessä tai ns. sosiaalisessa mediassa, että printtimedian sinnikkäät kannattajatkin tietäisivät heidän julkaisseen uutta. Ja että pieniä kirjakauppoja alkaisi putkahdella sinne tänne kuin kanttarelleja maasta.
Minusta on selvää, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kumma kun kukaan ei usko.
P.S. Krainilaiset mehiläiseni ovat kesän mittaan alkaneet näyttää keltaisilta italialaisilta. Epäilenpä, että viime vuonna hankkimani joukkio on ottanut emoineen alkukesästä hatkat ja lähtenyt paremmille metsästysmaille. Paikallinen italialainen on kerinnyt ensimmäisenä uuden emon perään tämän häälennolla. Ja mitä siitä sitten seuraa muuta kuin italialaisia mehiläisvauvoja!
P.S. 2 Ennen ei valitettavasti ollut sosiaalista mediaa... joten siltä osin kaikki on nyt paljon paremmin! Haluaisin pitää sekä sen, mitä oli ennen, että sen, mitä on nyt. Mahdoton yhtälö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti