Jäljellä olevat kappaleet

Helsingin kirjamessujen paneelikeskustelussa, jossa puhuttiin kirja-alan murroksesta, kirjailija Antti Leikas kauhisteli kahden euron myyntipöytiä, jotka täyttivät osan messutilasta. Itse ajattelin, että parempi ostaa kahdella eurolla kuin jättää makuloitavaksi.

Enpä arvannutkaan, miten lähelle aihe tulisi minua jo messuja seuraavana päivänä. Tänään sain kustantajaltani WSOY:ltä kirjeen, jossa minulle tarjotaan ostettavaksi 3 e/kpl Kaksi sateenkaarta -kirjani loppuerää, jota on varastossa jäljellä 311 kpl, tai ainakin osaa siitä. Asia on ratkaistava parin viikon sisällä siitä huolimatta, että varastosaldo saattaa kirjeen mukaan vielä muuttua tarjous- ja alennusmyyntien myötä.

Kirja on heille rasite, josta on päästävä pikimmiten eroon. Ensimmäistä kertaa 50-vuotisella urallani joudun pohtimaan, lähetänkö kirjani makuloitavaksi. Se ilmestyi kaksi vuotta sitten eikä ole siis ehtinyt edes alennusmyyntiin. Se ei kuitenkaan enää liiku. Enpä yhtään ihmettele, kun sitä ei näekään missään. Siitä ei ole elinkaarensa aikana julkaistu ainuttakaan printtimainosta tai -esitettä. Olihan se sentään Topelius-palkintoehdokas, mutta silloinkaan kaupat eivät nostaneet sitä millään lailla esiin (ei ainakaan Bonnierin Akateeminen, vaikka se on kustantajan oma kauppa). Sain kirjasta ennakkoa 2000 euroa miinus verot, siinä oma osuuteni sen talouspuolesta.

Aloin miettiä, miten markkinoisin/lahjoittaisin 300 kirjaa kotoa käsin. Onhan meillä ennestään 6000 kirjaa Apis Antikvan nettikaupan hyllyissä ja omia melkein saman verran, mutta mistä otan neliöt monille kirjalaatikoille? (Karo Hämäläinen kertoi mainitussa paneelissa huvikseen laskeneensa, paljonko yhden kirjan säilytys maksaa hänen töölöläishyllyssään – ei ihan ilmaista sekään). Mieheni pelkää aika ajoin, että jonain päivänä lattiat pettävät.

Antikvaarisena nettikauppiaana tiedän, että kirjat eivät kuole koskaan. Eivät ainakaan kaikki. Ne ovat sitkeitä ja saattavat muutaman vuoden horroksen jälkeenkin herätä uudestaan henkiin.

Otanko siis kirjat takaisin kotiin? Jos en ota, tuntuu kuin hukuttaisin kontillisen eläviä kissanpentuja, joilla olisi vielä paljon edessään.

P.S. Mies on sitä mieltä, että ostetaan kirjat.

Siitä on jo yli viikko, kun juhlittiin Suomen Nuorisokirjailijoiden 70-vuotista taivalta Teatterimuseossa. Kuin jostain toisesta elämästä muistan itseni kolmekymppisenä nuorena, ujona kirjailijanalkuna viettämässä iltaa kypsiltä ja kokeneilta tuntuvien kollegoiden kanssa Villa Kivessä. Miehet olivat vetäytyneet keskenään perähuoneeseen ja naiset jääneet etuhuoneeseen. Silloin joku rohkea kollega huudahti: "Tulkaa nyt tekin tänne, että saadaan katsella komeita miehiä!"

Joskus istuimme kaksikin päivää koolla pohtimassa alan ongelmia, ja tämän muistan erityisesti siksi, että jätin kolmikuisen poikani yöksi isän hoiviin pulloruokinnalle, kun oli ihan pakko päästä nuorisokirjailijoiden seminaariin. Samanlaisia asiat olivat silloin kuin nytkin - markkinointi, myynti, apurahat ja ansiot puhuttivat. Muistan Kaarina Helakisan, Kaija Pakkasen, Lasse Raustelan, Asko Martinheimon, Rauha S. Virtasen, Hellevi Salmisen, Kari Vaijärven, Leena Erkkilän... Kaksi viimeksi mainittua oli nytkin mukana juhlimassa (Leena kuvassa oikealla, keskellä Pia Perkiö - oltiin kuin Elsa Beskowin satukirjan tädit!).

Nyt on uusien kirjailijoiden vuoro olla kolmikymppisiä.

Bo Carpelan muistelee kirjassaan Kesän varjot koskettavasti menneitä kesiään ja läheisiään. Syksyllä saa haikeilla kaikella, mikä on palaamatta mennyt, mutta jättänyt meihin jälkensä.