torstai 8. kesäkuuta 2017

Isän ruumiinavaus

En ollut koskaan kuullutkaan kustantamosta nimeltä Reuna, ennen kuin sain käsiini yhden sen julkaiseman pokkarin. Nykyisin  kustantamoja tuntuu syntyvän kirjaimellisesti kuin sieniä sateella. Onkohan kaikille tosiaankin tilaa, kun kirjamyynti koko ajan vähenee?  Ja kuinka monesta kustantamosta en tiedä mitään, vaikka olen seuraavinani aktiivisesti kirja-alaa?

Reuna ilmoittaa toimivansa netissä, joskin haaveilee kivijalkakaupasta Kouvolan tuntumassa, minne se on tietojen mukaan asettumassa. Kustantamon valikoimassa on  laidasta laitaan tietoa ja kaunoa, nuortenkirjaa ja satua. Mietityttää, miten lukijat löytävät nämä kirjat. Netistä on tullut maailmoja syleilevä  avaruus, jossa törmääminen mieluisaan kohteeseen vaikuttaa sattumankaupalta. Suuret kustantajat eivät ole juurikaan paremmassa asemassa. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa muistuttaa lottoamista.

Törmäsin Marjo Ojalammin esikoiskirjaan Nokinen sydän pelkästään tekijän aktiivisuuden ansiosta.  Alaotsikkona on Kirje isälle ja teksti lähtee liikkeelle metallisesta obduktiohuoneesta, missä isän ruuumis makaa pöydällä. Lukijalle tämä ei ole järin mukaansatempaava aloitus, ja osallistuminen perheen jäähyväisiin tuntuu suorastaan tunkeilevalta.

Niin, mikään dekkarihan kirja ei ole, kaukana siitä. Ojalammi kuvaa omaa isäsuhdettaan, varsinkin lapsuusvuosien aikaan, yksityiskohtaisesti ja selitellen. "Millainen isä sinä minulle olit?" Teos laajenee yleisiksi lapsuusmuistoiksi ja niissä kohdissa teksti vapautuu, kun tekijä päästää mielikuvituksensa irti. Hän osaa kyllä kirjoittaa sujuvasti, mutta tuntuu kuin tiukka aihe pitäisi häntä liikaakin lieassaan. Ihan oikein hän itsekin jossain kohtaa huomauttaa, että "nyt taisin erehtyä saarnaamaan".  Toistoa olisi voinut vähän karsia, ja sellaiset itsestäänselvyydet kuin "nyt olet poissa" vielä sivulla 216 ovat tarpeettomia. Jos kirjailija aloittaa lauseen: "Kuten olen jo kertonut", hän voisi säästää lukijaa kertaukselta.

Kirjan tekeminen on seurausta lapsuuden traumoista, siitä että isä ei tullut lähelle ja oli usein pelottava ja vähästä vihainen silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut lohdutusta. Uskon, että tähän kokemukseen voi samastua moni keski-ikäinen. Ojalampi on nuorena käynyt läpi uskonnollisen herätyksen ja aikuisena opiskellut teologiaa. Hän viittaa usein raamatunkohtiin, mikä tekee tekstistä hiukan oppikirjamaisen. Isäsuhteen analysointi on kuitenkin monelle hyvin läheinen ja tarpeellinenkin aihe, ja voisin kuvitella, että tällainen teos palvelisi mm. sururyhmiä, kun kirjoittajan ajatuksista saisi kaikupohjaa omille mietteille ja tuntemuksille.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Hurmoksen jälkeen perikato

Kirjaston pokkaritornista silmääni osui tyrmäävä otsikko: Lupaathan tappaa itsesi. Kävelin ohi, palasin takaisin ja lainasin kirjan, sillä alaotsikko vaati ehdottomasti perehtymistä: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945.

Vuosi 1945 on minulle erityinen ja vaatii tutkimusretkille varmaan siksi, että synnyin keskellä Euroopan hävityksen kauhistusta, tosin jo taistelut päättäneessä Suomessa, mutta evakossa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Närpiössä. (Tack så mycket att du tog oss emot, jag älskar dina tomater!) 

Kirjan hirvittävä otsikko täytyy jollakin lailla järkeenkäyvästi selittää. Olen kyllä lukenut, että Saksassa tehtiin keväällä 1945 lukuisia itsemurhia, mutta vasta tämä Florian Huberin kirjoittama kirja avasi silmäni näkemään niiden laajuuden ja kauhistuttavuuden. Onneksi se myös selittää niin pitkälle kuin on mahdollista, miksi tällaista tapahtui saksalaisille, jotka silmissäni ovat aina olleet järkevyyden perikuvia.

Kaiken takana on tietysti Hitlerin valtaannousu ja siihen liittynyt hurmos, joka katkaisi Versaillesin häpeärauhan ja 20-luvun laman aiheuttaman apatian. Vasta taistelujen tauottua, joillakin vuosia tai jopa vuosikymmeniä sodan jälkeen, ihmisille alkoi hahmottua, että he olivat eläneet kaksitoista vuotta Hitlerin synnyttämässä lumouksessa. Kansa oli sokaistunut propagandasta, joka perustui valheisiin ja vaikenemiseen. Vaikka todellisuus ei vastannut puheita, mitään ei kyseenalaistettu.

Nuoret saivat itselleen Hitleriltä arvot, jotka tekivät heidän elämästään mielekkään. Menestysten huuma kohotti heidät harmaan arjen yläpuolelle. Kun perikato tuli, mitään ei jäänyt jäljelle - paitsi  "syyllisyys osallisuudesta, häpeä pois katsomisesta, viha muita ja itseä kohtaan, pelko kostosta ja väkivallasta, suru menetyksestä, epätoivo edessä olevasta tyhjyydestä".

Mustissa tunnelmissa ja erityisesti Neuvostoliiton koston pelossa ajauduttiin perhekunnittain itsemurhiin. Niistäkin vaiettiin sodan jälkeen, vaikka niitä tehtiin kymmeniä tuhansia. Kaaoksen keskellä ei tarkkoja lukuja pystytty selvittämään, mutta pelkästään Demminin pikkukaupungissa raportoitiin  eri laskujen mukaan 700-1000 "laajennettua itsemurhaa", joissa vanhemmat surmasivat myös lapsensa.

Propaganda on pelottava, hengenvaarallinen ase, jota käytetään maailmassa yhä. Seuraavaksi aion lukea aiheesta poikani  Joonas Pörstin kirjan Propagandan lumo, joka ilmestyy 1.4. Teoksen kustantamana. Esimakua kirjasta voi saada Yle Puheen ohjelmasta 28.3. klo 13 alkavassa suorassa lähetyksessä.






maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kirjojen tutkimattomat tiet


Amerikasta kuuluu, että Orwellin kirja Vuonna 1984 on herännyt Trumpin valtaannousun myötä uudelleen henkiin, ja kustantaja painattaa sitä lisää minkä kerkiää. Meidän pieni kielialueemme ei riitä, että kustantaja innostuisi uuteen painokseen - kaupat eivät  kuulemma kysy. Kaksi vuotta sitten tosin näyttää vielä ilmestyneen pokkari. Innostuvatko kaupat nykyisin yleensä mistään, ja millainen pitäisi kysynnän olla, että niiden hyllyiltä löytyisi klassikoille pysyvästi tilaa?

En nyt ihan vertaa itseäni Orwelliin, mutta kieltämättä on tuntunut mukavalta, kun viime kuukausina olen saanut vuonna 2011 ilmestyneestä kirjastani (joka kertoo totalitarismista kuten hänenkin teoksensa) Kaukana omalta maalta myönteistä palautetta sekä nuorilta että aikuisilta, vaikka opusta ei ole enää vuosiin ollut nähtävillä kauppojen hyllyssä. Kiitos kuuluu kirjastoille ja kouluille.

Syksyllä eräs poika lähetti viestin (uskallan lainata tekstiä nimettömästi): "Luin kirjasi Kaukana omalta maalta koulutyönä... yleensä en tätä tee, mutta nyt on niin iso poikkeus. Kirja pysäytti ja kouraisi sydäntäni. Paavon tarina on aivan häkellyttävän kaunis ja tunteikas. Rakastin kirjaa vain enemmän sivu sivulta."

Huh! Kirjailijahan sulaa tällaisen tekstin edessä. Ja viime viikolla sain viestin, että muuan 11-vuotias poika, joka bongasi samaisen teoksen koulun lukusuosituksista, "odottaa kesken jääneelle kirjalle jatkoa". Hän on lisäksi lukenut mm. Lehväslaihon sotakirjoja, Tuntemattoman sotilaan ja Tuurin Talvisodan. Eivätkö pojat muka lue?

Blogisti Sheferijm luki myös kirjani viime kuussa ja tuumii: "En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no joo. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin." Hän muuten keksi, että Kaukana omalta maalta sopii Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 47, sillä se täyttää kohtien 17 ja 41 kriteerit: kannessa on sinistä ja valkoista sekä eläin. Jouduin hetken tuumimaan, mutta sitten hoksasin, että Anna Emilia Laitinen on tosiaan piirtänyt kanteen lokkeja.

Edellä mainittua blogistia puolestaan kiittää "hienosta lukuvinkistä" Ketjukolaaja, joka löysi kirjan kirjastonsa nuorten aikuisten hyllystä. Hän ilmoittaa olevansa viisikymppinen mies, joka aloitti lukemisen perjantai-iltana autokorjaamolla ja lopetti lauantaina (toivottavasti pääsi jossain välissä kotiin).

Kustantajan viimevuotisen tilityksen mukaan kirjaa oli jäljellä varastossa 31.12.2015 38 kappaletta. Sen hinta on Adlibriksen verkkokaupassa ollut jo pari vuotta 4,95 e, mutta kohosi yllättäen muutama kuukausi sitten, ja nyt siitä saa pulittaa kokonaista 27,10 euroa! Viimeisistä puristetaan kaikki mehut irti.

Sille ei siis käynyt samalla tavalla kuin jatko-osalleen Kaksi sateenkaarta, jonka hinnaksi Adlibris  ilmoittaa 21,20 e mutta jatkaa: "Tilapäisesti loppu". Niinpä, mutta minähän lunastin kaikki "tilapäisesti" tuhottaviksi määrätyt kappaleet. Ja minulta kirja ei vähään aikaan lopu, vaan korkkaamattomia opuksia löytyy 7 eurolla nettikaupastani apis@antikvaari.fi.

Koskaan ei tiedä, mitä kirjoille seuraavaksi tapahtuu, kuka ne mistäkin keksii ja miten ne keskustelevat tämänhetkisen maailman kanssa, vaikka olisivat ilmestyneet aikapäiviä.

P. S. Keskustelua aiheesta myös sivulla https://lauraporsti.com/2017/03/01/miten-ostaa-klassikko-kun-sita-ei-saa-mistaan/