maanantai 30. maaliskuuta 2020

Jäiden soittoa



Metsämökin ikkunasta osa 2, koronakaranteenin 13. päivä

Laila Hietamies on antanut yhdelle romaanilleen nimen Jäiden soitto. En muista lukeneeni kirjaa - tosin Ranskan-vuosinani ahmaisin muutaman Hietamiehen evakkokirjan, kun oli juurille ikävä – mutta tänä aamuna olen kuunnellut jäiden soittoa ihan livenä. Se on ukkosen tapainen jylhä kumu, joka kiitää lahden päästä päähän. Aamuisin ensimmäinen tajuntani tavoittava ääni on kuitenkin yleensä joutsenten laulu, kun pariskunta suorittaa järvellä äänekkään ylilentonsa.

Mukaan valitsemani lukeminen ei ole kovin viihteellistä. Nyt ei yhtään huvittaisi joku rakkauskertomus ”Italian auringon alla”, vaikken niitä kyllä muutenkaan ahmi. Iltaisin kuljen sen sijaan Jiri Weilin (1900–1959) kanssa sodanaikaisen Prahan kaduilla suomeksi vuonna 2002 ilmestyneen Tähti sydämellä -kirjan mukana. Se on mainostekstin mukaan romaani ”suurista eksistentiaalisista kysymyksistä: ikuisesta ja katoavaisesta, ihmisen tarpeista ja asioiden arvosta”. Olen samaa mieltä.

Wikipedia tietää kirjailijasta, että hän oli tsekkiläis-juutalainen, opiskeli nuorena slaavilaista filologiaa ja kirjallisuustiedettä ja työskenteli sitten Neuvostoliiton edustustossa Prahassa. Hän käänsi mm. Pasternakia ja Majakovskia, kävi Neuvostoliitossa useita kertoja ja lähti sinne kirjeenvaihtajaksi 1933. Siellä häntä syytettiin osallisuudesta Kirovin murhaan ja hän joutui leirille Alma-Ataan. Palattuaan kotimaahan hän julkaisi reportaasikokoelman ja poleemisen teoksen neuvostototalitarismista, jonka jälkeen hänet erotettiin kommunistisesta puolueesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Marraskuussa 1942 Weil sai kutsun keskitysleirikuljetukseen. Hänen onnistui välttää se lavastamalla oma itsemurhansa ja piileskelemällä sodan loppuun saakka. ”Tähti sydämellä” ilmestyi jo 1947, mutta kirja leimattiin turmiolliseksi eksistentialismiksi. 50-luvun alussa Weil erotettiin kirjailijaliitosta. Hän ehti vielä toimia Prahan juutalaismuseon tutkijana, mutta muuten hänen kerrotaan eläneen eristäytyneenä ja yksinäisenä. Kuitenkin hän kirjoitti yhä, ja viimeiset kirjat julkaistiin postuumisti.

Tällainen kirjailija on nyt paikallaan, kun kuuntelen metsämökissä jäiden soittoa ja mietin suuria eksistentiaalisia kysymyksiä.


maanantai 23. maaliskuuta 2020

Metsämökin ikkunasta


Osa 1, päivä 3

Minun sukupolveni ei ole nähnyt sotaa. Kun synnyin, viimeisiä Hitlerille uskollisia saksalaisia ajettiin Lapista. Emme ole joutuneet pakenemaan pommisuojiin emmekä lähtemään evakkoon, sillä kaikki se oli jo tehty. Olen aina pitänyt itseäni sen vuoksi erityisen onnekkaana. 

Nyt olen ikäni vuoksi kolmatta päivää karanteenissa. Syynä on pieni, ihmissilmälle näkymätön virus, joka on hyvin sitkeä ja selvästi päättänyt ottaa niskalenkin ihmiskunnasta. Ihan erityisesti se riiviö ei pidä keuhkoistamme.

Aivot yrittävät hahmottaa, mitä oikein tapahtuu. Eihän tällainen tilanne ole mahdollinen eikä uskottava. Ihmisten alituinen liikkuminen paikasta toiseen ympäri maapalloa on pysähtynyt kirjaimellisesti kuin seinään. Vihollinen on saanut aikaan sen, että lentokoneet pysyvät maassa. Edes kaikki perheenjäsenet eivät voi tavata toisiaan, naapureista ja ystävistä puhumattakaan. Harrastukset ovat käyneet vähiin. 

Viestintä kyllä toimii suorastaan hektisesti ja muuttaa tilanteen toisenlaiseksi kuin edellisten sukupolvien käydessä sotaansa. Silti koin syvää yhteyttä esi-isiin, kun aamulla hakkasin rannassa kepillä rikki ohutta jäätä saadakseni vettä kasvojen ja käsien pesuun. Näinhän tässä maassa on ennenkin tehty. Ja kaikesta on selvitty.

Äitini kasvoi pienessä metsämökissä koko lapsuutensa, eikä siellä ollut vielä tietoakaan edes sähköstä. Lapsen hauskimpia harrastuksia oli kalojen narraaminen Paikjärvestä. Samassa mökissä kasvoi parhaimmillaan kolme sukupolvea.

Syksyllä 1918 silloin kolmikymppinen mummoni palasi sinne palveluspaikastaan Jaakkimasta potemaan espanjantautia, jonka linnut olivat tuoneet yli rajojen meillekin. Siihen virukseen kuolivat myös työikäiset sankoin joukoin, Suomessa arviolta 25000 henkeä. Maa oli sisällissodan jälkeen valmiiksi järkkynyt ja täysin valmistautumaton tällaiseen katastrofiin. Mummokin oli jo niin huonossa kunnossa, että hänen äitinsä valmisteli viisivuotiasta Ingridiä tulevaan: ”Siun äitis kuoloo.” Mutta mummopa paranikin ja eli vielä 46 vuotta.

Nyt on valmistauduttu pahaan epidemiaan paljon paremmin. Tässä vaiheessa tarjottu lääke vain tuntuu olevan joillekin liian katkeraa kalkkia: pysy aloillasi.

Pitäisikö suorastaan mennä itseensä?