Koronakaranteeni on ainakin osittain hellittänyt, metsämökistä palattu kaupunkiin, kirjastotkin auenneet. Bongasin Bestseller-hyllystä Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen, josta olen lukenut paljon hyvää. Siispä lainasin.
Olen vuosia sitten vieraillut ranskalaisissa luostareissa, joten kirjan tunnelma tuntui tutulta ja oikealta. Kevään seitsenviikkoista metsäkaranteenianikin vertasin välillä luostarielämään, vaikka en mitään varsinaisia hetkipalveluksia pitänytkään. Päiviäni eivät siellä rytmittäneet niinkään rukoilu kuin television koronakatsaukset ja ateriahetket siskoni kanssa. Mutta rytmi on elämää kannatteleva voima, ja iltarukouksen lisäksi luin yleensä päivän tekstin Leena Haaviston toimittamasta kirjasta Valoa sydämeen. Välillä kuuntelin Areenasta aamuhartauden.
Yllättävän paljon Haahtela on laittanut Adèle-kirjassaan munkkien suuhun raamatunselitystä. Välillä sen tarkoitus kokonaisuudessa jää hämäräksi ja tuntuu turhankin opettavaiselta. Toki se luo meditatiivista tunnelmaa, kuten tekijä ilmeisesti toivoo. Kaunokirjallisuus sallii nykyisin aika paatoksellisenkin julistamisen - kunhan se näyttäytyy neutraalilta eikä kummemmin käännytä ketään mihinkään.
Uskottavuuteen toi minulle pahan särön se, että päähenkilö ja luostarin läheisyydessa liikuskeleva tuntematon ranskalaisnainen alkavat välittömästi kohdattuaan sinutella toisiaan. Se nyt ei vaan käy! Tuonikäiset ranskalaiset kyllä teitittelevät tänäkin päivänä vieraita. Olkoonkin, että kirja on kirjoitettu suomeksi.
Adèlen kysymys jää lukijalle avoimeksi, samoin kirjan minäkertojan tulevaisuus. Niin tai näin, kun laskin kirjan käsistäni, mieleeni nousi keskiajan mystikon Juliana Norwichlaisen kuolematon ajatus: "Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi." Tämän naisen elinaikana musta surma kulki kolme kertaa Euroopan yli. Hän koki, ettei kärsimystä voi pyyhkiä olemattomiin, mutta Kristus on nähnyt sen ja kantaa sitä.
