Miten ryökynästä tuli rovasti

Liisa Marjatta Järvinen on koonnut uuteen kirjaansa muistojaan eri elämänvaiheista lehtorina, pappina ja kirjailijana. Teemat liittyvät suoraan naisten pappeuden 30-vuotisjuhlavuoteen. Osansa saa myös hengellinen murros, jota Järvinen käy läpi, kun teologiset näkemykset avartuvat työn myötä. 

Lähdeaineistona tekijä on käyttänyt lähinnä vanhoja päiväkirjojaan ja muita muistiinpanojaan. Lukuja ryydittävät seurakuntalehdessä aikoinaan julkaistut osuvat piirrokset ”seurakuntamummun seikkailuista”. Ne kertovat Järvisen lahjoista myös kuvataiteilijana, samoin kansikuvan silkkipaperiteos Papinkaura.

Kaunista kieltä on ilo lukea esimerkiksi ”henkilökohtaisen kaupunkipolun” sivuilta, joilla kirjoittaja muistelee seurakuntansa alueita ja ihmisiä. Muistot eivät aina ole kultaisia, ja mukaan mahtuu myös tummareunaista surua. Läpi vuosien kulkee kuin taustavärinä rakkaussuhde, jolle ei kuitenkaan ole ollut elämässä täyttä tilaa.

Kokonaisuus on hyvin henkilökohtainen tilitys naisteologin elämänkaaresta - naiseudesta ja pappeudesta, rakkaudesta ja yksinelämisestä, teologiasta ja luovuudesta. 

Rivit on painettu tiheästi ja palstat ovat leveitä. Tämä saa lukijan välillä toivomaan, että sivuja olisi ollut käytettävissä harvempaan ladontaan.

Kirjaa voi ostaa mm. Sacrumin ja Ogelin kirjakaupoista sekä suoraan tekijältä liisa.marjatta@kolumbus.fi. 

Liisa Marjatta Järvinen: Ja niin tapahtui – ryökynästä rovastiksi. Nainen kirkkopolulla 1960-luvulta 2000-luvulle. 159 s. Mediapinta  2018.

ISBN 978-952-236-910-9

Punaisia neilikoita isoisälle

Halusin tänä keväänä muistaa jollakin erityisellä tavalla äitini isää, joka teloitettiin Viipurissa kaksikymppisenä nuorena miehenä sata vuotta sitten, tarkalleen ottaen 25.5.1918. Hänen rikoksensa oli se, että hän oli asetta kantanut punakaartilainen. 

Ruudolf oli kotoisin Uudeltakirkolta Karjalan kannakselta ja jäi orvoksi jo lapsena. Viisitoistavuotiaana hän lähti Viipuriin piccolopojaksi ravintola Aristoon.  Rakennus, jossa se sijaitsi, on yhä pystyssä entisellä Karjalankadulla lähellä rautatieasemaa. 

Ravintolan omisti herra Wahlberg, joka puolestaan oli pestannut keittiöönsä huushollerskaksi jaakkimalaisen Annan, minun mummoni.  Sattui niin, että nuoret rakastuivat, vaikka heillä oli jokunen vuosi ikäeroakin.  Ehkä mummoni äidillisyys vetosi orpopoikaan.

Kävi niin kuin usein käy, Anna tuli raskaaksi. Tyttövauvan syntymän jälkeen nuorten tiet kuitenkin erosivat. Mummo palasi kotikunnailleen Jaakkimaan lapsi kainalossa ja laukussaan valokuva: Ystävyydellä Ruudolf. 

Ruudolf jatkoi elämäänsä Viipurissa, mutta palaili myös aika ajoin kotiseudulleen ja nai sieltä lopulta Roosan vaimokseen.  Roosan kanssa hän ehti saada pojankin.Tämä eli vähän yli 20 vuotta ja kuoli tapaturmaisesti.

 Mummolle jäivät lapsi ja valokuva. Jossain vaiheessa hän sai kirjeen. Suutele tytärtäni! Isästä oli tullut kirjeen mukaan sosialisti - ja ateisti. Nämä kaksi asiaa kuuluivat ehdottomasti yhteen. Uudet aatteet ja haasteet kutsuivat.

Vuodet vierivät vinhaan ja pian kirjoitettiin vuosiluku 1918.

Miten innoissaan ja tosissaan nuoret miehet lähtivätkään taistelemaan.  Oikeutta, leipää, parempaa elämää! Niihin uskottiin.

Mutta ei se hyvin päättynyt. Jotain meni pahasti vikaan. Ruudolf päätyi teloituskomppanian eteen Viipurin laidoille, koirien ja hevosten hautausmaalle.

Sata vuotta myöhemmin, toissapäivänä, seisoin Koiramäen muistomerkillä. Venäläiset pystyttivät sen sinne vuonna 1961 Suomen punakaartilaisille, jotka olivat ”miehuullisesti taistelleet Suomen työkansan asian puolesta”.  Minulla oli kädessäni kuusi punaista neilikkaa, jotka laskin jalustalle Ruudolfin muistolle kuuden lapsenlapsen puolesta. Ehkä ensimmäiset kukat hänelle.

Mietin, mitä Ruudolf oli viime hetkinään ajatellut, tuo nuori vilpitön poika, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin päässyt ripille kotikirkossaan. Nyt häntä syytettiin vakavista rikoksista, jotka joidenkin mielestä ansaitsivat välittömän kuolemantuomion.

Hotelliin palattuani avasin umpimähkään Martin Lönnebon pienen kirjasen Rukoushelmet, jonka olin ottanut matkalukemiseksi. Hämmästyin tekstiä, jonka näin silmieni edessä:

”Ajattele, miten paljon ehdit kymmenessä sekunnissa! Ehdit tarttua ensimmäiseen punaiseen helmeen. Silloin olet Golgatalla, Kristuksen ristin alla. Ehdit ilman hätäilyä lausua sydämessäsi Kristukselle: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’ Katuvalle ryövärille tämä merkitsi paratiisia. Niin se voi merkitä myös myöhemmän ajan ryövärille. Ei kestä viittä sekuntiakaan lausua: ’Muista minua!’ Mikä ihmeellinen rukous! Juuri nyt kirjoittaessani näitä sanoja ajattelen, että tuo rukous riittää. On kuin siihen sisältyisivät kaikki rukoukset. Sen voisi kaivertaa sormukseensa tai valita hautakiveensä tai puuristiinsä.” Näin Lönnebo.

Kyllä, sen ehti hyvin sanoa vielä laukauksen kuultuaan: Muista minua!

Naisen kova kohtalo

Raili Mikkasen uutuuskirja Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä kiinnosti minua henkilökohtaisista syistä. Ensinnäkin kirjassa kerrotaan työväenliikkeen alkuajoista erityisesti Viipurissa, ja toiseksi  sisällissodan aallot heittävät päähenkilön  Pietariin eli silloiseen Petrogradiin. Äidinisästäni tuli kaksikymppisenä yksi Viipurin työväen uhreista, kun hänet ammuttiin punaisten joukossa toukokuussa 1918. Hänen edesottamuksistaan en tiedä mitään, mutta Hotelli Ariston työntekijöihin kuuluvana hänet luultavasti imaistiin mukaan, vaikkei omia intohimojakaan olisi kauheasti ollut. Ja Pietarissa itse seitsemän vuotta asuneena, tosin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, oli mielenkiintoista lukea kaupungin oloista silloin, kun kommunistit vasta aloittelivat siellä vallanpitoa.

Mikkanen paneutuu historian käänteisiin ja yksityiskohtiin kirjoissaan aina huolella, ja sen vuoksi suhtauduin luottavaisesti faktapuoleen. Tuntui kohtuuttomalta, miten paljon päähenkilö joutui kärsimään, vaikka hänen lähtökohtanaan oli hyvä tahto auttaa vähäosaisia ja kurjuudessa eläviä naisia ja lapsia. Enpä ollut tiennyt tästä kansanedustajaksi ensimmäisten naisten joukossa nousseesta opettajasta, Hilja Liinamaa-Pärssisestä aiemmin mitään, saati siitä että hän oli myös runoilija.

Elämä rikkoi naisen unelmat toinen toisensa jälkeen. Kirjaa on helppo lukea, kun tekstikokokin on tämän ikäiselle mukavan suuri ja tarina juoksee hyvin, mutta sisältö on raskasta seurattavaa. Silti toivon, että teos löytäisi monet elämäkerroista kiinnostuneet naiset. Suomen historiassa riittää etenkin naisten osalta hämäriä kohtia, joihin on tärkeää tutustua.

Kirjan kustantaja on Robustos, joka ei saa tuotteilleen juurikaan näkyvyyttä medioissa. Ei silti, eivät saa aina suuremmatkaan kustantajat: tämän tosiasian mainitsi Sofi Oksanenkin syksyn kirjamessuilla kirja-alan tämän hetken suurimmaksi ongelmaksi, vaikkei se häntä henkilökohtaisesti koskekaan. Ei arvosteluja, ei mainoksia, ei haastatteluja. Kuka osaa noukkia suunnattoman laajasta verkosta hyvät kalat? Minusta useimmat isotkin  kustantajat tekevät kohtalokkaan virheen, kun kuvittelevat kaiken löytyvän sieltä eivätkä panosta juuri muuhun.

Ja taas kerran huutelen Kustannusyhdistykseen päin: Vuoden kirjat oli loistava opus, palauttakaa se edes jossain muodossa, että saisimme tietää, mitä  kirjoja Suomessa vuosittain  julkaistaan! Nyt jää liian moni pimentoon, vaikka miten yrittäisi seurata alaa.

Isän ruumiinavaus

En ollut koskaan kuullutkaan kustantamosta nimeltä Reuna, ennen kuin sain käsiini yhden sen julkaiseman pokkarin. Nykyisin  kustantamoja tuntuu syntyvän kirjaimellisesti kuin sieniä sateella. Onkohan kaikille tosiaankin tilaa, kun kirjamyynti koko ajan vähenee?  Ja kuinka monesta kustantamosta en tiedä mitään, vaikka olen seuraavinani aktiivisesti kirja-alaa?

Reuna ilmoittaa toimivansa netissä, joskin haaveilee kivijalkakaupasta Kouvolan tuntumassa, minne se on tietojen mukaan asettumassa. Kustantamon valikoimassa on  laidasta laitaan tietoa ja kaunoa, nuortenkirjaa ja satua. Mietityttää, miten lukijat löytävät nämä kirjat. Netistä on tullut maailmoja syleilevä  avaruus, jossa törmääminen mieluisaan kohteeseen vaikuttaa sattumankaupalta. Suuret kustantajat eivät ole juurikaan paremmassa asemassa. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa muistuttaa lottoamista.

Törmäsin Marjo Ojalammin esikoiskirjaan Nokinen sydän pelkästään tekijän aktiivisuuden ansiosta.  Alaotsikkona on Kirje isälle ja teksti lähtee liikkeelle metallisesta obduktiohuoneesta, missä isän ruuumis makaa pöydällä. Lukijalle tämä ei ole järin mukaansatempaava aloitus, ja osallistuminen perheen jäähyväisiin tuntuu suorastaan tunkeilevalta.

Niin, mikään dekkarihan kirja ei ole, kaukana siitä. Ojalammi kuvaa omaa isäsuhdettaan, varsinkin lapsuusvuosien aikaan, yksityiskohtaisesti ja selitellen. "Millainen isä sinä minulle olit?" Teos laajenee yleisiksi lapsuusmuistoiksi ja niissä kohdissa teksti vapautuu, kun tekijä päästää mielikuvituksensa irti. Hän osaa kyllä kirjoittaa sujuvasti, mutta tuntuu kuin tiukka aihe pitäisi häntä liikaakin lieassaan. Ihan oikein hän itsekin jossain kohtaa huomauttaa, että "nyt taisin erehtyä saarnaamaan".  Toistoa olisi voinut vähän karsia, ja sellaiset itsestäänselvyydet kuin "nyt olet poissa" vielä sivulla 216 ovat tarpeettomia. Jos kirjailija aloittaa lauseen: "Kuten olen jo kertonut", hän voisi säästää lukijaa kertaukselta.

Kirjan tekeminen on seurausta lapsuuden traumoista, siitä että isä ei tullut lähelle ja oli usein pelottava ja vähästä vihainen silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut lohdutusta. Uskon, että tähän kokemukseen voi samastua moni keski-ikäinen. Ojalampi on nuorena käynyt läpi uskonnollisen herätyksen ja aikuisena opiskellut teologiaa. Hän viittaa usein raamatunkohtiin, mikä tekee tekstistä hiukan oppikirjamaisen. Isäsuhteen analysointi on kuitenkin monelle hyvin läheinen ja tarpeellinenkin aihe, ja voisin kuvitella, että tällainen teos palvelisi mm. sururyhmiä, kun kirjoittajan ajatuksista saisi kaikupohjaa omille mietteille ja tuntemuksille.

Hurmoksen jälkeen perikato

Kirjaston pokkaritornista silmääni osui tyrmäävä otsikko: Lupaathan tappaa itsesi. Kävelin ohi, palasin takaisin ja lainasin kirjan, sillä alaotsikko vaati ehdottomasti perehtymistä: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945.

Vuosi 1945 on minulle erityinen ja vaatii tutkimusretkille varmaan siksi, että synnyin keskellä Euroopan hävityksen kauhistusta, tosin jo taistelut päättäneessä Suomessa, mutta evakossa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Närpiössä. (Tack så mycket att du tog oss emot, jag älskar dina tomater!) 

Kirjan hirvittävä otsikko täytyy jollakin lailla järkeenkäyvästi selittää. Olen kyllä lukenut, että Saksassa tehtiin keväällä 1945 lukuisia itsemurhia, mutta vasta tämä Florian Huberin kirjoittama kirja avasi silmäni näkemään niiden laajuuden ja kauhistuttavuuden. Onneksi se myös selittää niin pitkälle kuin on mahdollista, miksi tällaista tapahtui saksalaisille, jotka silmissäni ovat aina olleet järkevyyden perikuvia.

Kaiken takana on tietysti Hitlerin valtaannousu ja siihen liittynyt hurmos, joka katkaisi Versaillesin häpeärauhan ja 20-luvun laman aiheuttaman apatian. Vasta taistelujen tauottua, joillakin vuosia tai jopa vuosikymmeniä sodan jälkeen, ihmisille alkoi hahmottua, että he olivat eläneet kaksitoista vuotta Hitlerin synnyttämässä lumouksessa. Kansa oli sokaistunut propagandasta, joka perustui valheisiin ja vaikenemiseen. Vaikka todellisuus ei vastannut puheita, mitään ei kyseenalaistettu.

Nuoret saivat itselleen Hitleriltä arvot, jotka tekivät heidän elämästään mielekkään. Menestysten huuma kohotti heidät harmaan arjen yläpuolelle. Kun perikato tuli, mitään ei jäänyt jäljelle - paitsi  "syyllisyys osallisuudesta, häpeä pois katsomisesta, viha muita ja itseä kohtaan, pelko kostosta ja väkivallasta, suru menetyksestä, epätoivo edessä olevasta tyhjyydestä".

Mustissa tunnelmissa ja erityisesti Neuvostoliiton koston pelossa ajauduttiin perhekunnittain itsemurhiin. Niistäkin vaiettiin sodan jälkeen, vaikka niitä tehtiin kymmeniä tuhansia. Kaaoksen keskellä ei tarkkoja lukuja pystytty selvittämään, mutta pelkästään Demminin pikkukaupungissa raportoitiin  eri laskujen mukaan 700-1000 "laajennettua itsemurhaa", joissa vanhemmat surmasivat myös lapsensa.

Propaganda on pelottava, hengenvaarallinen ase, jota käytetään maailmassa yhä. Seuraavaksi aion lukea aiheesta poikani  Joonas Pörstin kirjan Propagandan lumo, joka ilmestyy 1.4. Teoksen kustantamana. Esimakua kirjasta voi saada Yle Puheen ohjelmasta 28.3. klo 13 alkavassa suorassa lähetyksessä.

Kirjojen tutkimattomat tiet

Amerikasta kuuluu, että Orwellin kirja Vuonna 1984 on herännyt Trumpin valtaannousun myötä uudelleen henkiin, ja kustantaja painattaa sitä lisää minkä kerkiää. Meidän pieni kielialueemme ei riitä, että kustantaja innostuisi uuteen painokseen - kaupat eivät  kuulemma kysy. Kaksi vuotta sitten tosin näyttää vielä ilmestyneen pokkari. Innostuvatko kaupat nykyisin yleensä mistään, ja millainen pitäisi kysynnän olla, että niiden hyllyiltä löytyisi klassikoille pysyvästi tilaa?

En nyt ihan vertaa itseäni Orwelliin, mutta kieltämättä on tuntunut mukavalta, kun viime kuukausina olen saanut vuonna 2011 ilmestyneestä kirjastani (joka kertoo totalitarismista kuten hänenkin teoksensa) Kaukana omalta maalta myönteistä palautetta sekä nuorilta että aikuisilta, vaikka opusta ei ole enää vuosiin ollut nähtävillä kauppojen hyllyssä. Kiitos kuuluu kirjastoille ja kouluille.

Syksyllä eräs poika lähetti viestin (uskallan lainata tekstiä nimettömästi): "Luin kirjasi Kaukana omalta maalta koulutyönä... yleensä en tätä tee, mutta nyt on niin iso poikkeus. Kirja pysäytti ja kouraisi sydäntäni. Paavon tarina on aivan häkellyttävän kaunis ja tunteikas. Rakastin kirjaa vain enemmän sivu sivulta."

Huh! Kirjailijahan sulaa tällaisen tekstin edessä. Ja viime viikolla sain viestin, että muuan 11-vuotias poika, joka bongasi samaisen teoksen koulun lukusuosituksista, "odottaa kesken jääneelle kirjalle jatkoa". Hän on lisäksi lukenut mm. Lehväslaihon sotakirjoja, Tuntemattoman sotilaan ja Tuurin Talvisodan. Eivätkö pojat muka lue?

Blogisti Sheferijm luki myös kirjani viime kuussa ja tuumii: "En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no joo. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin." Hän muuten keksi, että Kaukana omalta maalta sopii Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 47, sillä se täyttää kohtien 17 ja 41 kriteerit: kannessa on sinistä ja valkoista sekä eläin. Jouduin hetken tuumimaan, mutta sitten hoksasin, että Anna Emilia Laitinen on tosiaan piirtänyt kanteen lokkeja.

Edellä mainittua blogistia puolestaan kiittää "hienosta lukuvinkistä" Ketjukolaaja, joka löysi kirjan kirjastonsa nuorten aikuisten hyllystä. Hän ilmoittaa olevansa viisikymppinen mies, joka aloitti lukemisen perjantai-iltana autokorjaamolla ja lopetti lauantaina (toivottavasti pääsi jossain välissä kotiin).

Kustantajan viimevuotisen tilityksen mukaan kirjaa oli jäljellä varastossa 31.12.2015 38 kappaletta. Sen hinta on Adlibriksen verkkokaupassa ollut jo pari vuotta 4,95 e, mutta kohosi yllättäen muutama kuukausi sitten, ja nyt siitä saa pulittaa kokonaista 27,10 euroa! Viimeisistä puristetaan kaikki mehut irti.

Sille ei siis käynyt samalla tavalla kuin jatko-osalleen Kaksi sateenkaarta, jonka hinnaksi Adlibris  ilmoittaa 21,20 e mutta jatkaa: "Tilapäisesti loppu". Niinpä, mutta minähän lunastin kaikki "tilapäisesti" tuhottaviksi määrätyt kappaleet. Ja minulta kirja ei vähään aikaan lopu, vaan korkkaamattomia opuksia löytyy 7 eurolla nettikaupastani apis@antikvaari.fi.

Koskaan ei tiedä, mitä kirjoille seuraavaksi tapahtuu, kuka ne mistäkin keksii ja miten ne keskustelevat tämänhetkisen maailman kanssa, vaikka olisivat ilmestyneet aikapäiviä.

P. S. Keskustelua aiheesta myös sivulla https://lauraporsti.com/2017/03/01/miten-ostaa-klassikko-kun-sita-ei-saa-mistaan/

 

Minkä kirjan lapsi toivoo?

Lapsi toivoo tietysti sen kirjan, jonka mainos on televisiossa. Ja sen kirjan, josta on tehty elokuvia. Kuinka hän tietäisi mistään muista kirjoista?

Aikuinen ostaa tietysti sen kirjan, joka on kaupan Top Ten -listassa siinä lähellä ulko-ovea. Mitäpä muuta hän osaisi ostaa.

Kaupassa näyttävästi pöydille levitettyinä ovat nuo samat kirjat, jotka näkyvät medioissa. Ja kun Helsingin Sanomat kertoi Runeberg Junior -palkintoehdokkaista, sen palstamillimetrit olivat niin tiukassa, että se mainitsi yhdeksästä ehdokkaasta vain pari julkkiskirjailijaa.

 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen toteaa Kirjailija-lehden uusimman numeron pääkirjoituksessa, että kustantajat ovat lakanneet markkinoimasta suurinta osaa kustantamistaan kirjoista.

Niinpä. Ja siksi suuri osa ilmestyneistä kirjoista haudataan (makuloidaan?) hiljaisuudessa.

Ystäväni Salli Parikka Wahlberg, joka on muinoin kuvittanut useita lastenkirjojani, teki kauniin satukirjan alusta loppuun ihan itse ja myös kustansi sen. Sekä Helmet- että Piki-kirjastoissa kaikki hankitut kappaleet (Helmet-kirjastoissa pääkaupunkiseudulla yhteensä peräti 3 kappaletta!) näyttävät olevan jatkuvasti lainassa. Lapset, jotka pääsevät kirjastoon, josta Hiiriukin synttäriomena löytyy, tarttuvat siis siihen!

Tästä kirjasta ei näe mainosta televisiossa. Se on vanhanaikainen satukirja, jonka kuvat ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia. Omenaa tekee mieli puraista heti! Siksi minäkin haluan nyt markkinoida Sallin kirjaa.

Kirjantekijät jos ketkä ovat oman onnensa seppiä. Onni sinänsä on mysteeri. Se lymyää milloin missäkin, jopa asioissa, jotka näyttävät ensin onnettomuudelta.

Minun onneni on tänä jouluna pelastaa viimeisetkin kappaleet makulointiin menossa olleesta kirjastani Kaksi sateenkaarta ja lahjoittaa ne Suomikoulujen tuki ry:lle. Se levittää ne ympäri maailmaa suomea opiskeleville nuorille. Voiko kukaan kirjailija parempaa unelmoida? Ihan kuin olisi voittanut arpajaisten pääpalkinnon!

Pienten kustantajien suuria kertomuksia vakaumuksesta

Nykyisen markkinamentaliteetin aikana hirvittää, mistä pikkukustantajien kirjat löytävät ostajia, kun kauppakin pelaa pitkälle suurten ehdoilla. Olen viime viikkoina lukenut kaksi kirjaa, joille soisin paljon lukijoita. Molemmat kertovat vahvasta vakaumuksesta, joka vaikuttaa koko elämään.

Muutama viikko sitten Kallion kirjastossa julkistettiin Tapio Puhakan esikoiskirja Romanialainen prinssi. Ainakin ennen muinoin korostettiin, ettei yksikään julkaisukelpoinen teos jää Suomessa pöytälaatikkoon. Puhakka on löytänyt romaaninsa kustantajaksi pienen Kirjokannen.

Oivaltavalla ja ytimekkäällä kielellä kirjoitetun romaanin minäkertoja on nuori mies, joka päätyy vakaumuksensa vuoksi aseettomaan palveluun ja lopulta totaalikieltäytyjänä vankilaan. Tarkasti havainnoidut tapahtumat tuntuvat omakohtaisesti eletyiltä ja henkilöt läheltä nähdyiltä. Aihe on vakava, mutta Puhakka osaa kuvailla asioita hauskasti ja ilkikurisesti. Kirjan ytimen hän on mielestäni tiivistänyt näihin kahteen lauseeseen: ”Kohtalon ivaa päätyä lusimaan juuri siitä ainoasta teosta, josta olen vähääkään ylpeä. Ja että sekin teko on tekemättä jättäminen.” Jossain kohdassa Puhakka välttyy hiuksenhienosti liialta julistamiselta. 

Romaanin teemaksi nousee väkivalta eri muodoissaan - juuri se mahti, jota vastaan päähenkilö haluaa nousta. Toivottavasti kieltä lahjakkaasti käyttävä tekijä saa tilaisuuden jatkaa kirjailijanuraansa.

Suomen Lähetysseura puolestaan on julkaissut Matleena Pinolan muistelmakirjan Polku on tässä. Tekijä kertoo omasta tiestään kohti lähetystyöntekijän kutsumusta, mutta polku lähtee jo isovanhemmista, joiden ratkaisut ovat vaikuttaneet vahvasti seuraaviin sukupolviin. 

Sodan aikana syntynyt kirjoittaja kantaa hämärinä muistoina matkassaan myös menetettyä Karjalaa. Hänen kuvauksensa omasta lapsuudestaan itäsuomalaisessa pappilassa herättää eloon menneen maailman ja on tärkeää suomalaista kulttuurihistoriaa. Näin meillä elettiin vain muutama vuosikymmen sitten!

Uskon kirjan koskettavan erityisesti heitä, jotka ovat kulkeneet nuoruudessaan samanlaisia polkuja ja tehneet elämäntyönsä kaukomailla, mutta muillekin se avaa näköalan elämään, jossa keskeistä on merkityksen löytäminen.  

Kohtalo

Pakkaan hellävaroin vanhan kirjan postia varten. Aino Kallaksen suomentama, Friedebert Tuglasin kirja Kohtalo lähtee uudelle omistajalleen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1919 ja se on osittain aukileikkaamaton: sitä ei siis ole viimeisten 97 vuoden aikana vielä ehditty lukea. Kansien nurkissa on pientä kosteusjälkeä ja takakannen pahvista on lohjennut palanen. Tilaaja tietää tämän kaiken, mutta haluaa silti saada kirjan.

Mietin, millaisten tulien ja vesien läpi se on kulkenut tähänastisen elinkaarensa aikana. Vuosikymmenet ovat jättäneet siihen jälkensä, mutta se ei ole tuhoutunut edes sodissa.

Hyvää matkan jatkoa, Kohtalo! Pelastit tämän viikkoni, jonka aikana iso kustantamo rouhii varastoihinsa tyhjää hyllytilaa nopeasti myyville uutuuksille. Niilläkin, jotka sinne tulevaisuudessa asettuvat, on armonaikaa korkeintaan kaksi vuotta. Älkää vitkastelko!

Jäljellä olevat kappaleet

Helsingin kirjamessujen paneelikeskustelussa, jossa puhuttiin kirja-alan murroksesta, kirjailija Antti Leikas kauhisteli kahden euron myyntipöytiä, jotka täyttivät osan messutilasta. Itse ajattelin, että parempi ostaa kahdella eurolla kuin jättää makuloitavaksi.

Enpä arvannutkaan, miten lähelle aihe tulisi minua jo messuja seuraavana päivänä. Tänään sain kustantajaltani WSOY:ltä kirjeen, jossa minulle tarjotaan ostettavaksi 3 e/kpl Kaksi sateenkaarta -kirjani loppuerää, jota on varastossa jäljellä 311 kpl, tai ainakin osaa siitä. Asia on ratkaistava parin viikon sisällä siitä huolimatta, että varastosaldo saattaa kirjeen mukaan vielä muuttua tarjous- ja alennusmyyntien myötä.

Kirja on heille rasite, josta on päästävä pikimmiten eroon. Ensimmäistä kertaa 50-vuotisella urallani joudun pohtimaan, lähetänkö kirjani makuloitavaksi. Se ilmestyi kaksi vuotta sitten eikä ole siis ehtinyt edes alennusmyyntiin. Se ei kuitenkaan enää liiku. Enpä yhtään ihmettele, kun sitä ei näekään missään. Siitä ei ole elinkaarensa aikana julkaistu ainuttakaan printtimainosta tai -esitettä. Olihan se sentään Topelius-palkintoehdokas, mutta silloinkaan kaupat eivät nostaneet sitä millään lailla esiin (ei ainakaan Bonnierin Akateeminen, vaikka se on kustantajan oma kauppa). Sain kirjasta ennakkoa 2000 euroa miinus verot, siinä oma osuuteni sen talouspuolesta.

Aloin miettiä, miten markkinoisin/lahjoittaisin 300 kirjaa kotoa käsin. Onhan meillä ennestään 6000 kirjaa Apis Antikvan nettikaupan hyllyissä ja omia melkein saman verran, mutta mistä otan neliöt monille kirjalaatikoille? (Karo Hämäläinen kertoi mainitussa paneelissa huvikseen laskeneensa, paljonko yhden kirjan säilytys maksaa hänen töölöläishyllyssään – ei ihan ilmaista sekään). Mieheni pelkää aika ajoin, että jonain päivänä lattiat pettävät.

Antikvaarisena nettikauppiaana tiedän, että kirjat eivät kuole koskaan. Eivät ainakaan kaikki. Ne ovat sitkeitä ja saattavat muutaman vuoden horroksen jälkeenkin herätä uudestaan henkiin.

Otanko siis kirjat takaisin kotiin? Jos en ota, tuntuu kuin hukuttaisin kontillisen eläviä kissanpentuja, joilla olisi vielä paljon edessään.

P.S. Mies on sitä mieltä, että ostetaan kirjat.