Rudolf palaa

Elokuussa ilmestyvä kirjani Rudolfin näköinen poika on saanut nimen ja kannen. Luen viimeisiä vedoksia ennen kuin kirja menee painoon. Montakohan kertaa olen tällaisen prosessin käynyt läpi? Silti se tuntuu taas uudelta ja ainutkertaiselta kuin syntymä.

Lapsesta asti olen tiennyt Rudolfista. Hän oli valokuva mummon kaapissa peltirasiassa. Mummon historiaan hän liittyi siten, että hän oli äitini isä. Siihen tiedot rajoittuivat. Mummo ei koskaan kertonut hänestä mitään, emmekä me lapset osanneet kysellä. Tuskin hän olisi puhunutkaan. Valokuvaan oli piirretty risti: siis kuollut.

Äitikään ei hänestä tiennyt paljon muuta kuin nimen. Kuitenkin hän oli läsnä perheessämme. Yhdellä ja toisella sisaruksellani sanottiin olevan Rudolfin nenä. Asia todennettiin vertailemalla mummon säilyttämään valokuvaan. Äidillä oli muisto kirjeestä, jonka hän oli lapsena aitassa nähnyt ja salaa lukenut. Kun olimme jo aikuisia, hän kertoi siitä. Erityisesti kirjeen loppu oli ollut hänelle tärkeä. Siinä luki: Suutele tytärtäni.

Mummon kuolemasta oli kulunut jo kaksi vuosikymmentä, kun sisareni Marja otti miehensä Sampan kanssa urakakseen selvittää Rudolfin salaisuuden. Kuka hän oli, missä hän eli ja milloin kuoli? Olimmehan kaikki hänen jälkeläisiään omia lapsiamme myöten.

Kävi ilmi, että Rudolf oli tavannut mummon hyvin nuorena Viipurissa, missä äitinikin syntyi. Pian nuorten tiet kuitenkin erosivat. Muutamaa vuotta myöhemmin Rudolf liittyi punakaartiin, ja tammikuussa 1918 hänet  taistelujen päätyttyä ammuttiin. Ansaitusti tai ei - se oli monen kohtalo.

Lähdin itse selvittelemään yksityiskohtia. Meillä on upea Kansallisarkisto, joka on tallentanut jopa sisällissodan kuulustelupöytäkirjat. Kun olin aikani paneutunut Rudolfin tarinaan, kävi niin, että sitä lähtikin mielessäni kertomaan viisitoistavuotias Jasper. Hänen rippikuvastaan kävi nimittäin mummin mielestä ilmi, että hän oli Rudolfin näköinen.

En kuvitellut tarinasta tulevan kirjaa. Eihän minun enää pitänyt kirjoittaa! Eikä mummon iässä ainakaan nuortenkirjaa. Mutta Jasper vain jatkoi kertomistaan, ja päätin lopulta vilauttaa tarinaa kustantajalle - ehkä siitä voisi positiivisen palautteen jälkeen tehdä omakustanteen jälkeläisille.

Lopputulos olikin, että pieni romaani tulee nyt laajemman joukon luettavaksi. Olen tosi kiitollinen  kustannustoimittaja Essi Kytöhongalle, joka löysi tekstistä yhtä ja toista korjattavaa, kuten arvata saattaa. Vaikka seuraankin lastenlasteni elämää, en ole kyllin lähellä heitä huomatakseni yksityiskohtia. Nuorten keskinäinen kommunikointi esimerkiksi muuttaa muotoaan jatkuvasti, niin että se mikä oli totta viisi vuotta sitten (kun Jasper ilmestyi kuvaan), onkin nyt jotain muuta. 

Silti vähän jännittää, miten kohderyhmä itse ottaa tarinan vastaan. Kiinnostaako ketään henkilö, joka kuoli yli sata vuotta sitten? Onhan se kuitenkin ihme, että Rudolfin tarina ei päättynytkään Raivolan metsään. Ja meitä on reilusti yli kolmekymmentä, jotka kannamme hänen geenejään. Hänen elämänsä siis jatkuu.

 

P.S. Kirjaa voi tilata allaolevasta linkistä  20%:n alennuksella elokuun loppuun asti.

https://kirja.fi/discount/SYYS20

 

Ehdokkuuden iloa ja piinaa

 

Onnea kaikille kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaille! Kyllä se ehdokkuuskin on jo palkinto, hieno saavutus. Siitä kannattaa iloita ja sitä pitää juhlia. Kerrankin media noteeraa kirjat ja kirjailijat.

Ehdokkuuden varjopuoli on kuitenkin kahden viikon piinapenkki, jonka aikana ehdokas yrittää vakuuttaa itsensä siitä, ettei voita. Mutta sitten mieleen hiipii epäilys: entäpä jos kuitenkin? Mitä siitä seuraisi? No, ainakin puheenpito. Kaiken varalta siis 18 ehdokkaan on pohdittava, mitä sanoisi puheessaan, jos voittaisi. Otanko räväkästi kantaa valtion taidepolitiikkaan vai tyydynkö henkilökohtaiseen näkökulmaan ja kiitoksiin?

 

Tämän kaiken sanon kokeneen syvällä rintaäänellä. Ja samalla otan sydämestäni osaa siihen, että viisitoista puhetta jää pitämättä (tosin en muista enää yli vuosikymmenen takaa, olisinko itse vakavissani valmistellutkaan puhetta - arvasin voittajan oikein jo ehdokkaiden julkistuksessa). 

 

Tässä pieni vinkki kustantamoille: pyytäkää kirjailijoilta pitämättä jääneet Finlandia-puheet ja tehkää niistä kirja. Joillakin on pöytälaatikossaan tai koneellaan jo useitakin puheita. Muistan eräänkin kirjailijan olleen ehdolla neljä tai viisi kertaa, ja viimeisellä kerralla hän oli jo varma, että joskus pitää voittaa. Mutta kun ei niin ei.

 

Valmistelluissa puheissa on siis todella paljon hukkaan mennyttä kulttuurianalyysiä eri vuosikymmeniltä! Jos kustantajat eivät näe aihetta kyllin kaupalliseksi, kiinnostavan gradun siitä ainakin joku kirjallisuuden opiskelija saisi. 

 

Kirjailijanura merkitsee jokseenkin kaikille erilaisten pettymysten sietämistä. Kustantajilta tulee hylsyjä, vaivoin julkaistuiksi saadut kirjat eivät myy, niitä ei mainosteta eikä arvostella missään, apurahat ja palkinnot kiertävät kaukaa. Lopuksi kustantaja ilmoittaa makuloivansa myymättä jääneet kirjat. 

 

Mutta joskus tulee sentään ehdokkuus, bravo! Malja sille! Ja tarinat pysyvät ja niiden kirjoittaminen näyttää intohimolta, jota ei mikään pettymys sammuta.

Vuodet

 

Vuosien vieriminen yhä nopeammin on tässä elämänvaiheessa kaikilla ikäisilläni ihmetyksen aiheena. Mihin ne oikein juoksevat? Tätä olen taas kerran ihmetellyt, kun olen katsellut tuoreita ja vähän vanhempia papereitani.

Olen elämäni aikana tehnyt aika monta kustannussopimusta. Se on tietysti joka kerta ollut uusi ja ihmeellinen asia. Jotain on tullut valmiiksi ja saanut hyväksynnän. 

Nyt tunnen olevani suorastaan ihmeen edessä. WSOY:n kanssa tein ensimmäisen kustannussopimuksen vuonna 1965.  Kustantamo sijaitsi Bulevardilla arvokkaassa talossa, mistä se on sen jälkeen jokusen kerran muuttanut. Omistajatahokin  on vaihtunut, mutta itselläni on vanha nuoruudenrakkaus säilynyt. Esikoiskirjani Saviminä julkaistiin saman tien kun sopimus tehtiin, syksyllä 1965.

Tällä viikolla olen tehnyt WSOY:n kanssa (vielä yhden) kustannussopimuksen. Nuortenromaani, jonka nimi on vielä hakusessa, ilmestyy vuoden päästä syyskuussa. Näiden kahden kirjan ilmestymiselle tulee väliä tasan 60 vuotta. 

Ranskalainen nobelisti Annie Ernaux onn kirjoittanut teoksen Vuodet, mihin hän on kirjannut pieniä ja suuria sattumuksia vuosiensa varrelta. Kaikki vuodet jättävät meihin jälkensä. Kaksikymppisen ja kahdeksankymppisen näköalat elämään ovat tietysti erilaisia, mutta kummasti meissä kaikissa asuu iästä riippumatta aina se ihmettelevä nuori minä.  

Malja elämälle!

 

Taistelevat Afrikan naiset

Irja Aro-Heinilä on vuosia Afrikassa työskennellyt teologi, joka teki väitöskirjansa naisen roolista Hilja Haahden tuotannossa. Tätä teemaa sivuaa myös hänen romaaninsa Kun emme mitään muuta voi (Warelia 2023).

 Odotin käsissäni olevan perinteisen lähetystyöstä kertovan kirjan, mutta yllätyin iloisesti – mitenkään lähetystyön kuvauksia väheksymättä, päinvastoin, niillä on tärkeä tehtävänsä. Aro-Heinilän kirja nimittäin toimii hyvinkin sujuvana romaanina. Kirjailijan erinomainen paikallistuntemus ja Tansanian kokemukset luovat vankan pohjan tekstille ja tekevät siitä uskottavan. Lukija voi tuntea, haistaa ja maistaa olevansa keskellä Afrikkaa.

Päähenkilö Maija palaa tuttuihin kuvioihin Morogoroon, ei enää lähetystyöntekijänä vaan omaa tutkimustaan työstävänä terveydenhuollon ammattilaisena. Hän kohtaa tutut työtoverinsa, mutta löytää myös uusia yhteyksiä. Näiden naisten avulla onnistuu hänen tavoitteensa päästä tutustumaan ja vaikuttamaan isoon ongelmaan, tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Taustakuviona kirjassa on Maijan oman avioliiton pohdinta: avioero on vireillä, mutta hän käy läpi tuskaistakin pohdiskelua, mitä siitä seuraisi lapsille ja kantaisiko uusi rakkaus lopultakaan pitkälle. Ainoa vähän epäuskottava juonenkäänne liittyy tähän kuvioon, kun rakas ”puutarhuri” ilmestyy yllättäen Dar es Salamin lentokentän tien varrelle samalle pysähdyspaikalle. Viesti hänen tulostaan ei ole saavuttanut Maijaa, ja lukija ihmettelee kuten hän: ”Miksi ihmeessä hän maailman kaikista miehistä ja maailman kaikista kylistä on nyt täällä?” Kohtaaminen sinänsä on kuvattu hyvin.

Tuottelias kirjailija on jo ehtinyt julkaista romaanille jatko-osan Katso minäkin olen elossa. Kulttuureista ja etenkin Afrikasta kiinnostuneille lukijoille on siis tarjolla uusia makupaloja.

Pahuudesta toivoon

 

Tutustuin Anne Frankin kohtaloon varhaisteininä. Hän kuoli saksalaisella keskitysleirillä keväällä 1945 samassa kuussa kuin minä synnyin sodanjälkeiseen Suomeen. 

Ehkä tämä ajallinen yhteys vaikutti siihen, että Annesta tuli minulle symbolinen hahmo: hän edusti kaikkia niitä, joiden kohtalona oli joutua käsittämättömän, absoluuttisen pahuuden kohteeksi. Sen jälkeen olen lukenut kaikki holokaustista kertovat kirjat, jotka ovat osuneet tielleni, katsonut elokuvat ja  dokumentit ja kuunnnellut keskustelut, joissa on yritetty selvittää, miten ihmeessä tällainen kauheus on voinut päästä tapahtumaan keskellä sivistynyttä  Eurooppaa.

Vihdoin 2020-luvulla suomalainen ajattelija Erkki Jokinen on tarttunut aiheeseen sellaisella vimmalla, ettei hän ole jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä. Pahan paljastamisen hän aloitti vierailemalla Auschwitzissa, ”ihmisyyden pääteasemassa”. Keskitysleireistä tuli 1940-luvulla silmittömän pahuuden keskuksia.

Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta (Suomen Lähetysseura) on syntynyt hitaasti lause lauseelta vuosien aikana. Sitä ei myöskään pysty ahmaisemaan hetkessä. Käytin itse teoksen lukemiseen viikkoja. Kirjoittaja on kahlannut läpi kunnioitettavan määrän lähdeaineistoa. Henkilöhakemistossa on pitkälti toistasataa nimeä. Kirjallisuusluettelot lukujen lopussa kertovat, miten laajalta alueelta ajatuksia on koottu, ja osoittavat myös, että pahuuden ongelma on askarruttanut lukuisia filosofeja ja tutkijoita.

Jokinen näkee, että ”pahuuden totalitaarinen haava on pysyvästi alentanut ihmisyyden mittaa ja madaltanut aitaa nukkuvan pedon ympärillä kaikkialla oman aikamme maailmassa”. Kuitenkin hänen kirjansa viimeiset sata sivua puhuvat toivosta. Hän löytää siitä ainoan vaihtoehdon pahuuden edessä lamaantumiselle.  Toivo nousee kristinuskon keskeisistä asioista: sovituksesta ja ylösnousemuksesta.

Kirjan kieli on ankarasta aiheesta huolimatta runollisen kaunista, ja monet lauseet voisi poimia aforismeiksi. ”Sen uskon sisällä, joka tunnustaa koko todellisuuden, näkyvät sekä pahuuden hehkuva liekki että lunastuksen valo.” Jokisen ensimmäinen kirja Idänkohtaus valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Tälle antaisin jo tässä vaiheessa vuotta ääneni.