torstai 8. kesäkuuta 2017

Isän ruumiinavaus

En ollut koskaan kuullutkaan kustantamosta nimeltä Reuna, ennen kuin sain käsiini yhden sen julkaiseman pokkarin. Nykyisin  kustantamoja tuntuu syntyvän kirjaimellisesti kuin sieniä sateella. Onkohan kaikille tosiaankin tilaa, kun kirjamyynti koko ajan vähenee?  Ja kuinka monesta kustantamosta en tiedä mitään, vaikka olen seuraavinani aktiivisesti kirja-alaa?

Reuna ilmoittaa toimivansa netissä, joskin haaveilee kivijalkakaupasta Kouvolan tuntumassa, minne se on tietojen mukaan asettumassa. Kustantamon valikoimassa on  laidasta laitaan tietoa ja kaunoa, nuortenkirjaa ja satua. Mietityttää, miten lukijat löytävät nämä kirjat. Netistä on tullut maailmoja syleilevä  avaruus, jossa törmääminen mieluisaan kohteeseen vaikuttaa sattumankaupalta. Suuret kustantajat eivät ole juurikaan paremmassa asemassa. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa muistuttaa lottoamista.

Törmäsin Marjo Ojalammin esikoiskirjaan Nokinen sydän pelkästään tekijän aktiivisuuden ansiosta.  Alaotsikkona on Kirje isälle ja teksti lähtee liikkeelle metallisesta obduktiohuoneesta, missä isän ruuumis makaa pöydällä. Lukijalle tämä ei ole järin mukaansatempaava aloitus, ja osallistuminen perheen jäähyväisiin tuntuu suorastaan tunkeilevalta.

Niin, mikään dekkarihan kirja ei ole, kaukana siitä. Ojalammi kuvaa omaa isäsuhdettaan, varsinkin lapsuusvuosien aikaan, yksityiskohtaisesti ja selitellen. "Millainen isä sinä minulle olit?" Teos laajenee yleisiksi lapsuusmuistoiksi ja niissä kohdissa teksti vapautuu, kun tekijä päästää mielikuvituksensa irti. Hän osaa kyllä kirjoittaa sujuvasti, mutta tuntuu kuin tiukka aihe pitäisi häntä liikaakin lieassaan. Ihan oikein hän itsekin jossain kohtaa huomauttaa, että "nyt taisin erehtyä saarnaamaan".  Toistoa olisi voinut vähän karsia, ja sellaiset itsestäänselvyydet kuin "nyt olet poissa" vielä sivulla 216 ovat tarpeettomia. Jos kirjailija aloittaa lauseen: "Kuten olen jo kertonut", hän voisi säästää lukijaa kertaukselta.

Kirjan tekeminen on seurausta lapsuuden traumoista, siitä että isä ei tullut lähelle ja oli usein pelottava ja vähästä vihainen silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut lohdutusta. Uskon, että tähän kokemukseen voi samastua moni keski-ikäinen. Ojalampi on nuorena käynyt läpi uskonnollisen herätyksen ja aikuisena opiskellut teologiaa. Hän viittaa usein raamatunkohtiin, mikä tekee tekstistä hiukan oppikirjamaisen. Isäsuhteen analysointi on kuitenkin monelle hyvin läheinen ja tarpeellinenkin aihe, ja voisin kuvitella, että tällainen teos palvelisi mm. sururyhmiä, kun kirjoittajan ajatuksista saisi kaikupohjaa omille mietteille ja tuntemuksille.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Hurmoksen jälkeen perikato

Kirjaston pokkaritornista silmääni osui tyrmäävä otsikko: Lupaathan tappaa itsesi. Kävelin ohi, palasin takaisin ja lainasin kirjan, sillä alaotsikko vaati ehdottomasti perehtymistä: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945.

Vuosi 1945 on minulle erityinen ja vaatii tutkimusretkille varmaan siksi, että synnyin keskellä Euroopan hävityksen kauhistusta, tosin jo taistelut päättäneessä Suomessa, mutta evakossa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Närpiössä. (Tack så mycket att du tog oss emot, jag älskar dina tomater!) 

Kirjan hirvittävä otsikko täytyy jollakin lailla järkeenkäyvästi selittää. Olen kyllä lukenut, että Saksassa tehtiin keväällä 1945 lukuisia itsemurhia, mutta vasta tämä Florian Huberin kirjoittama kirja avasi silmäni näkemään niiden laajuuden ja kauhistuttavuuden. Onneksi se myös selittää niin pitkälle kuin on mahdollista, miksi tällaista tapahtui saksalaisille, jotka silmissäni ovat aina olleet järkevyyden perikuvia.

Kaiken takana on tietysti Hitlerin valtaannousu ja siihen liittynyt hurmos, joka katkaisi Versaillesin häpeärauhan ja 20-luvun laman aiheuttaman apatian. Vasta taistelujen tauottua, joillakin vuosia tai jopa vuosikymmeniä sodan jälkeen, ihmisille alkoi hahmottua, että he olivat eläneet kaksitoista vuotta Hitlerin synnyttämässä lumouksessa. Kansa oli sokaistunut propagandasta, joka perustui valheisiin ja vaikenemiseen. Vaikka todellisuus ei vastannut puheita, mitään ei kyseenalaistettu.

Nuoret saivat itselleen Hitleriltä arvot, jotka tekivät heidän elämästään mielekkään. Menestysten huuma kohotti heidät harmaan arjen yläpuolelle. Kun perikato tuli, mitään ei jäänyt jäljelle - paitsi  "syyllisyys osallisuudesta, häpeä pois katsomisesta, viha muita ja itseä kohtaan, pelko kostosta ja väkivallasta, suru menetyksestä, epätoivo edessä olevasta tyhjyydestä".

Mustissa tunnelmissa ja erityisesti Neuvostoliiton koston pelossa ajauduttiin perhekunnittain itsemurhiin. Niistäkin vaiettiin sodan jälkeen, vaikka niitä tehtiin kymmeniä tuhansia. Kaaoksen keskellä ei tarkkoja lukuja pystytty selvittämään, mutta pelkästään Demminin pikkukaupungissa raportoitiin  eri laskujen mukaan 700-1000 "laajennettua itsemurhaa", joissa vanhemmat surmasivat myös lapsensa.

Propaganda on pelottava, hengenvaarallinen ase, jota käytetään maailmassa yhä. Seuraavaksi aion lukea aiheesta poikani  Joonas Pörstin kirjan Propagandan lumo, joka ilmestyy 1.4. Teoksen kustantamana. Esimakua kirjasta voi saada Yle Puheen ohjelmasta 28.3. klo 13 alkavassa suorassa lähetyksessä.






maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kirjojen tutkimattomat tiet


Amerikasta kuuluu, että Orwellin kirja Vuonna 1984 on herännyt Trumpin valtaannousun myötä uudelleen henkiin, ja kustantaja painattaa sitä lisää minkä kerkiää. Meidän pieni kielialueemme ei riitä, että kustantaja innostuisi uuteen painokseen - kaupat eivät  kuulemma kysy. Kaksi vuotta sitten tosin näyttää vielä ilmestyneen pokkari. Innostuvatko kaupat nykyisin yleensä mistään, ja millainen pitäisi kysynnän olla, että niiden hyllyiltä löytyisi klassikoille pysyvästi tilaa?

En nyt ihan vertaa itseäni Orwelliin, mutta kieltämättä on tuntunut mukavalta, kun viime kuukausina olen saanut vuonna 2011 ilmestyneestä kirjastani (joka kertoo totalitarismista kuten hänenkin teoksensa) Kaukana omalta maalta myönteistä palautetta sekä nuorilta että aikuisilta, vaikka opusta ei ole enää vuosiin ollut nähtävillä kauppojen hyllyssä. Kiitos kuuluu kirjastoille ja kouluille.

Syksyllä eräs poika lähetti viestin (uskallan lainata tekstiä nimettömästi): "Luin kirjasi Kaukana omalta maalta koulutyönä... yleensä en tätä tee, mutta nyt on niin iso poikkeus. Kirja pysäytti ja kouraisi sydäntäni. Paavon tarina on aivan häkellyttävän kaunis ja tunteikas. Rakastin kirjaa vain enemmän sivu sivulta."

Huh! Kirjailijahan sulaa tällaisen tekstin edessä. Ja viime viikolla sain viestin, että muuan 11-vuotias poika, joka bongasi samaisen teoksen koulun lukusuosituksista, "odottaa kesken jääneelle kirjalle jatkoa". Hän on lisäksi lukenut mm. Lehväslaihon sotakirjoja, Tuntemattoman sotilaan ja Tuurin Talvisodan. Eivätkö pojat muka lue?

Blogisti Sheferijm luki myös kirjani viime kuussa ja tuumii: "En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no joo. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin." Hän muuten keksi, että Kaukana omalta maalta sopii Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 47, sillä se täyttää kohtien 17 ja 41 kriteerit: kannessa on sinistä ja valkoista sekä eläin. Jouduin hetken tuumimaan, mutta sitten hoksasin, että Anna Emilia Laitinen on tosiaan piirtänyt kanteen lokkeja.

Edellä mainittua blogistia puolestaan kiittää "hienosta lukuvinkistä" Ketjukolaaja, joka löysi kirjan kirjastonsa nuorten aikuisten hyllystä. Hän ilmoittaa olevansa viisikymppinen mies, joka aloitti lukemisen perjantai-iltana autokorjaamolla ja lopetti lauantaina (toivottavasti pääsi jossain välissä kotiin).

Kustantajan viimevuotisen tilityksen mukaan kirjaa oli jäljellä varastossa 31.12.2015 38 kappaletta. Sen hinta on Adlibriksen verkkokaupassa ollut jo pari vuotta 4,95 e, mutta kohosi yllättäen muutama kuukausi sitten, ja nyt siitä saa pulittaa kokonaista 27,10 euroa! Viimeisistä puristetaan kaikki mehut irti.

Sille ei siis käynyt samalla tavalla kuin jatko-osalleen Kaksi sateenkaarta, jonka hinnaksi Adlibris  ilmoittaa 21,20 e mutta jatkaa: "Tilapäisesti loppu". Niinpä, mutta minähän lunastin kaikki "tilapäisesti" tuhottaviksi määrätyt kappaleet. Ja minulta kirja ei vähään aikaan lopu, vaan korkkaamattomia opuksia löytyy 7 eurolla nettikaupastani apis@antikvaari.fi.

Koskaan ei tiedä, mitä kirjoille seuraavaksi tapahtuu, kuka ne mistäkin keksii ja miten ne keskustelevat tämänhetkisen maailman kanssa, vaikka olisivat ilmestyneet aikapäiviä.

P. S. Keskustelua aiheesta myös sivulla https://lauraporsti.com/2017/03/01/miten-ostaa-klassikko-kun-sita-ei-saa-mistaan/

 





perjantai 16. joulukuuta 2016

Minkä kirjan lapsi toivoo?

Lapsi toivoo tietysti sen kirjan, jonka mainos on televisiossa. Ja sen kirjan, josta on tehty elokuvia. Kuinka hän tietäisi mistään muista kirjoista?

Aikuinen ostaa tietysti sen kirjan, joka on kaupan Top Ten -listassa siinä lähellä ulko-ovea. Mitäpä muuta hän osaisi ostaa.

Kaupassa näyttävästi pöydille levitettyinä ovat nuo samat kirjat, jotka näkyvät medioissa. Ja kun Helsingin Sanomat kertoi Runeberg Junior -palkintoehdokkaista, sen palstamillimetrit olivat niin tiukassa, että se mainitsi yhdeksästä ehdokkaasta vain pari julkkiskirjailijaa.

 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen toteaa Kirjailija-lehden uusimman numeron pääkirjoituksessa, että kustantajat ovat lakanneet markkinoimasta suurinta osaa kustantamistaan kirjoista.

Niinpä. Ja siksi suuri osa ilmestyneistä kirjoista haudataan (makuloidaan?) hiljaisuudessa.

Ystäväni Salli Parikka Wahlberg, joka on muinoin kuvittanut useita lastenkirjojani, teki kauniin satukirjan alusta loppuun ihan itse ja myös kustansi sen. Sekä Helmet- että Piki-kirjastoissa kaikki hankitut kappaleet (Helmet-kirjastoissa pääkaupunkiseudulla yhteensä peräti 3 kappaletta!) näyttävät olevan jatkuvasti lainassa. Lapset, jotka pääsevät kirjastoon, josta Hiiriukin synttäriomena löytyy, tarttuvat siis siihen!


Tästä kirjasta ei näe mainosta televisiossa. Se on vanhanaikainen satukirja, jonka kuvat ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia. Omenaa tekee mieli puraista heti! Siksi minäkin haluan nyt markkinoida Sallin kirjaa.

Kirjantekijät jos ketkä ovat oman onnensa seppiä. Onni sinänsä on mysteeri. Se lymyää milloin missäkin, jopa asioissa, jotka näyttävät ensin onnettomuudelta.

Minun onneni on tänä jouluna pelastaa viimeisetkin kappaleet makulointiin menossa olleesta kirjastani Kaksi sateenkaarta ja lahjoittaa ne Suomikoulujen tuki ry:lle. Se levittää ne ympäri maailmaa suomea opiskeleville nuorille. Voiko kukaan kirjailija parempaa unelmoida? Ihan kuin olisi voittanut arpajaisten pääpalkinnon!








perjantai 9. joulukuuta 2016

Pienten kustantajien suuria kertomuksia vakaumuksesta



Nykyisen markkinamentaliteetin aikana hirvittää, mistä pikkukustantajien kirjat löytävät ostajia, kun kauppakin pelaa pitkälle suurten ehdoilla. Olen viime viikkoina lukenut kaksi kirjaa, joille soisin paljon lukijoita. Molemmat kertovat vahvasta vakaumuksesta, joka vaikuttaa koko elämään.

Muutama viikko sitten Kallion kirjastossa julkistettiin Tapio Puhakan esikoiskirja Romanialainen prinssi. Ainakin ennen muinoin korostettiin, ettei yksikään julkaisukelpoinen teos jää Suomessa pöytälaatikkoon. Puhakka on löytänyt romaaninsa kustantajaksi pienen Kirjokannen.

Oivaltavalla ja ytimekkäällä kielellä kirjoitetun romaanin minäkertoja on nuori mies, joka päätyy vakaumuksensa vuoksi aseettomaan palveluun ja lopulta totaalikieltäytyjänä vankilaan. Tarkasti havainnoidut tapahtumat tuntuvat omakohtaisesti eletyiltä ja henkilöt läheltä nähdyiltä. Aihe on vakava, mutta Puhakka osaa kuvailla asioita hauskasti ja ilkikurisesti. Kirjan ytimen hän on mielestäni tiivistänyt näihin kahteen lauseeseen: ”Kohtalon ivaa päätyä lusimaan juuri siitä ainoasta teosta, josta olen vähääkään ylpeä. Ja että sekin teko on tekemättä jättäminen.” Jossain kohdassa Puhakka välttyy hiuksenhienosti liialta julistamiselta. 

Romaanin teemaksi nousee väkivalta eri muodoissaan - juuri se mahti, jota vastaan päähenkilö haluaa nousta. Toivottavasti kieltä lahjakkaasti käyttävä tekijä saa tilaisuuden jatkaa kirjailijanuraansa.

Suomen Lähetysseura puolestaan on julkaissut Matleena Pinolan muistelmakirjan Polku on tässä. Tekijä kertoo omasta tiestään kohti lähetystyöntekijän kutsumusta, mutta polku lähtee jo isovanhemmista, joiden ratkaisut ovat vaikuttaneet vahvasti seuraaviin sukupolviin. 

Sodan aikana syntynyt kirjoittaja kantaa hämärinä muistoina matkassaan myös menetettyä Karjalaa. Hänen kuvauksensa omasta lapsuudestaan itäsuomalaisessa pappilassa herättää eloon menneen maailman ja on tärkeää suomalaista kulttuurihistoriaa. Näin meillä elettiin vain muutama vuosikymmen sitten!

Uskon kirjan koskettavan erityisesti heitä, jotka ovat kulkeneet nuoruudessaan samanlaisia polkuja ja tehneet elämäntyönsä kaukomailla, mutta muillekin se avaa näköalan elämään, jossa keskeistä on merkityksen löytäminen.  

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kohtalo

Pakkaan hellävaroin vanhan kirjan postia varten. Aino Kallaksen suomentama, Friedebert Tuglasin kirja Kohtalo lähtee uudelle omistajalleen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1919 ja se on osittain aukileikkaamaton: sitä ei siis ole viimeisten 97 vuoden aikana vielä ehditty lukea. Kansien nurkissa on pientä kosteusjälkeä ja takakannen pahvista on lohjennut palanen. Tilaaja tietää tämän kaiken, mutta haluaa silti saada kirjan.

Mietin, millaisten tulien ja vesien läpi se on kulkenut tähänastisen elinkaarensa aikana. Vuosikymmenet ovat jättäneet siihen jälkensä, mutta se ei ole tuhoutunut edes sodissa.

Hyvää matkan jatkoa, Kohtalo! Pelastit tämän viikkoni, jonka aikana iso kustantamo rouhii varastoihinsa tyhjää hyllytilaa nopeasti myyville uutuuksille. Niilläkin, jotka sinne tulevaisuudessa asettuvat, on armonaikaa korkeintaan kaksi vuotta. Älkää vitkastelko!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Jäljellä olevat kappaleet





Helsingin kirjamessujen paneelikeskustelussa, jossa puhuttiin kirja-alan murroksesta, kirjailija Antti Leikas kauhisteli kahden euron myyntipöytiä, jotka täyttivät osan messutilasta. Itse ajattelin, että parempi ostaa kahdella eurolla kuin jättää makuloitavaksi.

Enpä arvannutkaan, miten lähelle aihe tulisi minua jo messuja seuraavana päivänä. Tänään sain kustantajaltani WSOY:ltä kirjeen, jossa minulle tarjotaan ostettavaksi 3 e/kpl Kaksi sateenkaarta -kirjani loppuerää, jota on varastossa jäljellä 311 kpl, tai ainakin osaa siitä. Asia on ratkaistava parin viikon sisällä siitä huolimatta, että varastosaldo saattaa kirjeen mukaan vielä muuttua tarjous- ja alennusmyyntien myötä.

Kirja on heille rasite, josta on päästävä pikimmiten eroon. Ensimmäistä kertaa 50-vuotisella urallani joudun pohtimaan, lähetänkö kirjani makuloitavaksi. Se ilmestyi kaksi vuotta sitten eikä ole siis ehtinyt edes alennusmyyntiin. Se ei kuitenkaan enää liiku. Enpä yhtään ihmettele, kun sitä ei näekään missään. Siitä ei ole elinkaarensa aikana julkaistu ainuttakaan printtimainosta tai -esitettä. Olihan se sentään Topelius-palkintoehdokas, mutta silloinkaan kaupat eivät nostaneet sitä millään lailla esiin (ei ainakaan Bonnierin Akateeminen, vaikka se on kustantajan oma kauppa). Sain kirjasta ennakkoa 2000 euroa miinus verot, siinä oma osuuteni sen talouspuolesta.

Aloin miettiä, miten markkinoisin/lahjoittaisin 300 kirjaa kotoa käsin. Onhan meillä ennestään 6000 kirjaa Apis Antikvan nettikaupan hyllyissä ja omia melkein saman verran, mutta mistä otan neliöt monille kirjalaatikoille? (Karo Hämäläinen kertoi mainitussa paneelissa huvikseen laskeneensa, paljonko yhden kirjan säilytys maksaa hänen töölöläishyllyssään – ei ihan ilmaista sekään). Mieheni pelkää aika ajoin, että jonain päivänä lattiat pettävät.

Antikvaarisena nettikauppiaana tiedän, että kirjat eivät kuole koskaan. Eivät ainakaan kaikki. Ne ovat sitkeitä ja saattavat muutaman vuoden horroksen jälkeenkin herätä uudestaan henkiin.

Otanko siis kirjat takaisin kotiin? Jos en ota, tuntuu kuin hukuttaisin kontillisen eläviä kissanpentuja, joilla olisi vielä paljon edessään.

P.S. Mies on sitä mieltä, että ostetaan kirjat.


keskiviikko 19. lokakuuta 2016


Siitä on jo yli viikko, kun juhlittiin Suomen Nuorisokirjailijoiden 70-vuotista taivalta Teatterimuseossa. Kuin jostain toisesta elämästä muistan itseni kolmekymppisenä nuorena, ujona kirjailijanalkuna viettämässä iltaa kypsiltä ja kokeneilta tuntuvien kollegoiden kanssa Villa Kivessä. Miehet olivat vetäytyneet keskenään perähuoneeseen ja naiset jääneet etuhuoneeseen. Silloin joku rohkea kollega huudahti: "Tulkaa nyt tekin tänne, että saadaan katsella komeita miehiä!"

Joskus istuimme kaksikin päivää koolla pohtimassa alan ongelmia, ja tämän muistan erityisesti siksi, että jätin kolmikuisen poikani yöksi isän hoiviin pulloruokinnalle, kun oli ihan pakko päästä nuorisokirjailijoiden seminaariin. Samanlaisia asiat olivat silloin kuin nytkin - markkinointi, myynti, apurahat ja ansiot puhuttivat. Muistan Kaarina Helakisan, Kaija Pakkasen, Lasse Raustelan, Asko Martinheimon, Rauha S. Virtasen, Hellevi Salmisen, Kari Vaijärven, Leena Erkkilän... Kaksi viimeksi mainittua oli nytkin mukana juhlimassa (Leena kuvassa oikealla, keskellä Pia Perkiö - oltiin kuin Elsa Beskowin satukirjan tädit!).

Nyt on uusien kirjailijoiden vuoro olla kolmikymppisiä.

Bo Carpelan muistelee kirjassaan Kesän varjot koskettavasti menneitä kesiään ja läheisiään. Syksyllä saa haikeilla kaikella, mikä on palaamatta mennyt, mutta jättänyt meihin jälkensä.



tiistai 5. heinäkuuta 2016

Erään ikuisen taistelun muudan vaihe

Muutama viikko sitten luin runoilija Gregory Pardlosta, joka tarjosi monille kustantajille kirjaansa Digest. Suuret hylkäsivät, mutta mies ei lannistunut, ja lopulta pieni kustantamo Four Way Books julkaisi. Kirja voitti viime vuonna Pulitzer-palkinnon. "Tuntuu epätodelliselta. Ikään kuin tämä menestys olisi tapahtunut jollekin toiselle", hän sanoo. Nyt hän kiertää maailmaa lukemassa runojaan.

Jarkko Jokelainen puolestaan kertoi Hesarissa Twisted Sister -yhtyeestä, joka teki läpimurtonsa vuonna 1982. Sitä ennen se ehti 10 vuoden aikana soittaa 3267 keikkaa vailla suurta mainetta ja menestystä. Siis melkein joka päivä keikalla. Yleisöäkin riitti, mutta yksikään levy-yhtiö ei halunnut levyttää sitä. Myöhemmin 80-luvulla tuli käänne ja sen levyt myivät miljoonia. Se jaksoi sitkeästi uskoa tekemiseensä, ja lopulta työ palkittiin.

Kirjailijankin työ on jatkuvaa odottamista. Aamulla avaat koneesi ja odotat, että tekstiä alkaisi ilmestyä jostain aivolohkostasi. Vähitellen tulee valmista, ainakin omasta mielestäsi, ja lähdet yrittämään julkaisua. Yhteydenottoihin ei kustantamoissa ainakaan kovin nopeasti vastata, ja jos pääset läpi kynnyksestä, markkinoinnista ei yleensä keskustella, sopimuksia pantataan ja julkaisupäivää siirretään. Listat lyhenevät, kuten termi kuuluu. Ehkä ne sitten olivat liian pitkiä. Kirjailijat eivät pysy uskollisina taloille eivätkä talot kirjailijoille.

Valtaosa ei tee koskaan suurta läpimurtoa. Jos se sitten sattuisi onnistumaan, taiteilijan on valmistauduttava taistelemaan markkinoista myös ulkoisella olemuksellaan. Hänen on ryhdyttävä omaksi stailatuksi tuotemerkikseen. Siihen ei kuka tahansa kelpaa.

Tuleekohan taiteilija lopulta onnelliseksi, vaikka pääsisi millaiseen maailmanmaineeseen? Kestääkö pää? Vai saako tekijä vain vahingon sielullensa?

Kirjailijan, muusikon ja minkä tahansa taiteilijan on jaksettava uskoa omaan tekemiseensä. Mitään muuta onnen lähdettä ei ole. Työ kiittää tekijäänsä itse. Valtaosa ainakin kirjailijoista, jotka ovat työnsä luonteen vuoksi kaikkea muuta kuin esiintyjätyyppejä, haluaisi vain kaikessa rauhassa rustailla tekstejään ja sanoa sanottavansa. Sitten sen kummemmin taistelematta he unelmoivat solmivansa kustannussopimuksen tutun kustantajan kanssa, tekevänsä korjaukset oman kustannustoimittajansa toiveiden mukaan ja näkevänsä kirjansa ilmestyvän seuraavan sesongin aikana. Haaveilevatpa jotkut yhtä siitäkin, että mainontaa olisi myös muualla kuin sähköisessä tai ns. sosiaalisessa mediassa, että printtimedian sinnikkäät kannattajatkin tietäisivät heidän julkaisseen uutta. Ja että pieniä kirjakauppoja alkaisi putkahdella sinne tänne kuin kanttarelleja maasta.

Minusta on selvää, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kumma kun kukaan ei usko.

P.S. Krainilaiset mehiläiseni ovat kesän mittaan alkaneet näyttää keltaisilta italialaisilta. Epäilenpä, että viime vuonna hankkimani joukkio on ottanut emoineen alkukesästä hatkat ja lähtenyt paremmille metsästysmaille. Paikallinen italialainen on kerinnyt ensimmäisenä uuden emon perään tämän häälennolla. Ja mitä siitä sitten seuraa muuta kuin italialaisia mehiläisvauvoja!

P.S. 2 Ennen ei valitettavasti ollut sosiaalista mediaa... joten siltä osin kaikki on nyt paljon paremmin! Haluaisin pitää sekä sen, mitä oli ennen, että sen, mitä on nyt. Mahdoton yhtälö?


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Itseään syövä otus?

Tiina Raevaaran kolumni "Palkinto ei muutu hyväksi kirjamyynniksi" (HS 19.4.) oli taas tänä aamuna karmivaa luettavaa. Moni kirjailija (kuten Anna Amnell jokunen päivä sitten Facebook-päivityksessään) tietää, ettei saa kirjojaan enää kustantajien lyhentyville listoille - ja päättää kustantaa ne itse. Myynnin ja tulojen kannalta vaihtoehto ei taida olla sen huonompi kuin kustantajan saaminen.

Kustantajat ovat myynnin vähetessä lakanneet mainostamasta kirjoja (muutamaa ns. kärkihanketta lukuunottamatta). Monet ovat säästääkseen luopuneet myös painetuista esitteistä. Kirjoihin ei enää aina merkitä painovuotta tai painosta (pelätäänkö niiden paljastavan jotain, mikä ei ole kustantajan maineelle eduksi?).

Kirjakaupat puolestaan ovat sulkeneet lopullisesti ovensa tai ainakin lopettaneet näytevaraston ylläpidon. Sellainenhan tuottaisi kustantajallekin vain lisää makuloitavaa, kun kirjat kärsivät kuljetuksissa ja sormeilijoiden näpeissä. Kaupat ottavat myyntiin vain mainostettuja kärkikirjoja, koska jokaisen tuotteen on kannatettava se neliönsä tai senttinsä, jonka se vie kaupan tilasta.

Moni kirjailija saa työstään vain tekijänpakkkion ennakon, käytännössä korkeintaan tonnin pari, kun kirja ei koskaan myy yli ennakon kattaman rajan. Kirjamyynnillä elää vielä toistaiseksi kustantamojen, joidenkin painotalojen ja kirjakauppojen henkilökunta, mutta miten kauan? Koko ala näyttää itseään epätoivoisesti hännästä syövällä otuksella.

Haluan silti uskoa tulevaisuuteen. Tunnen monta nuorta aikuista, jotka tahtovat kirjoittaa kirjan. Siis ihan oikean kirjan, joka painetaan paperille ja myydään kaupassa! Nämä ihmiset saattavat lukea uutisensa mobiililaitteista, mutta silti he rakastavat kirjoja, joita voi kosketella käsin ja selata fyysisesti.

Ylihuomenna pääsen yhden tällaisen kirjan julkkareihin. Kauan eläkööt Kettu-Petteri ja hänen heimolaisensa! https://www.facebook.com/KettuPetteri1/