Luostarin hiljaisuudessa

Koronakaranteeni on ainakin osittain hellittänyt, metsämökistä palattu kaupunkiin, kirjastotkin auenneet. Bongasin Bestseller-hyllystä Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen, josta olen lukenut paljon hyvää. Siispä lainasin.

Olen vuosia sitten vieraillut ranskalaisissa luostareissa, joten kirjan tunnelma tuntui tutulta ja oikealta. Kevään seitsenviikkoista metsäkaranteenianikin vertasin välillä luostarielämään, vaikka en mitään varsinaisia hetkipalveluksia pitänytkään. Päiviäni eivät siellä rytmittäneet niinkään rukoilu kuin television koronakatsaukset ja ateriahetket siskoni kanssa. Mutta rytmi on elämää kannatteleva voima, ja iltarukouksen lisäksi luin yleensä päivän tekstin Leena Haaviston toimittamasta kirjasta Valoa sydämeen. Välillä kuuntelin Areenasta aamuhartauden.

Yllättävän paljon Haahtela on laittanut Adèle-kirjassaan munkkien suuhun raamatunselitystä. Välillä sen tarkoitus kokonaisuudessa jää hämäräksi ja tuntuu turhankin opettavaiselta. Toki se luo meditatiivista tunnelmaa, kuten tekijä ilmeisesti toivoo.  Kaunokirjallisuus sallii nykyisin aika paatoksellisenkin julistamisen - kunhan se näyttäytyy neutraalilta eikä kummemmin käännytä ketään mihinkään.

Uskottavuuteen toi minulle pahan särön se, että päähenkilö ja luostarin läheisyydessa liikuskeleva tuntematon ranskalaisnainen alkavat välittömästi kohdattuaan sinutella toisiaan. Se nyt ei vaan käy! Tuonikäiset ranskalaiset kyllä teitittelevät tänäkin päivänä vieraita. Olkoonkin, että kirja on kirjoitettu suomeksi.

Adèlen kysymys jää lukijalle avoimeksi, samoin kirjan minäkertojan  tulevaisuus. Niin tai näin, kun laskin  kirjan käsistäni, mieleeni nousi keskiajan mystikon Juliana Norwichlaisen kuolematon ajatus: "Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi." Tämän naisen elinaikana musta surma kulki kolme kertaa Euroopan yli. Hän koki, ettei kärsimystä voi pyyhkiä olemattomiin, mutta Kristus on nähnyt sen ja kantaa sitä. 

Laskelmien armoilla

Metsämökin ikkunasta 3, karanteenipäivä  32

Nyt on piileksitty virukselta reilu kuukausi. Luen päivittäin erilaisia laskelmia: milloin rajoitukset mahdollisesti päättyvät ja mitä sitten tapahtuu, moniko kuolee siinä ja siinä tapauksessa, onko Ruotsin tie viisaampi kuin Suomen, kehittyykö rokotustestaus ja jos rokote saadaan niin milloin.

Laskelmia on hurjasti ja kuvittelen, miten innoissaan niiden tekijät ovat. He ovat nyt ongelmanratkaisijoita. Useimmista käyristä en kuitenkaan viisastu yhtään. Nehän ovat kaikki spekulaatioita ja todennäköisyyksiä.  Tärkeältä näyttää ennen kaikkea laskea, miten talous kestää mitäkin.

Eläkkeensaajana toivon tietysti, että saisin joka kuukausi tililleni rahaa välttämättömiin kuluihin. Niin taatusti työikäisetkin toivovat. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta kaikesta huolimatta käsipyykkiä kylmässä  pohjoisviimassa puristellessani tunnen suorastaan outoa tyytyväisyyttä siitä, että talouden ja rahan mahdille on löytynyt pieni mutta pippurinen voittaja.

Elämässä kun on muitakin arvoja kuin se, että bruttokansantuote kasvaa. Tietysti olen pahoillani työttömyydestä ja kaikista sen lieveilmiöistä, kukapa ei olisi. Elatus ja vaatteet on Raamatun ikivanhan viisaudenkin mukaan ihmisen tarvitsema minimimäärä.  Vanhan käännöksen mukaan jatko kuitenkin kuului: tyytykäämme niihin.

Viime vuosikymmeninä meidän vauraassa kulttuurissamme on totuttu haluamaan ja himoitsemaan paljon enemmän. Mikä mieletön tavaravirta koko ajan onkaan pyörinyt maalla, merellä ja ilmassa!  Ja ihmiset sen mukana. Viis siitä, miten luonto kärsii ja ihmiset köhivät saasteisissa kaupungeissa.

Pikkuisen itseänikin kirpaisee se, että jouduin sulkemaan metsämökkiin lähtiessäni nettiantikvariaattini. Nyt kun verkkokauppa lehtitietojen mukaan oikein kukoistaisi!  Osa tätä tavaranpyöritystä olen siis pienessä mittakaavassa itsekin ollut, joskin vain vanhan tavaran kierrättäjänä. 

Jos jostain haaveilen, niin siitä päivästä, kun taas pakkaan asiakkaalle kirjan postiin. Mutta miten kaukana se päivä on? Kukaan ei osaa laskea. Siksi lähden taas tallustelemaan metsään ja katselemaan sinivuokkojen viattomia silmiä. Niillä on kiire kukkia, minulla ei kiirettä mihinkään.

Jäiden soittoa

Metsämökin ikkunasta osa 2, koronakaranteenin 13. päivä

Laila Hietamies on antanut yhdelle romaanilleen nimen Jäiden soitto. En muista lukeneeni kirjaa - tosin Ranskan-vuosinani ahmaisin muutaman Hietamiehen evakkokirjan, kun oli juurille ikävä – mutta tänä aamuna olen kuunnellut jäiden soittoa ihan livenä. Se on ukkosen tapainen jylhä kumu, joka kiitää lahden päästä päähän. Aamuisin ensimmäinen tajuntani tavoittava ääni on kuitenkin yleensä joutsenten laulu, kun pariskunta suorittaa järvellä äänekkään ylilentonsa.

Mukaan valitsemani lukeminen ei ole kovin viihteellistä. Nyt ei yhtään huvittaisi joku rakkauskertomus ”Italian auringon alla”, vaikken niitä kyllä muutenkaan ahmi. Iltaisin kuljen sen sijaan Jiri Weilin (1900–1959) kanssa sodanaikaisen Prahan kaduilla suomeksi vuonna 2002 ilmestyneen Tähti sydämellä -kirjan mukana. Se on mainostekstin mukaan romaani ”suurista eksistentiaalisista kysymyksistä: ikuisesta ja katoavaisesta, ihmisen tarpeista ja asioiden arvosta”. Olen samaa mieltä.

Wikipedia tietää kirjailijasta, että hän oli tsekkiläis-juutalainen, opiskeli nuorena slaavilaista filologiaa ja kirjallisuustiedettä ja työskenteli sitten Neuvostoliiton edustustossa Prahassa. Hän käänsi mm. Pasternakia ja Majakovskia, kävi Neuvostoliitossa useita kertoja ja lähti sinne kirjeenvaihtajaksi 1933. Siellä häntä syytettiin osallisuudesta Kirovin murhaan ja hän joutui leirille Alma-Ataan. Palattuaan kotimaahan hän julkaisi reportaasikokoelman ja poleemisen teoksen neuvostototalitarismista, jonka jälkeen hänet erotettiin kommunistisesta puolueesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Marraskuussa 1942 Weil sai kutsun keskitysleirikuljetukseen. Hänen onnistui välttää se lavastamalla oma itsemurhansa ja piileskelemällä sodan loppuun saakka. ”Tähti sydämellä” ilmestyi jo 1947, mutta kirja leimattiin turmiolliseksi eksistentialismiksi. 50-luvun alussa Weil erotettiin kirjailijaliitosta. Hän ehti vielä toimia Prahan juutalaismuseon tutkijana, mutta muuten hänen kerrotaan eläneen eristäytyneenä ja yksinäisenä. Kuitenkin hän kirjoitti yhä, ja viimeiset kirjat julkaistiin postuumisti.

Tällainen kirjailija on nyt paikallaan, kun kuuntelen metsämökissä jäiden soittoa ja mietin suuria eksistentiaalisia kysymyksiä.

Metsämökin ikkunasta

Osa 1, päivä 3

Minun sukupolveni ei ole nähnyt sotaa. Kun synnyin, viimeisiä Hitlerille uskollisia saksalaisia ajettiin Lapista. Emme ole joutuneet pakenemaan pommisuojiin emmekä lähtemään evakkoon, sillä kaikki se oli jo tehty. Olen aina pitänyt itseäni sen vuoksi erityisen onnekkaana. 

Nyt olen ikäni vuoksi kolmatta päivää karanteenissa. Syynä on pieni, ihmissilmälle näkymätön virus, joka on hyvin sitkeä ja selvästi päättänyt ottaa niskalenkin ihmiskunnasta. Ihan erityisesti se riiviö ei pidä keuhkoistamme.

Aivot yrittävät hahmottaa, mitä oikein tapahtuu. Eihän tällainen tilanne ole mahdollinen eikä uskottava. Ihmisten alituinen liikkuminen paikasta toiseen ympäri maapalloa on pysähtynyt kirjaimellisesti kuin seinään. Vihollinen on saanut aikaan sen, että lentokoneet pysyvät maassa. Edes kaikki perheenjäsenet eivät voi tavata toisiaan, naapureista ja ystävistä puhumattakaan. Harrastukset ovat käyneet vähiin. 

Viestintä kyllä toimii suorastaan hektisesti ja muuttaa tilanteen toisenlaiseksi kuin edellisten sukupolvien käydessä sotaansa. Silti koin syvää yhteyttä esi-isiin, kun aamulla hakkasin rannassa kepillä rikki ohutta jäätä saadakseni vettä kasvojen ja käsien pesuun. Näinhän tässä maassa on ennenkin tehty. Ja kaikesta on selvitty.

Äitini kasvoi pienessä metsämökissä koko lapsuutensa, eikä siellä ollut vielä tietoakaan edes sähköstä. Lapsen hauskimpia harrastuksia oli kalojen narraaminen Paikjärvestä. Samassa mökissä kasvoi parhaimmillaan kolme sukupolvea.

Syksyllä 1918 silloin kolmikymppinen mummoni palasi sinne palveluspaikastaan Jaakkimasta potemaan espanjantautia, jonka linnut olivat tuoneet yli rajojen meillekin. Siihen virukseen kuolivat myös työikäiset sankoin joukoin, Suomessa arviolta 25000 henkeä. Maa oli sisällissodan jälkeen valmiiksi järkkynyt ja täysin valmistautumaton tällaiseen katastrofiin. Mummokin oli jo niin huonossa kunnossa, että hänen äitinsä valmisteli viisivuotiasta Ingridiä tulevaan: ”Siun äitis kuoloo.” Mutta mummopa paranikin ja eli vielä 46 vuotta.

Nyt on valmistauduttu pahaan epidemiaan paljon paremmin. Tässä vaiheessa tarjottu lääke vain tuntuu olevan joillekin liian katkeraa kalkkia: pysy aloillasi.

Pitäisikö suorastaan mennä itseensä?

Miten ryökynästä tuli rovasti

Liisa Marjatta Järvinen on koonnut uuteen kirjaansa muistojaan eri elämänvaiheista lehtorina, pappina ja kirjailijana. Teemat liittyvät suoraan naisten pappeuden 30-vuotisjuhlavuoteen. Osansa saa myös hengellinen murros, jota Järvinen käy läpi, kun teologiset näkemykset avartuvat työn myötä. 

Lähdeaineistona tekijä on käyttänyt lähinnä vanhoja päiväkirjojaan ja muita muistiinpanojaan. Lukuja ryydittävät seurakuntalehdessä aikoinaan julkaistut osuvat piirrokset ”seurakuntamummun seikkailuista”. Ne kertovat Järvisen lahjoista myös kuvataiteilijana, samoin kansikuvan silkkipaperiteos Papinkaura.

Kaunista kieltä on ilo lukea esimerkiksi ”henkilökohtaisen kaupunkipolun” sivuilta, joilla kirjoittaja muistelee seurakuntansa alueita ja ihmisiä. Muistot eivät aina ole kultaisia, ja mukaan mahtuu myös tummareunaista surua. Läpi vuosien kulkee kuin taustavärinä rakkaussuhde, jolle ei kuitenkaan ole ollut elämässä täyttä tilaa.

Kokonaisuus on hyvin henkilökohtainen tilitys naisteologin elämänkaaresta - naiseudesta ja pappeudesta, rakkaudesta ja yksinelämisestä, teologiasta ja luovuudesta. 

Rivit on painettu tiheästi ja palstat ovat leveitä. Tämä saa lukijan välillä toivomaan, että sivuja olisi ollut käytettävissä harvempaan ladontaan.

Kirjaa voi ostaa mm. Sacrumin ja Ogelin kirjakaupoista sekä suoraan tekijältä liisa.marjatta@kolumbus.fi. 

Liisa Marjatta Järvinen: Ja niin tapahtui – ryökynästä rovastiksi. Nainen kirkkopolulla 1960-luvulta 2000-luvulle. 159 s. Mediapinta  2018.

ISBN 978-952-236-910-9

Punaisia neilikoita isoisälle

Halusin tänä keväänä muistaa jollakin erityisellä tavalla äitini isää, joka teloitettiin Viipurissa kaksikymppisenä nuorena miehenä sata vuotta sitten, tarkalleen ottaen 25.5.1918. Hänen rikoksensa oli se, että hän oli asetta kantanut punakaartilainen. 

Ruudolf oli kotoisin Uudeltakirkolta Karjalan kannakselta ja jäi orvoksi jo lapsena. Viisitoistavuotiaana hän lähti Viipuriin piccolopojaksi ravintola Aristoon.  Rakennus, jossa se sijaitsi, on yhä pystyssä entisellä Karjalankadulla lähellä rautatieasemaa. 

Ravintolan omisti herra Wahlberg, joka puolestaan oli pestannut keittiöönsä huushollerskaksi jaakkimalaisen Annan, minun mummoni.  Sattui niin, että nuoret rakastuivat, vaikka heillä oli jokunen vuosi ikäeroakin.  Ehkä mummoni äidillisyys vetosi orpopoikaan.

Kävi niin kuin usein käy, Anna tuli raskaaksi. Tyttövauvan syntymän jälkeen nuorten tiet kuitenkin erosivat. Mummo palasi kotikunnailleen Jaakkimaan lapsi kainalossa ja laukussaan valokuva: Ystävyydellä Ruudolf. 

Ruudolf jatkoi elämäänsä Viipurissa, mutta palaili myös aika ajoin kotiseudulleen ja nai sieltä lopulta Roosan vaimokseen.  Roosan kanssa hän ehti saada pojankin.Tämä eli vähän yli 20 vuotta ja kuoli tapaturmaisesti.

 Mummolle jäivät lapsi ja valokuva. Jossain vaiheessa hän sai kirjeen. Suutele tytärtäni! Isästä oli tullut kirjeen mukaan sosialisti - ja ateisti. Nämä kaksi asiaa kuuluivat ehdottomasti yhteen. Uudet aatteet ja haasteet kutsuivat.

Vuodet vierivät vinhaan ja pian kirjoitettiin vuosiluku 1918.

Miten innoissaan ja tosissaan nuoret miehet lähtivätkään taistelemaan.  Oikeutta, leipää, parempaa elämää! Niihin uskottiin.

Mutta ei se hyvin päättynyt. Jotain meni pahasti vikaan. Ruudolf päätyi teloituskomppanian eteen Viipurin laidoille, koirien ja hevosten hautausmaalle.

Sata vuotta myöhemmin, toissapäivänä, seisoin Koiramäen muistomerkillä. Venäläiset pystyttivät sen sinne vuonna 1961 Suomen punakaartilaisille, jotka olivat ”miehuullisesti taistelleet Suomen työkansan asian puolesta”.  Minulla oli kädessäni kuusi punaista neilikkaa, jotka laskin jalustalle Ruudolfin muistolle kuuden lapsenlapsen puolesta. Ehkä ensimmäiset kukat hänelle.

Mietin, mitä Ruudolf oli viime hetkinään ajatellut, tuo nuori vilpitön poika, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin päässyt ripille kotikirkossaan. Nyt häntä syytettiin vakavista rikoksista, jotka joidenkin mielestä ansaitsivat välittömän kuolemantuomion.

Hotelliin palattuani avasin umpimähkään Martin Lönnebon pienen kirjasen Rukoushelmet, jonka olin ottanut matkalukemiseksi. Hämmästyin tekstiä, jonka näin silmieni edessä:

”Ajattele, miten paljon ehdit kymmenessä sekunnissa! Ehdit tarttua ensimmäiseen punaiseen helmeen. Silloin olet Golgatalla, Kristuksen ristin alla. Ehdit ilman hätäilyä lausua sydämessäsi Kristukselle: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’ Katuvalle ryövärille tämä merkitsi paratiisia. Niin se voi merkitä myös myöhemmän ajan ryövärille. Ei kestä viittä sekuntiakaan lausua: ’Muista minua!’ Mikä ihmeellinen rukous! Juuri nyt kirjoittaessani näitä sanoja ajattelen, että tuo rukous riittää. On kuin siihen sisältyisivät kaikki rukoukset. Sen voisi kaivertaa sormukseensa tai valita hautakiveensä tai puuristiinsä.” Näin Lönnebo.

Kyllä, sen ehti hyvin sanoa vielä laukauksen kuultuaan: Muista minua!

Naisen kova kohtalo

Raili Mikkasen uutuuskirja Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä kiinnosti minua henkilökohtaisista syistä. Ensinnäkin kirjassa kerrotaan työväenliikkeen alkuajoista erityisesti Viipurissa, ja toiseksi  sisällissodan aallot heittävät päähenkilön  Pietariin eli silloiseen Petrogradiin. Äidinisästäni tuli kaksikymppisenä yksi Viipurin työväen uhreista, kun hänet ammuttiin punaisten joukossa toukokuussa 1918. Hänen edesottamuksistaan en tiedä mitään, mutta Hotelli Ariston työntekijöihin kuuluvana hänet luultavasti imaistiin mukaan, vaikkei omia intohimojakaan olisi kauheasti ollut. Ja Pietarissa itse seitsemän vuotta asuneena, tosin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, oli mielenkiintoista lukea kaupungin oloista silloin, kun kommunistit vasta aloittelivat siellä vallanpitoa.

Mikkanen paneutuu historian käänteisiin ja yksityiskohtiin kirjoissaan aina huolella, ja sen vuoksi suhtauduin luottavaisesti faktapuoleen. Tuntui kohtuuttomalta, miten paljon päähenkilö joutui kärsimään, vaikka hänen lähtökohtanaan oli hyvä tahto auttaa vähäosaisia ja kurjuudessa eläviä naisia ja lapsia. Enpä ollut tiennyt tästä kansanedustajaksi ensimmäisten naisten joukossa nousseesta opettajasta, Hilja Liinamaa-Pärssisestä aiemmin mitään, saati siitä että hän oli myös runoilija.

Elämä rikkoi naisen unelmat toinen toisensa jälkeen. Kirjaa on helppo lukea, kun tekstikokokin on tämän ikäiselle mukavan suuri ja tarina juoksee hyvin, mutta sisältö on raskasta seurattavaa. Silti toivon, että teos löytäisi monet elämäkerroista kiinnostuneet naiset. Suomen historiassa riittää etenkin naisten osalta hämäriä kohtia, joihin on tärkeää tutustua.

Kirjan kustantaja on Robustos, joka ei saa tuotteilleen juurikaan näkyvyyttä medioissa. Ei silti, eivät saa aina suuremmatkaan kustantajat: tämän tosiasian mainitsi Sofi Oksanenkin syksyn kirjamessuilla kirja-alan tämän hetken suurimmaksi ongelmaksi, vaikkei se häntä henkilökohtaisesti koskekaan. Ei arvosteluja, ei mainoksia, ei haastatteluja. Kuka osaa noukkia suunnattoman laajasta verkosta hyvät kalat? Minusta useimmat isotkin  kustantajat tekevät kohtalokkaan virheen, kun kuvittelevat kaiken löytyvän sieltä eivätkä panosta juuri muuhun.

Ja taas kerran huutelen Kustannusyhdistykseen päin: Vuoden kirjat oli loistava opus, palauttakaa se edes jossain muodossa, että saisimme tietää, mitä  kirjoja Suomessa vuosittain  julkaistaan! Nyt jää liian moni pimentoon, vaikka miten yrittäisi seurata alaa.

Isän ruumiinavaus

En ollut koskaan kuullutkaan kustantamosta nimeltä Reuna, ennen kuin sain käsiini yhden sen julkaiseman pokkarin. Nykyisin  kustantamoja tuntuu syntyvän kirjaimellisesti kuin sieniä sateella. Onkohan kaikille tosiaankin tilaa, kun kirjamyynti koko ajan vähenee?  Ja kuinka monesta kustantamosta en tiedä mitään, vaikka olen seuraavinani aktiivisesti kirja-alaa?

Reuna ilmoittaa toimivansa netissä, joskin haaveilee kivijalkakaupasta Kouvolan tuntumassa, minne se on tietojen mukaan asettumassa. Kustantamon valikoimassa on  laidasta laitaan tietoa ja kaunoa, nuortenkirjaa ja satua. Mietityttää, miten lukijat löytävät nämä kirjat. Netistä on tullut maailmoja syleilevä  avaruus, jossa törmääminen mieluisaan kohteeseen vaikuttaa sattumankaupalta. Suuret kustantajat eivät ole juurikaan paremmassa asemassa. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa muistuttaa lottoamista.

Törmäsin Marjo Ojalammin esikoiskirjaan Nokinen sydän pelkästään tekijän aktiivisuuden ansiosta.  Alaotsikkona on Kirje isälle ja teksti lähtee liikkeelle metallisesta obduktiohuoneesta, missä isän ruuumis makaa pöydällä. Lukijalle tämä ei ole järin mukaansatempaava aloitus, ja osallistuminen perheen jäähyväisiin tuntuu suorastaan tunkeilevalta.

Niin, mikään dekkarihan kirja ei ole, kaukana siitä. Ojalammi kuvaa omaa isäsuhdettaan, varsinkin lapsuusvuosien aikaan, yksityiskohtaisesti ja selitellen. "Millainen isä sinä minulle olit?" Teos laajenee yleisiksi lapsuusmuistoiksi ja niissä kohdissa teksti vapautuu, kun tekijä päästää mielikuvituksensa irti. Hän osaa kyllä kirjoittaa sujuvasti, mutta tuntuu kuin tiukka aihe pitäisi häntä liikaakin lieassaan. Ihan oikein hän itsekin jossain kohtaa huomauttaa, että "nyt taisin erehtyä saarnaamaan".  Toistoa olisi voinut vähän karsia, ja sellaiset itsestäänselvyydet kuin "nyt olet poissa" vielä sivulla 216 ovat tarpeettomia. Jos kirjailija aloittaa lauseen: "Kuten olen jo kertonut", hän voisi säästää lukijaa kertaukselta.

Kirjan tekeminen on seurausta lapsuuden traumoista, siitä että isä ei tullut lähelle ja oli usein pelottava ja vähästä vihainen silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut lohdutusta. Uskon, että tähän kokemukseen voi samastua moni keski-ikäinen. Ojalampi on nuorena käynyt läpi uskonnollisen herätyksen ja aikuisena opiskellut teologiaa. Hän viittaa usein raamatunkohtiin, mikä tekee tekstistä hiukan oppikirjamaisen. Isäsuhteen analysointi on kuitenkin monelle hyvin läheinen ja tarpeellinenkin aihe, ja voisin kuvitella, että tällainen teos palvelisi mm. sururyhmiä, kun kirjoittajan ajatuksista saisi kaikupohjaa omille mietteille ja tuntemuksille.

Hurmoksen jälkeen perikato

Kirjaston pokkaritornista silmääni osui tyrmäävä otsikko: Lupaathan tappaa itsesi. Kävelin ohi, palasin takaisin ja lainasin kirjan, sillä alaotsikko vaati ehdottomasti perehtymistä: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945.

Vuosi 1945 on minulle erityinen ja vaatii tutkimusretkille varmaan siksi, että synnyin keskellä Euroopan hävityksen kauhistusta, tosin jo taistelut päättäneessä Suomessa, mutta evakossa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Närpiössä. (Tack så mycket att du tog oss emot, jag älskar dina tomater!) 

Kirjan hirvittävä otsikko täytyy jollakin lailla järkeenkäyvästi selittää. Olen kyllä lukenut, että Saksassa tehtiin keväällä 1945 lukuisia itsemurhia, mutta vasta tämä Florian Huberin kirjoittama kirja avasi silmäni näkemään niiden laajuuden ja kauhistuttavuuden. Onneksi se myös selittää niin pitkälle kuin on mahdollista, miksi tällaista tapahtui saksalaisille, jotka silmissäni ovat aina olleet järkevyyden perikuvia.

Kaiken takana on tietysti Hitlerin valtaannousu ja siihen liittynyt hurmos, joka katkaisi Versaillesin häpeärauhan ja 20-luvun laman aiheuttaman apatian. Vasta taistelujen tauottua, joillakin vuosia tai jopa vuosikymmeniä sodan jälkeen, ihmisille alkoi hahmottua, että he olivat eläneet kaksitoista vuotta Hitlerin synnyttämässä lumouksessa. Kansa oli sokaistunut propagandasta, joka perustui valheisiin ja vaikenemiseen. Vaikka todellisuus ei vastannut puheita, mitään ei kyseenalaistettu.

Nuoret saivat itselleen Hitleriltä arvot, jotka tekivät heidän elämästään mielekkään. Menestysten huuma kohotti heidät harmaan arjen yläpuolelle. Kun perikato tuli, mitään ei jäänyt jäljelle - paitsi  "syyllisyys osallisuudesta, häpeä pois katsomisesta, viha muita ja itseä kohtaan, pelko kostosta ja väkivallasta, suru menetyksestä, epätoivo edessä olevasta tyhjyydestä".

Mustissa tunnelmissa ja erityisesti Neuvostoliiton koston pelossa ajauduttiin perhekunnittain itsemurhiin. Niistäkin vaiettiin sodan jälkeen, vaikka niitä tehtiin kymmeniä tuhansia. Kaaoksen keskellä ei tarkkoja lukuja pystytty selvittämään, mutta pelkästään Demminin pikkukaupungissa raportoitiin  eri laskujen mukaan 700-1000 "laajennettua itsemurhaa", joissa vanhemmat surmasivat myös lapsensa.

Propaganda on pelottava, hengenvaarallinen ase, jota käytetään maailmassa yhä. Seuraavaksi aion lukea aiheesta poikani  Joonas Pörstin kirjan Propagandan lumo, joka ilmestyy 1.4. Teoksen kustantamana. Esimakua kirjasta voi saada Yle Puheen ohjelmasta 28.3. klo 13 alkavassa suorassa lähetyksessä.