Minkä kirjan lapsi toivoo?

Lapsi toivoo tietysti sen kirjan, jonka mainos on televisiossa. Ja sen kirjan, josta on tehty elokuvia. Kuinka hän tietäisi mistään muista kirjoista?

Aikuinen ostaa tietysti sen kirjan, joka on kaupan Top Ten -listassa siinä lähellä ulko-ovea. Mitäpä muuta hän osaisi ostaa.

Kaupassa näyttävästi pöydille levitettyinä ovat nuo samat kirjat, jotka näkyvät medioissa. Ja kun Helsingin Sanomat kertoi Runeberg Junior -palkintoehdokkaista, sen palstamillimetrit olivat niin tiukassa, että se mainitsi yhdeksästä ehdokkaasta vain pari julkkiskirjailijaa.

 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen toteaa Kirjailija-lehden uusimman numeron pääkirjoituksessa, että kustantajat ovat lakanneet markkinoimasta suurinta osaa kustantamistaan kirjoista.

Niinpä. Ja siksi suuri osa ilmestyneistä kirjoista haudataan (makuloidaan?) hiljaisuudessa.

Ystäväni Salli Parikka Wahlberg, joka on muinoin kuvittanut useita lastenkirjojani, teki kauniin satukirjan alusta loppuun ihan itse ja myös kustansi sen. Sekä Helmet- että Piki-kirjastoissa kaikki hankitut kappaleet (Helmet-kirjastoissa pääkaupunkiseudulla yhteensä peräti 3 kappaletta!) näyttävät olevan jatkuvasti lainassa. Lapset, jotka pääsevät kirjastoon, josta Hiiriukin synttäriomena löytyy, tarttuvat siis siihen!

Tästä kirjasta ei näe mainosta televisiossa. Se on vanhanaikainen satukirja, jonka kuvat ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia. Omenaa tekee mieli puraista heti! Siksi minäkin haluan nyt markkinoida Sallin kirjaa.

Kirjantekijät jos ketkä ovat oman onnensa seppiä. Onni sinänsä on mysteeri. Se lymyää milloin missäkin, jopa asioissa, jotka näyttävät ensin onnettomuudelta.

Minun onneni on tänä jouluna pelastaa viimeisetkin kappaleet makulointiin menossa olleesta kirjastani Kaksi sateenkaarta ja lahjoittaa ne Suomikoulujen tuki ry:lle. Se levittää ne ympäri maailmaa suomea opiskeleville nuorille. Voiko kukaan kirjailija parempaa unelmoida? Ihan kuin olisi voittanut arpajaisten pääpalkinnon!

Pienten kustantajien suuria kertomuksia vakaumuksesta

Nykyisen markkinamentaliteetin aikana hirvittää, mistä pikkukustantajien kirjat löytävät ostajia, kun kauppakin pelaa pitkälle suurten ehdoilla. Olen viime viikkoina lukenut kaksi kirjaa, joille soisin paljon lukijoita. Molemmat kertovat vahvasta vakaumuksesta, joka vaikuttaa koko elämään.

Muutama viikko sitten Kallion kirjastossa julkistettiin Tapio Puhakan esikoiskirja Romanialainen prinssi. Ainakin ennen muinoin korostettiin, ettei yksikään julkaisukelpoinen teos jää Suomessa pöytälaatikkoon. Puhakka on löytänyt romaaninsa kustantajaksi pienen Kirjokannen.

Oivaltavalla ja ytimekkäällä kielellä kirjoitetun romaanin minäkertoja on nuori mies, joka päätyy vakaumuksensa vuoksi aseettomaan palveluun ja lopulta totaalikieltäytyjänä vankilaan. Tarkasti havainnoidut tapahtumat tuntuvat omakohtaisesti eletyiltä ja henkilöt läheltä nähdyiltä. Aihe on vakava, mutta Puhakka osaa kuvailla asioita hauskasti ja ilkikurisesti. Kirjan ytimen hän on mielestäni tiivistänyt näihin kahteen lauseeseen: ”Kohtalon ivaa päätyä lusimaan juuri siitä ainoasta teosta, josta olen vähääkään ylpeä. Ja että sekin teko on tekemättä jättäminen.” Jossain kohdassa Puhakka välttyy hiuksenhienosti liialta julistamiselta. 

Romaanin teemaksi nousee väkivalta eri muodoissaan - juuri se mahti, jota vastaan päähenkilö haluaa nousta. Toivottavasti kieltä lahjakkaasti käyttävä tekijä saa tilaisuuden jatkaa kirjailijanuraansa.

Suomen Lähetysseura puolestaan on julkaissut Matleena Pinolan muistelmakirjan Polku on tässä. Tekijä kertoo omasta tiestään kohti lähetystyöntekijän kutsumusta, mutta polku lähtee jo isovanhemmista, joiden ratkaisut ovat vaikuttaneet vahvasti seuraaviin sukupolviin. 

Sodan aikana syntynyt kirjoittaja kantaa hämärinä muistoina matkassaan myös menetettyä Karjalaa. Hänen kuvauksensa omasta lapsuudestaan itäsuomalaisessa pappilassa herättää eloon menneen maailman ja on tärkeää suomalaista kulttuurihistoriaa. Näin meillä elettiin vain muutama vuosikymmen sitten!

Uskon kirjan koskettavan erityisesti heitä, jotka ovat kulkeneet nuoruudessaan samanlaisia polkuja ja tehneet elämäntyönsä kaukomailla, mutta muillekin se avaa näköalan elämään, jossa keskeistä on merkityksen löytäminen.  

Kohtalo

Pakkaan hellävaroin vanhan kirjan postia varten. Aino Kallaksen suomentama, Friedebert Tuglasin kirja Kohtalo lähtee uudelle omistajalleen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1919 ja se on osittain aukileikkaamaton: sitä ei siis ole viimeisten 97 vuoden aikana vielä ehditty lukea. Kansien nurkissa on pientä kosteusjälkeä ja takakannen pahvista on lohjennut palanen. Tilaaja tietää tämän kaiken, mutta haluaa silti saada kirjan.

Mietin, millaisten tulien ja vesien läpi se on kulkenut tähänastisen elinkaarensa aikana. Vuosikymmenet ovat jättäneet siihen jälkensä, mutta se ei ole tuhoutunut edes sodissa.

Hyvää matkan jatkoa, Kohtalo! Pelastit tämän viikkoni, jonka aikana iso kustantamo rouhii varastoihinsa tyhjää hyllytilaa nopeasti myyville uutuuksille. Niilläkin, jotka sinne tulevaisuudessa asettuvat, on armonaikaa korkeintaan kaksi vuotta. Älkää vitkastelko!

Jäljellä olevat kappaleet

Helsingin kirjamessujen paneelikeskustelussa, jossa puhuttiin kirja-alan murroksesta, kirjailija Antti Leikas kauhisteli kahden euron myyntipöytiä, jotka täyttivät osan messutilasta. Itse ajattelin, että parempi ostaa kahdella eurolla kuin jättää makuloitavaksi.

Enpä arvannutkaan, miten lähelle aihe tulisi minua jo messuja seuraavana päivänä. Tänään sain kustantajaltani WSOY:ltä kirjeen, jossa minulle tarjotaan ostettavaksi 3 e/kpl Kaksi sateenkaarta -kirjani loppuerää, jota on varastossa jäljellä 311 kpl, tai ainakin osaa siitä. Asia on ratkaistava parin viikon sisällä siitä huolimatta, että varastosaldo saattaa kirjeen mukaan vielä muuttua tarjous- ja alennusmyyntien myötä.

Kirja on heille rasite, josta on päästävä pikimmiten eroon. Ensimmäistä kertaa 50-vuotisella urallani joudun pohtimaan, lähetänkö kirjani makuloitavaksi. Se ilmestyi kaksi vuotta sitten eikä ole siis ehtinyt edes alennusmyyntiin. Se ei kuitenkaan enää liiku. Enpä yhtään ihmettele, kun sitä ei näekään missään. Siitä ei ole elinkaarensa aikana julkaistu ainuttakaan printtimainosta tai -esitettä. Olihan se sentään Topelius-palkintoehdokas, mutta silloinkaan kaupat eivät nostaneet sitä millään lailla esiin (ei ainakaan Bonnierin Akateeminen, vaikka se on kustantajan oma kauppa). Sain kirjasta ennakkoa 2000 euroa miinus verot, siinä oma osuuteni sen talouspuolesta.

Aloin miettiä, miten markkinoisin/lahjoittaisin 300 kirjaa kotoa käsin. Onhan meillä ennestään 6000 kirjaa Apis Antikvan nettikaupan hyllyissä ja omia melkein saman verran, mutta mistä otan neliöt monille kirjalaatikoille? (Karo Hämäläinen kertoi mainitussa paneelissa huvikseen laskeneensa, paljonko yhden kirjan säilytys maksaa hänen töölöläishyllyssään – ei ihan ilmaista sekään). Mieheni pelkää aika ajoin, että jonain päivänä lattiat pettävät.

Antikvaarisena nettikauppiaana tiedän, että kirjat eivät kuole koskaan. Eivät ainakaan kaikki. Ne ovat sitkeitä ja saattavat muutaman vuoden horroksen jälkeenkin herätä uudestaan henkiin.

Otanko siis kirjat takaisin kotiin? Jos en ota, tuntuu kuin hukuttaisin kontillisen eläviä kissanpentuja, joilla olisi vielä paljon edessään.

P.S. Mies on sitä mieltä, että ostetaan kirjat.

Siitä on jo yli viikko, kun juhlittiin Suomen Nuorisokirjailijoiden 70-vuotista taivalta Teatterimuseossa. Kuin jostain toisesta elämästä muistan itseni kolmekymppisenä nuorena, ujona kirjailijanalkuna viettämässä iltaa kypsiltä ja kokeneilta tuntuvien kollegoiden kanssa Villa Kivessä. Miehet olivat vetäytyneet keskenään perähuoneeseen ja naiset jääneet etuhuoneeseen. Silloin joku rohkea kollega huudahti: "Tulkaa nyt tekin tänne, että saadaan katsella komeita miehiä!"

Joskus istuimme kaksikin päivää koolla pohtimassa alan ongelmia, ja tämän muistan erityisesti siksi, että jätin kolmikuisen poikani yöksi isän hoiviin pulloruokinnalle, kun oli ihan pakko päästä nuorisokirjailijoiden seminaariin. Samanlaisia asiat olivat silloin kuin nytkin - markkinointi, myynti, apurahat ja ansiot puhuttivat. Muistan Kaarina Helakisan, Kaija Pakkasen, Lasse Raustelan, Asko Martinheimon, Rauha S. Virtasen, Hellevi Salmisen, Kari Vaijärven, Leena Erkkilän... Kaksi viimeksi mainittua oli nytkin mukana juhlimassa (Leena kuvassa oikealla, keskellä Pia Perkiö - oltiin kuin Elsa Beskowin satukirjan tädit!).

Nyt on uusien kirjailijoiden vuoro olla kolmikymppisiä.

Bo Carpelan muistelee kirjassaan Kesän varjot koskettavasti menneitä kesiään ja läheisiään. Syksyllä saa haikeilla kaikella, mikä on palaamatta mennyt, mutta jättänyt meihin jälkensä.

Erään ikuisen taistelun muudan vaihe

Muutama viikko sitten luin runoilija Gregory Pardlosta, joka tarjosi monille kustantajille kirjaansa Digest. Suuret hylkäsivät, mutta mies ei lannistunut, ja lopulta pieni kustantamo Four Way Books julkaisi. Kirja voitti viime vuonna Pulitzer-palkinnon. "Tuntuu epätodelliselta. Ikään kuin tämä menestys olisi tapahtunut jollekin toiselle", hän sanoo. Nyt hän kiertää maailmaa lukemassa runojaan.

Jarkko Jokelainen puolestaan kertoi Hesarissa Twisted Sister -yhtyeestä, joka teki läpimurtonsa vuonna 1982. Sitä ennen se ehti 10 vuoden aikana soittaa 3267 keikkaa vailla suurta mainetta ja menestystä. Siis melkein joka päivä keikalla. Yleisöäkin riitti, mutta yksikään levy-yhtiö ei halunnut levyttää sitä. Myöhemmin 80-luvulla tuli käänne ja sen levyt myivät miljoonia. Se jaksoi sitkeästi uskoa tekemiseensä, ja lopulta työ palkittiin.

Kirjailijankin työ on jatkuvaa odottamista. Aamulla avaat koneesi ja odotat, että tekstiä alkaisi ilmestyä jostain aivolohkostasi. Vähitellen tulee valmista, ainakin omasta mielestäsi, ja lähdet yrittämään julkaisua. Yhteydenottoihin ei kustantamoissa ainakaan kovin nopeasti vastata, ja jos pääset läpi kynnyksestä, markkinoinnista ei yleensä keskustella, sopimuksia pantataan ja julkaisupäivää siirretään. Listat lyhenevät, kuten termi kuuluu. Ehkä ne sitten olivat liian pitkiä. Kirjailijat eivät pysy uskollisina taloille eivätkä talot kirjailijoille.

Valtaosa ei tee koskaan suurta läpimurtoa. Jos se sitten sattuisi onnistumaan, taiteilijan on valmistauduttava taistelemaan markkinoista myös ulkoisella olemuksellaan. Hänen on ryhdyttävä omaksi stailatuksi tuotemerkikseen. Siihen ei kuka tahansa kelpaa.

Tuleekohan taiteilija lopulta onnelliseksi, vaikka pääsisi millaiseen maailmanmaineeseen? Kestääkö pää? Vai saako tekijä vain vahingon sielullensa?

Kirjailijan, muusikon ja minkä tahansa taiteilijan on jaksettava uskoa omaan tekemiseensä. Mitään muuta onnen lähdettä ei ole. Työ kiittää tekijäänsä itse. Valtaosa ainakin kirjailijoista, jotka ovat työnsä luonteen vuoksi kaikkea muuta kuin esiintyjätyyppejä, haluaisi vain kaikessa rauhassa rustailla tekstejään ja sanoa sanottavansa. Sitten sen kummemmin taistelematta he unelmoivat solmivansa kustannussopimuksen tutun kustantajan kanssa, tekevänsä korjaukset oman kustannustoimittajansa toiveiden mukaan ja näkevänsä kirjansa ilmestyvän seuraavan sesongin aikana. Haaveilevatpa jotkut yhtä siitäkin, että mainontaa olisi myös muualla kuin sähköisessä tai ns. sosiaalisessa mediassa, että printtimedian sinnikkäät kannattajatkin tietäisivät heidän julkaisseen uutta. Ja että pieniä kirjakauppoja alkaisi putkahdella sinne tänne kuin kanttarelleja maasta.

Minusta on selvää, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kumma kun kukaan ei usko.

P.S. Krainilaiset mehiläiseni ovat kesän mittaan alkaneet näyttää keltaisilta italialaisilta. Epäilenpä, että viime vuonna hankkimani joukkio on ottanut emoineen alkukesästä hatkat ja lähtenyt paremmille metsästysmaille. Paikallinen italialainen on kerinnyt ensimmäisenä uuden emon perään tämän häälennolla. Ja mitä siitä sitten seuraa muuta kuin italialaisia mehiläisvauvoja!

P.S. 2 Ennen ei valitettavasti ollut sosiaalista mediaa... joten siltä osin kaikki on nyt paljon paremmin! Haluaisin pitää sekä sen, mitä oli ennen, että sen, mitä on nyt. Mahdoton yhtälö?

Itseään syövä otus?

Tiina Raevaaran kolumni "Palkinto ei muutu hyväksi kirjamyynniksi" (HS 19.4.) oli taas tänä aamuna karmivaa luettavaa. Moni kirjailija (kuten Anna Amnell jokunen päivä sitten Facebook-päivityksessään) tietää, ettei saa kirjojaan enää kustantajien lyhentyville listoille - ja päättää kustantaa ne itse. Myynnin ja tulojen kannalta vaihtoehto ei taida olla sen huonompi kuin kustantajan saaminen.

Kustantajat ovat myynnin vähetessä lakanneet mainostamasta kirjoja (muutamaa ns. kärkihanketta lukuunottamatta). Monet ovat säästääkseen luopuneet myös painetuista esitteistä. Kirjoihin ei enää aina merkitä painovuotta tai painosta (pelätäänkö niiden paljastavan jotain, mikä ei ole kustantajan maineelle eduksi?).

Kirjakaupat puolestaan ovat sulkeneet lopullisesti ovensa tai ainakin lopettaneet näytevaraston ylläpidon. Sellainenhan tuottaisi kustantajallekin vain lisää makuloitavaa, kun kirjat kärsivät kuljetuksissa ja sormeilijoiden näpeissä. Kaupat ottavat myyntiin vain mainostettuja kärkikirjoja, koska jokaisen tuotteen on kannatettava se neliönsä tai senttinsä, jonka se vie kaupan tilasta.

Moni kirjailija saa työstään vain tekijänpakkkion ennakon, käytännössä korkeintaan tonnin pari, kun kirja ei koskaan myy yli ennakon kattaman rajan. Kirjamyynnillä elää vielä toistaiseksi kustantamojen, joidenkin painotalojen ja kirjakauppojen henkilökunta, mutta miten kauan? Koko ala näyttää itseään epätoivoisesti hännästä syövällä otuksella.

Haluan silti uskoa tulevaisuuteen. Tunnen monta nuorta aikuista, jotka tahtovat kirjoittaa kirjan. Siis ihan oikean kirjan, joka painetaan paperille ja myydään kaupassa! Nämä ihmiset saattavat lukea uutisensa mobiililaitteista, mutta silti he rakastavat kirjoja, joita voi kosketella käsin ja selata fyysisesti.

Ylihuomenna pääsen yhden tällaisen kirjan julkkareihin. Kauan eläkööt Kettu-Petteri ja hänen heimolaisensa! https://www.facebook.com/KettuPetteri1/

Hylättyjen käsikirjoitusten orpokoti

Ranskalainen kirjailija David Foenkinos, jolta suomeksikin on ilmestynyt useita romaaneja, mm. Nainen, jonka nimi on Nathalie (myyty miljoona kappaletta Ranskassa nimellä Délicatesse), kertoo uusimmassa kirjassaan Le mystère Henri Pik kirjastosta, josta voi lainata kustantajien hylkäämiä käsikirjoituksia. Siis sellaisia, joita on tarjottu jopa kymmenille kustantajille, mutta kukaan ei ole kelpuuttanut julkaistavaksi.

Foenkinos ei ole itse vastaavaa kokenut. Tosin hän kertoo tuoreessa Paris Match -lehdessä kirjoittaneensa 16 ikävuoden jälkeen seitsemän romaanikäsikirjoitusta, joista vasta viimeistä tarjosi viidelle suurelle kustantajalle. Muut neljä hylkäsivät sen, mutta Gallimard hyväksyi. Ensin hän uskoi sieltä tullutta yhteydenottoa pilaksi, mutta Gallimard näki potentiaalin.

Häntä kutkuttaa ajatus hylättyjen teosten orpokodista, mistä nämä käsikirjoitukset saisivat kodin ja missä ne olisivat lukijoiden ulottuvilla. Itse asiassa joku kuulemma onkin jo perustanut sellaisen - Amerikassa.

Hän ei usko, että tuhannet käsikirjoitukset kokevat hylkäämisen siksi että olisivat huonoja. Monet myöhemmin kuuluisiksi tulleet kirjailijat ovat ensin saaneet hylsyjä osakseen, vaikka yksikään kustantamo ei tietenkään voi myöntää, ettei tunnistaisi hyvää käsikirjoitusta. Kaikki tekevät mielestään työnsä hyvin. Foenkinos irvailee kustantajaa, joka mainostaa uutuuttaan: "Romaani, joka hylättiin 32 kertaa!"

Ennen menestyskirjaansa Foenkinos julkaisi itse romaanin, jota myytiin 3000 kappaletta, mikä on 65 miljoonan asukkaan Ranskassa vähän. Sitten tuli jymymenestys, jota kukaan ei odottanut, viimeksi hän itse.

Hänen mielestään on kuitenkin jotakin vielä pahempaa kuin se, ettei kirjaa julkaista. Monet kirjailijat joutuvat kokemaan, ettei heidän julkaistu kirjansa saa mitään vastakaikua, sitä ei löydy kirjakaupoista eikä siitä kirjoiteta lehdissä. Nimmareita ei tule pyytämään yksikään. Tämän kohtalon saavat hänen kokemuksensa mukaan osakseen monet, jotka ovat kuitenkin läpäisseet kustantajien seulan.

Suomessa puhutaan yleisesti, että tuhannesta kustantajille tarjotusta käsikirjoituksesta hyväksytään julkaistavaksi yksi. Mene ja tiedä, onko se tarkalleen totta, mutta uusien kustantamoiden syntyminen kertoo osaltaan siitä, että hyviäkin käsikirjoituksia kiertää kodittomana ympäriinsä. Monen kokemus vanhoista kustantamoista on myös aika raaka. Olisiko mahdoton vaatimus, että ne vastaisivat vaikka automaattikirjoituksella, että käsikirjoitus on saapunut kustantamoon ja kommentteja on odotettavissa kolmen, kuuden, yhdeksän tai kahdentoista kuukauden kuluttua?

Kiitos, Tuula, kannatetaan!

Uudessa Kirjailija-lehdessä oli Tuula Korolaisen haastattelu, jossa hän kertoo huolestaan lastenkirjallisuuden asemasta: "Vaikka myynti vetää, julkisuutta lastenkirjallisuus saa huonosti." Tosi kuin vesi! Tuula vertaa tilannetta 1990-luvun alkuun, jolloin hän aloitti kirjailijanuransa, ja moni lastenkirja sai mediahuoniota ja lehtiarvosteluja. Itse vertailen pahimmoillaan 1960-lukuun ja se on tietysti ihan väärin, kun koko maailma on sen jälkeen muuttunut moneen kertaan, mutta on jotenkin autuaallista kun tietää, että asiat VOISIVAT olla toisin.

"Kustantajatkin uskalsivat ottaa riskejä", Tuula muistaa. "Nyt julkisuus keskittyy lasten- ja nuortenkirjojenkin osalta vain muutamaan teokseen."

Hän toteaa, ettei uusista kirjoista yksinkertaisesti saa tietoa, ellei sitä etsi sirpaleina netin uumenista. Moni kustantaja on lopettanut luettelon painamisen. - Eikö se muuten ole vähintään omituista kustantajilta, jotka kuitenkin uskovat painettuun sanaan niin paljon että painattavat yhä paperisia kirjoja?

Ja sitten Tuula Korolainen lausuu toiveen, johon yhdyn täydestä sydämestäni ja nousisin vaikka barrikadille, jos sellaisen joku pystyttäisi: "Nyt tarvittaisiin julkisen vallan ja kustantamojen yhteistyössä rahoittamaa tietopankkia, johon listattaisiin kaikki vuoden aikana ilmestyvät lasten- ja nuortenkirjat sisältökuvauksineen. Näin vanhempien, opettajien ja muiden aikuisten olisi helpompi löytää kirjoja lapsille."

Ei haittaisi, vaikka sellainen tietopankki myös painettaisi.

Ja huudan taas bittiavaruuteen, vaikken tiedä, kuuleeko siellä kukaan: antakaa meille takaisin Vuoden kirjat -luettelo! Eikö kirjamyynti alkanut laskea heti kun sen painatus lopetettiin? Syksyn kirjamessuilla sen voisi saada vaikka parilla eurolla, ellei lipun kylkiäisenä. Ja luulisi kirjakauppojenkin kannattavan luetteloa, jossa niiden koko tarjonta näkyisi. Top ten -listat ovat nykyisin masentavaa luettavaa, aina samat nimet. Vuoden bestsellerit samoin. Jos media ei nosta kuin muutamia kirjoja ja kirjailijoita eikä lukeva kansa ole selvillä vuoden kaikista julkaisuista, turha kai on kustantaakin sellaista, mitä kukaan ei osaa kysyä. Ketkä jäävät jäljelle?