torstai 8. kesäkuuta 2017

Isän ruumiinavaus

En ollut koskaan kuullutkaan kustantamosta nimeltä Reuna, ennen kuin sain käsiini yhden sen julkaiseman pokkarin. Nykyisin  kustantamoja tuntuu syntyvän kirjaimellisesti kuin sieniä sateella. Onkohan kaikille tosiaankin tilaa, kun kirjamyynti koko ajan vähenee?  Ja kuinka monesta kustantamosta en tiedä mitään, vaikka olen seuraavinani aktiivisesti kirja-alaa?

Reuna ilmoittaa toimivansa netissä, joskin haaveilee kivijalkakaupasta Kouvolan tuntumassa, minne se on tietojen mukaan asettumassa. Kustantamon valikoimassa on  laidasta laitaan tietoa ja kaunoa, nuortenkirjaa ja satua. Mietityttää, miten lukijat löytävät nämä kirjat. Netistä on tullut maailmoja syleilevä  avaruus, jossa törmääminen mieluisaan kohteeseen vaikuttaa sattumankaupalta. Suuret kustantajat eivät ole juurikaan paremmassa asemassa. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa muistuttaa lottoamista.

Törmäsin Marjo Ojalammin esikoiskirjaan Nokinen sydän pelkästään tekijän aktiivisuuden ansiosta.  Alaotsikkona on Kirje isälle ja teksti lähtee liikkeelle metallisesta obduktiohuoneesta, missä isän ruuumis makaa pöydällä. Lukijalle tämä ei ole järin mukaansatempaava aloitus, ja osallistuminen perheen jäähyväisiin tuntuu suorastaan tunkeilevalta.

Niin, mikään dekkarihan kirja ei ole, kaukana siitä. Ojalammi kuvaa omaa isäsuhdettaan, varsinkin lapsuusvuosien aikaan, yksityiskohtaisesti ja selitellen. "Millainen isä sinä minulle olit?" Teos laajenee yleisiksi lapsuusmuistoiksi ja niissä kohdissa teksti vapautuu, kun tekijä päästää mielikuvituksensa irti. Hän osaa kyllä kirjoittaa sujuvasti, mutta tuntuu kuin tiukka aihe pitäisi häntä liikaakin lieassaan. Ihan oikein hän itsekin jossain kohtaa huomauttaa, että "nyt taisin erehtyä saarnaamaan".  Toistoa olisi voinut vähän karsia, ja sellaiset itsestäänselvyydet kuin "nyt olet poissa" vielä sivulla 216 ovat tarpeettomia. Jos kirjailija aloittaa lauseen: "Kuten olen jo kertonut", hän voisi säästää lukijaa kertaukselta.

Kirjan tekeminen on seurausta lapsuuden traumoista, siitä että isä ei tullut lähelle ja oli usein pelottava ja vähästä vihainen silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut lohdutusta. Uskon, että tähän kokemukseen voi samastua moni keski-ikäinen. Ojalampi on nuorena käynyt läpi uskonnollisen herätyksen ja aikuisena opiskellut teologiaa. Hän viittaa usein raamatunkohtiin, mikä tekee tekstistä hiukan oppikirjamaisen. Isäsuhteen analysointi on kuitenkin monelle hyvin läheinen ja tarpeellinenkin aihe, ja voisin kuvitella, että tällainen teos palvelisi mm. sururyhmiä, kun kirjoittajan ajatuksista saisi kaikupohjaa omille mietteille ja tuntemuksille.