torstai 13. kesäkuuta 2024

Pahuudesta toivoon

 


Tutustuin Anne Frankin kohtaloon varhaisteininä. Hän kuoli saksalaisella keskitysleirillä keväällä 1945 samassa kuussa kuin minä synnyin sodanjälkeiseen Suomeen. 

Ehkä tämä ajallinen yhteys vaikutti siihen, että Annesta tuli minulle symbolinen hahmo: hän edusti kaikkia niitä, joiden kohtalona oli joutua käsittämättömän, absoluuttisen pahuuden kohteeksi. Sen jälkeen olen lukenut kaikki holokaustista kertovat kirjat, jotka ovat osuneet tielleni, katsonut elokuvat ja  dokumentit ja kuunnnellut keskustelut, joissa on yritetty selvittää, miten ihmeessä tällainen kauheus on voinut päästä tapahtumaan keskellä sivistynyttä  Eurooppaa.

Vihdoin 2020-luvulla suomalainen ajattelija Erkki Jokinen on tarttunut aiheeseen sellaisella vimmalla, ettei hän ole jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä. Pahan paljastamisen hän aloitti vierailemalla Auschwitzissa, ”ihmisyyden pääteasemassa”. Keskitysleireistä tuli 1940-luvulla silmittömän pahuuden keskuksia.

Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta (Suomen Lähetysseura) on syntynyt hitaasti lause lauseelta vuosien aikana. Sitä ei myöskään pysty ahmaisemaan hetkessä. Käytin itse teoksen lukemiseen viikkoja. Kirjoittaja on kahlannut läpi kunnioitettavan määrän lähdeaineistoa. Henkilöhakemistossa on pitkälti toistasataa nimeä. Kirjallisuusluettelot lukujen lopussa kertovat, miten laajalta alueelta ajatuksia on koottu, ja osoittavat myös, että pahuuden ongelma on askarruttanut lukuisia filosofeja ja tutkijoita.

Jokinen näkee, että ”pahuuden totalitaarinen haava on pysyvästi alentanut ihmisyyden mittaa ja madaltanut aitaa nukkuvan pedon ympärillä kaikkialla oman aikamme maailmassa”. Kuitenkin hänen kirjansa viimeiset sata sivua puhuvat toivosta. Hän löytää siitä ainoan vaihtoehdon pahuuden edessä lamaantumiselle.  Toivo nousee kristinuskon keskeisistä asioista: sovituksesta ja ylösnousemuksesta.

Kirjan kieli on ankarasta aiheesta huolimatta runollisen kaunista, ja monet lauseet voisi poimia aforismeiksi. ”Sen uskon sisällä, joka tunnustaa koko todellisuuden, näkyvät sekä pahuuden hehkuva liekki että lunastuksen valo.” Jokisen ensimmäinen kirja Idänkohtaus valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Tälle antaisin jo tässä vaiheessa vuotta ääneni.


 

 

torstai 11. tammikuuta 2024

Kun Antti Järvi katosi


Joulun toivelahjani oli Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi?  Hetken se joutui odottamaan lukuvuoroaan, mutta herkuttelin ajatuksella jo etukäteen: hyvää kannattaa odottaa.

Kuvittelin miehen Lahdenpohjan maisemiin, jotka ovat tulleet minulle vuosituhannen alussa tutuiksi. Minäkin olen muutaman tuhannen muun ohessa Jaakkiman evakko, vaikkakin äiti vasta odotti minua, kun lähtö tuli. Äidinmaidosta asti olen imenyt evakkoutta ja sen kaihoa. Kuullut ja lukenut sieltä lähteneiden kerttomuksia. Tehnyt monta matkaa juurille. Itkenyt Nivan koulun puutarhassa isän viinimarjapensaiden äärellä. Tilannut Jaakkiman sanomia kuten edesmennyt mummoni, kun lehti tauon jälkeen alkoi uudestaan ilmestyä.

Venäjällä töissä ollessani kuulin 2000-luvun alussa työtoveriltani Pavelilta, historian maisterilta, että joitakin suomalaisia jäi sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Pavel lähti kuskiksi, kun halusin osallistua Siiranmäen taistelujen muistomerkin paljastukseen. Sellaistakin tosiaan on tapahtunut tällä vuosituhannella! Muuten komea juhla, mutta suomalaiset juhlavieraat myivät tuomiaan karjalanpiirakoita vain Suomen rahalla, ja me ruplavieraat jäimme surkeina nuolemaan näppejämme. Sen sijaan sain kuulla historiasta venäläistä näkökulmaa, kun huristelin matkaa Pavelin kyydissä.  Ettäkö kaikki suomalaiset eivät todellakaan lähteneet evakkoon? Ajatus tuntui   mahdottomalta. Yhä epäilin, niin toisenlainen oli ollut totuuteni. 

Nyt on silmäni avattu. Kiitos Antti Järvelle suuresta työstä ja loistavasta kirjasta! Se teki ymmärrettäväksi, miksi muutama jäi kotikonnuilleen. Perusteellisesti tutkittu historiakertomus ansaitsi Finlandiansa - ja tuntuu myös hämmästyttävän ajankohtaiselta, kun naapuri on ottanut vanhat metodit taas käyttöön. 

Antin tarinan lopputulos oli odotettu. Se noudatti samaa kaavaa kuin Paavon perheen vaiheet kirjassani Kaukana omalta maalta. Paavo vain lähetettiin matkaan piiritetystä Leningradista, mutta juna kulki samaa reittiä. 

Joskus olen mielikuvissani käynyt läpi sen version historiasta, että Suomi olisi sodassa miehitetty osaksi Neuvostoliittoa. Isä oli upseeri ja hän olisi löytänyt kohtalonsa jostain Karjalan metsästä. Itse olisin syntynyt Siperiassa, jos äiti olisi sinne raskaana selvinnyt. Tämän version sijasta olen saanut elää rauhan aikaa maailman onnellisimmassa maassa. Hyvin meille evakoille kävi, kun nousimme lähteen suuntaavaan junaan,


torstai 15. syyskuuta 2022

Kirjailijan onni

 Kirjailijan onni on kirja lukijan kädessä.

Sen vastakohta on kirja pakkauslaatikossa.

Viime keväänä olohuoneemme nurkissa piileskeli kuusi ruskeaa kirjalaatikkoa. Ne yrittivät olla mahdollisimman huomaamattomia, mutta kyllä ne pistivät silmääni aina kun kävelin niiden ohi. Ja useimmiten äänettömästi huokaisin: taidatte jäädä noille sijoillenne, ei kukaan enää välitä viime vuosina ilmestyneistä kirjoista. Uutta pukkaa koko ajan.

Kolme kirjalaatikkoa sisälsi isoäidistäni Aura Latvuksesta ja hänen veljestään Väinö Hoikasta kertovaa Viipurista Parikanniemeen -kirjaa. Olin joutunut ostamaan niitä ennakkoon huomattavan määrän kustantajalta, ennen kuin se pystyi koronakurimuksessa painattamaan teoksen. Markkinointi oli kuitenkin pysähtynyt kuin seinään.

Tänä kesänä viimein esitettiin Oronmyllyn kesäteatterissa usean vuoden odotuksen jälkeen näytelmä Hiekkaan piirretty. Sen päähenkilö on tämä samainen isoäitini Aura. 

Keksin kysäistä leirikeskuksesta, kiinnostaisiko heitä myydä esitysten yhteydessä kirjaani. Ehkä jotkut katsojista haluaisivat lukea sen.

Ja sielläpä heräsikin kiinnostus! Jokaisesta myydystä kirjasta ropisisi puolet Oron kassaan. Minäkin saisin takaisin juuri sen mitä olin niihin sijoittanut (plus verot). 

Näin katosi puolet olohuoneen laatikoista. Tällä hetkellä en tiedä, tuleeko Orolta vielä jotain takaisin, mutta ei ainakaan paljon. 

Toinen puoli kirjalaatikoista sisälsi lapsenlapseni Sara Kronholmin kanssa kirjoittamaani lastenkirjaa Ihan vege ja parrakas Sulo. Niitä oli vielä jäljellä lähes kaksisataa ja mietin, että ehkä joku tuttu opettaja ottaisi niitä ilmaiseksi luokalleen. Näinhän jakelin loppupainoksen edellisestä nuortenkirjastani Kaksi sateenkaarta, jonka WSOY olisi muuten makuloinut.

Hain kuitenkin keväällä pienkustantajana (Kustannus Apis) ihan periaatteen vuoksi kirjalle vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotukea, jonka saajaksi valtion taidetoimikunta valitsee muutamia satoja viime vuoden kirjoja. Listalle pääsy tarkoittaisi, että kirjastot voisivat valita siitä hyllyihinsä teoksia valtion piikkiin.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä tuli tilaus, jota luin epäuskoisena moneen kertaan. Oliko siinä painovirhe? Ihan vegeä oli tilattu peräti 154 kpl. Ja marraskuussa saattaisi tulla vielä pieni lisätilaus.

Kirjailijakumppanini Saran kanssa toimitimme ruskeat kirjalaatikot postiin. Olohuoneessa on nyt oudon tyhjää. Nurkassa luuraa vain kourallinen kirjoja kuin ihmetellen, minne kaverit ovat kadonneet.

Olen näkevinäni nuo kirjat jo lukijoiden käsissä. Tällaista onnea toivon kaikille tänä syksynä kirjoja julkaiseville!

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Kuusi voittajaa

 


Olihan melkoinen yllätys, että Ihan vege ja parrakas Sulo, jonka kirjoitin yhdessä lapsenlapseni Sara Kronholmin kanssa, pääsi Lasten LukuVarkaus-palkinnon finaaliin kuuden kirjan joukossa. Tämä Varkauden kaupungin ja Stora Enso Oyj:n palkinto on perustettu vuonna 2001, ja finaaliin valitaan 3-6 -luokkalaisille lapsille suunnattuja kirjoja. Palkinnon suuruus on 3500 euroa.

Toinen yllätys seurasi, kun näin näiden kuuden kirjan kustantajat: Kumma, Apis, RanRan, Tammi, Sopuli, Kvaliti. Kuinka monesta et ole aikaisemmin kuullut hiiskaustakaan? Sattumoisin olin itse juuri tutustunut RanRaniin ja Sopuliin, koska ne kuuluvat Apiksen ohella VaLas-kollektiiviin. Ja toki ainakin RanRan on ennenkin ollut palkinnoilla.

Moni varmasti miettii, että valintaraati on käyttänyt työssään järeitä lapioita kaivaessaan esille tuntemattomien pienkustantajien tuotteita. Eihän niistä ole syksyn kirjakilpailuissakaan kuultu mitään. Kuinka ne voisivat nyt sitten nousta 50 kirjan joukosta vuoden 2021 parhaiksi kotimaisiksi lastenromaaneiksi?

No, Finlandia Junior -kisaan eivät pienet kustantajat rohkene tuotteitaan kaiketi lähettääkään, kun sekä painokset että budjetit ovat pieniä. Ei olisi mitä myydä, jos kysyntä äkkiä hetkeksi räjähtäisi, eikä budjetissa ole varoja isoihin ja kalliisiin lehtimainoksiin, jotka ehdokkuudesta seuraisivat. Tästä johtuen Finlandiasta on tullut suurten tai korkeintaan keskisuurten kustantajien kilpailu.

LukuVarkaus on kaikkien kisa. Varkauteen ei tarvitse lähettää muuta kuin kymmenen kirjaa, ja nekin vasta sitten, jos saa ehdokkuuden. En tiedä, tutkiiko aikuisten ammattilaisten muodostama esiraati ensin kustantajien nimiä ennen kuin lukee kirjat. Toivottavasti ei.

Kaikki ehdokkaat ovat kyllä julkaisseet isoillakin kustantajilla ja useimmat olleet ehdolla muillekin palkinnoille (meidän lisäksemme Helena Immonen, Sari Peltoniemi, Mike Pohjola, Katariina Romppainen ja Maami Snellman). Eri syistä viime vuoden kirjat ovat päätyneet pienille kustantajille. Tämä on signaali kustannusmaailman muutoksesta.

Hatunnosto joka tapauksessa esiraadille ja tsemppiä luku-urakkaan koululaisille, jotka valitsevat kesäkuussa julkistettavan voittajan. Itse koen, että nämä kaikki kuusi kirjaa ovat jo nyt voittaneet. Kirjalle on tärkeintä tulla nähdyksi ja luetuksi. Meidät on nähty!

 



sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Suussa sulavaa

Kun tyttärentyttäreni Saran kanssa kirjoitimme Ihan vege ja parrakas Sulo -kirjaa, en tullut ajatelleeksi, että monissa muissakin kirjoissa ruualla on keskeinen merkitys. Mielessäni häilyi kyllä kauan sitten lukemani kirjan nimi, Pöytään ja vuoteeseen. Että ei varmaankaan oltu ensi kertaa asialla.

Hämmästelin kuitenkin, kun joulun alla hotkaisin (!) kahden Valas-kollegan uutuudet, Mervi Heikkilän kirjan #Hämärtäjät ja Katariina Romppaisen #Juho Jupiter Juusolan. Varsinkin jälkimmäisessä ruoka määrittelee jatkuvasti tapahtumien kulkua.

Tässä tapauksessa se johtuu kyllä pitkälti siitä, että Juholla on laktoosi-intoleranssi. Se vie Juhon välillä hulvattomiin tilanteisiin. Maito aiheuttaa riipaisevia ongelmia, mutta joskus myös ratkaisee niitä.

Hauskasta kirjasta ei puutu vauhtia eikä eikä villejä käänteitä, mutta tekijä on tuonut siihen myös elämän syviä sävyjä: Juho kokee kiusaamista ja käy kaiken keskellä läpi suurta surua.  

Mervi Heikkilän Hämärtäjät-kirjassa syödään ainakin pitsaa, karkkia, voisilmäpullia, mansikkatuuttia, lettuja ja paistettuja kananmunia ja juodaan appelsiinimehua, vettä, kokista ja kaakaota. Mutta ennen kaikkea ruokaa katoaa jääkaapista: käykö sitä hamstraamassa päähenkilön Joonan mystisesti kadonnut sisar Lari vai kuka ihmeessä?  

Heikkilä yhdistää taitavasti fantasiaa realistiseen kerrontaan, ja luonnonsuojelu paljastuu keskeiseksi tekijäksi monivaiheisiin tapahtumiin. Joona ja hänen kaverinsa Topi näkevät, että kaikki ihmiset eivät ole niin hyviä kuin päältä näyttää. Jännittävä kokemus pojille on myös softaaminen, kun he pääsevät ensi kertaa mukaan pelaamaan Topin isonveljen kanssa. 

Mutta kuuma kaakao on lopulta lääke kaikkeen.

Ennen joululahjaksi saamani  Meri Valkaman teosta Sinun, Margot, lukaisen välipalaksi de Windin kirjan Pääteasema Auschwitz. Ihan hyvä palauttaa mieleen, että maailmassa voidaan myös tapella murusesta akanaista leipää.


maanantai 25. lokakuuta 2021

Markkinoiden armoilla


Lasten- ja nuortenkirjat saavat medioissa nykyisin hyvin vähän näkyvyyttä, elleivät ole kestosuosikkeja. Tatu ja Patu ovat päässeet sellaisiksi, Ella ja kumppanit myös, ja Mauri Kunnaksen kirjat leviävät vuodesta toiseen tehokkaalla markkinoinnilla. 

Entäs muut? Suomalaisen kirjakaupan ketjukin, joka pitää muuten kirjakauppamyyntiä hyppysissään, ottaa vain valikoiden suosikkeja pöydilleen.

Niinpä kirjailijat ovat itse ryhtyneet aktiivisesti markkinoimaan sen minkä ilman rahaa voivat. Tänä vuonna on auennut Instagramiin uusi alusta nimeltä LanttuLit. Nimi tulee sanoista lasten- ja nuortenkirjojen taustamateriaalit. Erilaisilla tallenteilla kirjailijat sekä kuvittajat esittelevät teoksiaan ja kertovat työstään. 

Aluksi mukana oli vain Kariston kirjailijoita, mutta nyt mukaan ovat tervetulleita kaikkien kustantajien kirjantekijät.Vahvana taustavaikuttajana LanttuLitissä on hämeenlinnalainen nuortenkirjailija Hanna van der Steen. 

Itsekin innostuin esittelemään Sara Kronholmin kanssa videolla lastenkirjamme Ihan vege ja parrakaa Sulo syntyvaiheita. En tiedä, onko Saran lisäksi kovin moni tehnyt kirjaa mummonsa kanssa! Meidän yhteistyömme oli kyllä ihmeen saumatonta. Tein itse ekan luvun ja sitten pyysin Saraa kertomaan, miksi hän päätti ryhtyä 11-vuotiaana vegaaniksi. Asia tuntui minusta aika uskomattomalta, mutta ympäristöhuoli näyttää tarttuvan yhä nuorempiin lapsiin. Sara on tietysti osoittanut jo koulussakin kykynsä tehdä omaperäistä tekstiä. - Ja eihän hän tietenkään itsestään kertonut, vaan yksitoistavuotiaasta Pinjasta!

Etenimme hitaasti lähinnä Saran lomien aikoina. Täydentelin ja editoin kertomusta, mutta tarinan käänteet ja henkilöt ovat pitkälle Saran ideoimia. Ja ihme ja kumma, tulihan siitä lopulta parin vuoden työskentelyn jälkeen kirja.

Saimme kustantajalta (ja myöhemmin usealtakin) rohkaisevaa palautetta, mutta aihe epäilytti erityisesti markkinoijia. Liityin VaLas-kollektiiviin, josta jo parikymmentä  lasten- ja nuortenkirjailijaa on saanut julkaisuvaiheessa konkreettista tukea. Monet väsyvät, kun tuttu kustantaja ilmoittaa, että hyvä teksti mutta näitä on jonossa niin paljon, ettet nyt mahdu joukkoon. Ehkä tilaa olisi vuonna 2025? Tai ihan tasokas juttu, mutta tästä puuttuu nyt se kärki, jolla saisimme kirjan kauppoihin. 

Parasta siis seistä omalla pohjalla. Monelle on ollut yllätys, että painatuskulut eivät maksakaan maltaita, varsinkin jos mennään vähän Suomesta etelään. Kirjastot ostavat toistaiseksi lastenkirjoja ihan kohtuullisesti, joten niiden ostot kattavat kuluista jo ison osan. Eikun kustantamaan! Perustin jo viime vuosisadalla, tarkemmin sanoen vuonna 1998, Kustannus Apis -firman, joka tähän asti on myynyt netissä antikvaarisia kirjoja. Nyt se on ihan oikeasti kustantaja. 

Toivottavasti kirjalaatikot katoavat olohuoneen nurkista vähin äänin. Ja kun Sanasto maksaa lainauksista tulevina vuosina korvauksia, lapsenlapsenikin oppii, että kirjojen tekemisestä voi saada jopa vähän rahaa. Toki kustantaja on maksanut hänelle jo asiallisen ennakon!

Ja hei, tietysti kirjaa Ihan vege ja parrakas Sulo voi pyytää arvioitavaksi nettipalstoille ja lehtiin osoitteesta apis.antikva@pp.htv.fi.  Samasta osoitteesta sitä voi myös kohtuuhintaan ostaa, jos kaupoista ei löydy - ja pahoin pelkään, ettei löydy.

Arvion voit jo lukea sivustolta https.//lastenkirjahylly.blogspot.com otsikolla Ympäristöherätystä ja koiranhoitoa.

 



keskiviikko 25. elokuuta 2021

Tulossa: Ihan vege ja parrakas Sulo


Siitä on neljä vuotta, kun lapsenlapseni Saran elämä näytti olevan kuin kirjasta: hän sai kauan haaveilemansa koiranpennun ja ryhtyi samoina kuukausina vegaaniksi. Mummonakin jouduin opettelemaan uusia asioita. Siis yksitoistavuotias päättää ensimmäisenä perheestään, että hänestä tulee vegaani! Eikö sellaisesta saisi jo kirjan?

Kyselin Saralta, millaiset asiat olivat vaikuttaneet hänen päätökseensä. Hän sai koulussa hyvää palautetta kirjoituksistaan, joten pyysin häntä kertomaan tapahtumista ihan paperille (tai no, nykyäänhän kirjoitetaan tietokoneelle). Tarkoitukseni oli ottaa hänen kertomastaan faktoja kirjaan, mutta teksti oli sellaisenaan hauskaa ja elävää. Miksi minä kirjoittaisin sitä uudestaan? Mehän teemmekin kirjan yhdessä!

Tarina alkoi kasvaa kuin itsestään. Päähenkilön nimeä pohdimme pitkään, kunnes päädyimme Pinjaan. Sara loi hänen ympärilleen muun henkilögallerian ja antoi jokaiselle hahmolle nimen. Tapahtumat olivat tosia, tai ainakin melkein. Käytimme taiteilijan vapautta. Välillä meni kuukausia, ettei juttu edistynyt, mutta sitten taas jatkoimme. Täydentelin itse aukkopaikkoja ja pyysin Saraa kertomaan siitä ja siitä tilanteesta. Annoimme mielikuvituksenkin lähteä välillä laukalle. 

Kun tarina tuntui parin vuoden kuluttua valmiilta, lähestyin kustantajia ja saimme erittäin myönteistä palautetta, mutta emme lopullista kustannuspäätöstä. Vegaanilapsi ei näyttänyt kyllin myyvältä aiheelta. Tällä hetkellä kustantamot lisäksi pursuvat korona-aikana kirjoitettuja käsikirjoituksia. Eipä hätää, lasten ja nuiortenkirjailijoiden VaLas-kollektiivi otti meidän siipiensä - tai paremminkin eviensä - suojaan, ja saimme alan parhailta ammattilaisilta hyväksynnän julkaisulle. Kirjaan tulee VaLas-logo laadun merkiksi, ja kustantaja on oma yritykseni Apis.

Salli Parikka Wahlberg piirsi kirjaan kansikuvan ja muutaman suloisen koiranpennun. Leena Seppänen suunnittelee ulkoasun, ja syyskuun lopussa kirjan pitäisi olla käsissämme. 

Vähän kuin esikoistaan odottaisi!

Saran kuvasi hänen mumminsa Pirkko Kronholm.

 



sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista – ja paljosta muusta


 
 
 
Käteni tarttuu uuteen kirjaan. Näin koronakurimuksen keskellä, kun mihinkään ei saisi koskea, pelkästään sen silkinpehmeä mattapinta tuntuu houkuttelevalta, enkä millään raaskisi laskea sitä kädestäni.

Laura Pörsti kirjoittaa esikoisteoksessaan Viimeinen vuosi (Gummerus 2021) vaatteista, mutta mikä maailma niiden takaa avautuukaan! Elämä, syntymä ja kuolema ja kaikki mitä niiden väliin mahtuu.

Kyse on tietokirjasta, mutta faktoja vaatteista, niiden syntymisestä, elinkaaresta ja häviämisestä on jaettu sopiviin väleihin niin taidokkaasti, että välillä tuntuu kuin lukisi paremminkin jännityskertomusta. Kuolema ulottaa näkymättömän varjonsa niin pohjalaiseen rintamamiestaloon kuin Pariisin kortteleihinkin. Ei silti, kyllä bangladeshiläiset halpisvaatteet arveluttavat minua nyt jos mahdollista entistä enemmän. Viimeinen vuosi ravistelee punnitsemaan arvoja.

Paikka paikoin mieleeni nousee Anna Kortelaisen tai Merete Mazzarellan tyyli analysoida asioita ja lainata lähteitä, mutta Laura Pörsti uskaltaa mennä heitäkin rohkeammin sisimpänsä syövereihin. Hänen sormenpäänsä ovat herkistyneet muullekin elämälle kuin kankaiden pintatuntumiin.

Kieli on kaunista ja soljuvaa, ja niukastikin käytettynä sillä voi ilmaista paljon.

En tiedä, olisinko koskaan törmännyt tähän kirjaan, ellei sen kirjoittaja olisi miniäni. Nykyisin on vaikea löytää uusia kirjoja edes kaupasta tai ylipäänsä tietää niiden olemassaolosta. Mutta nämä rivit kirjasta Viimeinen vuosi olisin kirjoittanut sen luettuani joka tapauksessa, vaikken koskaan olisi törmännyt Laura Pörstiin, tai mikä hänen nimensä sitten olisi ollutkaan.

 

 

tiistai 16. helmikuuta 2021

Palautetta

Kirjan julkaisemisen jälkeen jokainen kirjoittaja toivoo, että hänen kirjansa huomattaisiin ja joku antaisi siitä palautetta. Kovat arvostelut ova masentavia (sellaisista  on minullakin kokemusta), eikä niistä negatiivisista lauseista pääse varmaan ikinä irti, ne painuvat mieleen kuin - painomuste. Aika moni kirjailija on itkenyt kurjaa arvostelua, ja useampikin on lähettänyt kriitikolle korjaavaa palautetta, kun tuntee tekstinsä tulleen ihan väärin ymmärretyksi.
 

Minäpä lähetän nyt puolestani lämpimät kiitokset Askel-lehteen kirja-arvostelun tehneelle Virpi Kirves-Torviselle. Tästä tekstistä tuli hyvä mieli.

Ja tiedoksi, että kiinnostuneet voivat tilata kirjan Viipurista Parikanniemeen minulta ystävähintaan antikvariaattini osoitteesta apis.antikva(at)pp.htv.fi.


torstai 4. helmikuuta 2021

Hiekkaan piirretty

Keskellä hankia odotan jo kesää. Miten sattuikaan, Parikkalan Oronmyllyn kesäteatterin ensi kesän näytelmäksi on tulossa isoäitini Aura Latvuksen tarina. Näytelmän nimeksi on annettu Hiekkaan piirretty. En vielä tiedä, mitä nimeen kätkeytyy, mutta se varmaan aukenee ajallaan. 

Viipurista Parikanniemeen -kirjani tuli siinä suhteessa painosta vähän myöhässä, että Mirja Valtonen ja Teuvo V. Riikonen olivat jo ehtineet saada näytelmän käsikirjoituksen valmiiksi ennen sitä. Kirjoittajat ovat kuitenkin kertoneet, että ohjaaja Eija Vilpas on suostunut tekemään kirjan pohjalta esitykseen joitakin viime hetken muutoksia. 

Muutenhan kirjan ja näytelmän ajoitus menevät nappiin. Toki esitys kattaa mummini elämää pidemmältä ajalta kuin niiltä kuudelta vuodelta, joista kirjassa kerron - niin tärkeitä ja kohtalokkaita kuin ne jatkon kannalta olivatkin. Ja ehkä jälkipolvet muistavat hänet Erkki Lemisen toimittaman kirjan ansiosta ennen kaikkea "orpojen äitinä", vaikka hän parinkymmenen Parikanniemen orpokodissa toimimansa vuoden jälkeen siirtyikin Jaakkiman kristilliseen opistoon.  

En muista mummistani itse mitään, sillä oli vain vajaa kaksivuotias hänen kuollessaan. Päiväkirjojen, kirjeiden, taulujen, valokuvien ja  aikalaisten muistojen avulla koen kuitenkin eläneeni mukana hänen murrosvuosissaan. 

Jännittävää nähdä, miten näytelmän tekijät ovat ne kokeneet. Alan jo haaveilla kauniista kesäillasta Oronmyllyn leirikeskuksen katsomossa upeassa itäsuomalaisessa maisemassa. Olen kerran istunut siellä puupenkillä nauttimassa  itkettävästä ja naurattavasta esityksestä, niin kuin perinteisen kesäteatterin kuuluu vaikuttaa. Eija Vilppaan kokeneissa käsissä tästäkin näytelmästä tulee varmasti unohtumaton elämys. Sitä ennen käydään tietysti koronarokotuksessa!  Ja ehkä vielä heinäkuussakin istutaanmaskit kasvoilla, mutta se kyllä kestetään - niistäminen vain voi käydä vaikeaksi.