maanantai 30. maaliskuuta 2020

Jäiden soittoa



Metsämökin ikkunasta osa 2, koronakaranteenin 13. päivä

Laila Hietamies on antanut yhdelle romaanilleen nimen Jäiden soitto. En muista lukeneeni kirjaa - tosin Ranskan-vuosinani ahmaisin muutaman Hietamiehen evakkokirjan, kun oli juurille ikävä – mutta tänä aamuna olen kuunnellut jäiden soittoa ihan livenä. Se on ukkosen tapainen jylhä kumu, joka kiitää lahden päästä päähän. Aamuisin ensimmäinen tajuntani tavoittava ääni on kuitenkin yleensä joutsenten laulu, kun pariskunta suorittaa järvellä äänekkään ylilentonsa.

Mukaan valitsemani lukeminen ei ole kovin viihteellistä. Nyt ei yhtään huvittaisi joku rakkauskertomus ”Italian auringon alla”, vaikken niitä kyllä muutenkaan ahmi. Iltaisin kuljen sen sijaan Jiri Weilin (1900–1959) kanssa sodanaikaisen Prahan kaduilla suomeksi vuonna 2002 ilmestyneen Tähti sydämellä -kirjan mukana. Se on mainostekstin mukaan romaani ”suurista eksistentiaalisista kysymyksistä: ikuisesta ja katoavaisesta, ihmisen tarpeista ja asioiden arvosta”. Olen samaa mieltä.

Wikipedia tietää kirjailijasta, että hän oli tsekkiläis-juutalainen, opiskeli nuorena slaavilaista filologiaa ja kirjallisuustiedettä ja työskenteli sitten Neuvostoliiton edustustossa Prahassa. Hän käänsi mm. Pasternakia ja Majakovskia, kävi Neuvostoliitossa useita kertoja ja lähti sinne kirjeenvaihtajaksi 1933. Siellä häntä syytettiin osallisuudesta Kirovin murhaan ja hän joutui leirille Alma-Ataan. Palattuaan kotimaahan hän julkaisi reportaasikokoelman ja poleemisen teoksen neuvostototalitarismista, jonka jälkeen hänet erotettiin kommunistisesta puolueesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Marraskuussa 1942 Weil sai kutsun keskitysleirikuljetukseen. Hänen onnistui välttää se lavastamalla oma itsemurhansa ja piileskelemällä sodan loppuun saakka. ”Tähti sydämellä” ilmestyi jo 1947, mutta kirja leimattiin turmiolliseksi eksistentialismiksi. 50-luvun alussa Weil erotettiin kirjailijaliitosta. Hän ehti vielä toimia Prahan juutalaismuseon tutkijana, mutta muuten hänen kerrotaan eläneen eristäytyneenä ja yksinäisenä. Kuitenkin hän kirjoitti yhä, ja viimeiset kirjat julkaistiin postuumisti.

Tällainen kirjailija on nyt paikallaan, kun kuuntelen metsämökissä jäiden soittoa ja mietin suuria eksistentiaalisia kysymyksiä.


maanantai 23. maaliskuuta 2020

Metsämökin ikkunasta


Osa 1, päivä 3

Minun sukupolveni ei ole nähnyt sotaa. Kun synnyin, viimeisiä Hitlerille uskollisia saksalaisia ajettiin Lapista. Emme ole joutuneet pakenemaan pommisuojiin emmekä lähtemään evakkoon, sillä kaikki se oli jo tehty. Olen aina pitänyt itseäni sen vuoksi erityisen onnekkaana. 

Nyt olen ikäni vuoksi kolmatta päivää karanteenissa. Syynä on pieni, ihmissilmälle näkymätön virus, joka on hyvin sitkeä ja selvästi päättänyt ottaa niskalenkin ihmiskunnasta. Ihan erityisesti se riiviö ei pidä keuhkoistamme.

Aivot yrittävät hahmottaa, mitä oikein tapahtuu. Eihän tällainen tilanne ole mahdollinen eikä uskottava. Ihmisten alituinen liikkuminen paikasta toiseen ympäri maapalloa on pysähtynyt kirjaimellisesti kuin seinään. Vihollinen on saanut aikaan sen, että lentokoneet pysyvät maassa. Edes kaikki perheenjäsenet eivät voi tavata toisiaan, naapureista ja ystävistä puhumattakaan. Harrastukset ovat käyneet vähiin. 

Viestintä kyllä toimii suorastaan hektisesti ja muuttaa tilanteen toisenlaiseksi kuin edellisten sukupolvien käydessä sotaansa. Silti koin syvää yhteyttä esi-isiin, kun aamulla hakkasin rannassa kepillä rikki ohutta jäätä saadakseni vettä kasvojen ja käsien pesuun. Näinhän tässä maassa on ennenkin tehty. Ja kaikesta on selvitty.

Äitini kasvoi pienessä metsämökissä koko lapsuutensa, eikä siellä ollut vielä tietoakaan edes sähköstä. Lapsen hauskimpia harrastuksia oli kalojen narraaminen Paikjärvestä. Samassa mökissä kasvoi parhaimmillaan kolme sukupolvea.

Syksyllä 1918 silloin kolmikymppinen mummoni palasi sinne palveluspaikastaan Jaakkimasta potemaan espanjantautia, jonka linnut olivat tuoneet yli rajojen meillekin. Siihen virukseen kuolivat myös työikäiset sankoin joukoin, Suomessa arviolta 25000 henkeä. Maa oli sisällissodan jälkeen valmiiksi järkkynyt ja täysin valmistautumaton tällaiseen katastrofiin. Mummokin oli jo niin huonossa kunnossa, että hänen äitinsä valmisteli viisivuotiasta Ingridiä tulevaan: ”Siun äitis kuoloo.” Mutta mummopa paranikin ja eli vielä 46 vuotta.

Nyt on valmistauduttu pahaan epidemiaan paljon paremmin. Tässä vaiheessa tarjottu lääke vain tuntuu olevan joillekin liian katkeraa kalkkia: pysy aloillasi.

Pitäisikö suorastaan mennä itseensä?



maanantai 28. toukokuuta 2018

Miten ryökynästä tuli rovasti



Liisa Marjatta Järvinen on koonnut uuteen kirjaansa muistojaan eri elämänvaiheista lehtorina, pappina ja kirjailijana. Teemat liittyvät suoraan naisten pappeuden 30-vuotisjuhlavuoteen. Osansa saa myös hengellinen murros, jota Järvinen käy läpi, kun teologiset näkemykset avartuvat työn myötä. 

Lähdeaineistona tekijä on käyttänyt lähinnä vanhoja päiväkirjojaan ja muita muistiinpanojaan. Lukuja ryydittävät seurakuntalehdessä aikoinaan julkaistut osuvat piirrokset ”seurakuntamummun seikkailuista”. Ne kertovat Järvisen lahjoista myös kuvataiteilijana, samoin kansikuvan silkkipaperiteos Papinkaura.

Kaunista kieltä on ilo lukea esimerkiksi ”henkilökohtaisen kaupunkipolun” sivuilta, joilla kirjoittaja muistelee seurakuntansa alueita ja ihmisiä. Muistot eivät aina ole kultaisia, ja mukaan mahtuu myös tummareunaista surua. Läpi vuosien kulkee kuin taustavärinä rakkaussuhde, jolle ei kuitenkaan ole ollut elämässä täyttä tilaa.

Kokonaisuus on hyvin henkilökohtainen tilitys naisteologin elämänkaaresta - naiseudesta ja pappeudesta, rakkaudesta ja yksinelämisestä, teologiasta ja luovuudesta. 

Rivit on painettu tiheästi ja palstat ovat leveitä. Tämä saa lukijan välillä toivomaan, että sivuja olisi ollut käytettävissä harvempaan ladontaan.

Kirjaa voi ostaa mm. Sacrumin ja Ogelin kirjakaupoista sekä suoraan tekijältä liisa.marjatta@kolumbus.fi. 


Liisa Marjatta Järvinen: Ja niin tapahtui – ryökynästä rovastiksi. Nainen kirkkopolulla 1960-luvulta 2000-luvulle. 159 s. Mediapinta  2018.
ISBN 978-952-236-910-9




perjantai 18. toukokuuta 2018

Punaisia neilikoita isoisälle




Halusin tänä keväänä muistaa jollakin erityisellä tavalla äitini isää, joka teloitettiin Viipurissa kaksikymppisenä nuorena miehenä sata vuotta sitten, tarkalleen ottaen 25.5.1918. Hänen rikoksensa oli se, että hän oli asetta kantanut punakaartilainen. 

Ruudolf oli kotoisin Uudeltakirkolta Karjalan kannakselta ja jäi orvoksi jo lapsena. Viisitoistavuotiaana hän lähti Viipuriin piccolopojaksi ravintola Aristoon.  Rakennus, jossa se sijaitsi, on yhä pystyssä entisellä Karjalankadulla lähellä rautatieasemaa. 

Ravintolan omisti herra Wahlberg, joka puolestaan oli pestannut keittiöönsä huushollerskaksi jaakkimalaisen Annan, minun mummoni.  Sattui niin, että nuoret rakastuivat, vaikka heillä oli jokunen vuosi ikäeroakin.  Ehkä mummoni äidillisyys vetosi orpopoikaan.

Kävi niin kuin usein käy, Anna tuli raskaaksi. Tyttövauvan syntymän jälkeen nuorten tiet kuitenkin erosivat. Mummo palasi kotikunnailleen Jaakkimaan lapsi kainalossa ja laukussaan valokuva: Ystävyydellä Ruudolf. 

Ruudolf jatkoi elämäänsä Viipurissa, mutta palaili myös aika ajoin kotiseudulleen ja nai sieltä lopulta Roosan vaimokseen.  Roosan kanssa hän ehti saada pojankin.Tämä eli vähän yli 20 vuotta ja kuoli tapaturmaisesti.

 Mummolle jäivät lapsi ja valokuva. Jossain vaiheessa hän sai kirjeen. Suutele tytärtäni! Isästä oli tullut kirjeen mukaan sosialisti - ja ateisti. Nämä kaksi asiaa kuuluivat ehdottomasti yhteen. Uudet aatteet ja haasteet kutsuivat.

Vuodet vierivät vinhaan ja pian kirjoitettiin vuosiluku 1918.

Miten innoissaan ja tosissaan nuoret miehet lähtivätkään taistelemaan.  Oikeutta, leipää, parempaa elämää! Niihin uskottiin.

Mutta ei se hyvin päättynyt. Jotain meni pahasti vikaan. Ruudolf päätyi teloituskomppanian eteen Viipurin laidoille, koirien ja hevosten hautausmaalle.

Sata vuotta myöhemmin, toissapäivänä, seisoin Koiramäen muistomerkillä. Venäläiset pystyttivät sen sinne vuonna 1961 Suomen punakaartilaisille, jotka olivat ”miehuullisesti taistelleet Suomen työkansan asian puolesta”.  Minulla oli kädessäni kuusi punaista neilikkaa, jotka laskin jalustalle Ruudolfin muistolle kuuden lapsenlapsen puolesta. Ehkä ensimmäiset kukat hänelle.

Mietin, mitä Ruudolf oli viime hetkinään ajatellut, tuo nuori vilpitön poika, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin päässyt ripille kotikirkossaan. Nyt häntä syytettiin vakavista rikoksista, jotka joidenkin mielestä ansaitsivat välittömän kuolemantuomion.

Hotelliin palattuani avasin umpimähkään Martin Lönnebon pienen kirjasen Rukoushelmet, jonka olin ottanut matkalukemiseksi. Hämmästyin tekstiä, jonka näin silmieni edessä:

”Ajattele, miten paljon ehdit kymmenessä sekunnissa! Ehdit tarttua ensimmäiseen punaiseen helmeen. Silloin olet Golgatalla, Kristuksen ristin alla. Ehdit ilman hätäilyä lausua sydämessäsi Kristukselle: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’ Katuvalle ryövärille tämä merkitsi paratiisia. Niin se voi merkitä myös myöhemmän ajan ryövärille. Ei kestä viittä sekuntiakaan lausua: ’Muista minua!’ Mikä ihmeellinen rukous! Juuri nyt kirjoittaessani näitä sanoja ajattelen, että tuo rukous riittää. On kuin siihen sisältyisivät kaikki rukoukset. Sen voisi kaivertaa sormukseensa tai valita hautakiveensä tai puuristiinsä.” Näin Lönnebo.

Kyllä, sen ehti hyvin sanoa vielä laukauksen kuultuaan: Muista minua!

lauantai 23. joulukuuta 2017

Naisen kova kohtalo

Raili Mikkasen uutuuskirja Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä kiinnosti minua henkilökohtaisista syistä. Ensinnäkin kirjassa kerrotaan työväenliikkeen alkuajoista erityisesti Viipurissa, ja toiseksi  sisällissodan aallot heittävät päähenkilön  Pietariin eli silloiseen Petrogradiin. Äidinisästäni tuli kaksikymppisenä yksi Viipurin työväen uhreista, kun hänet ammuttiin punaisten joukossa toukokuussa 1918. Hänen edesottamuksistaan en tiedä mitään, mutta Hotelli Ariston työntekijöihin kuuluvana hänet luultavasti imaistiin mukaan, vaikkei omia intohimojakaan olisi kauheasti ollut. Ja Pietarissa itse seitsemän vuotta asuneena, tosin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, oli mielenkiintoista lukea kaupungin oloista silloin, kun kommunistit vasta aloittelivat siellä vallanpitoa.

Mikkanen paneutuu historian käänteisiin ja yksityiskohtiin kirjoissaan aina huolella, ja sen vuoksi suhtauduin luottavaisesti faktapuoleen. Tuntui kohtuuttomalta, miten paljon päähenkilö joutui kärsimään, vaikka hänen lähtökohtanaan oli hyvä tahto auttaa vähäosaisia ja kurjuudessa eläviä naisia ja lapsia. Enpä ollut tiennyt tästä kansanedustajaksi ensimmäisten naisten joukossa nousseesta opettajasta, Hilja Liinamaa-Pärssisestä aiemmin mitään, saati siitä että hän oli myös runoilija.

Elämä rikkoi naisen unelmat toinen toisensa jälkeen. Kirjaa on helppo lukea, kun tekstikokokin on tämän ikäiselle mukavan suuri ja tarina juoksee hyvin, mutta sisältö on raskasta seurattavaa. Silti toivon, että teos löytäisi monet elämäkerroista kiinnostuneet naiset. Suomen historiassa riittää etenkin naisten osalta hämäriä kohtia, joihin on tärkeää tutustua.

Kirjan kustantaja on Robustos, joka ei saa tuotteilleen juurikaan näkyvyyttä medioissa. Ei silti, eivät saa aina suuremmatkaan kustantajat: tämän tosiasian mainitsi Sofi Oksanenkin syksyn kirjamessuilla kirja-alan tämän hetken suurimmaksi ongelmaksi, vaikkei se häntä henkilökohtaisesti koskekaan. Ei arvosteluja, ei mainoksia, ei haastatteluja. Kuka osaa noukkia suunnattoman laajasta verkosta hyvät kalat? Minusta useimmat isotkin  kustantajat tekevät kohtalokkaan virheen, kun kuvittelevat kaiken löytyvän sieltä eivätkä panosta juuri muuhun.

Ja taas kerran huutelen Kustannusyhdistykseen päin: Vuoden kirjat oli loistava opus, palauttakaa se edes jossain muodossa, että saisimme tietää, mitä  kirjoja Suomessa vuosittain  julkaistaan! Nyt jää liian moni pimentoon, vaikka miten yrittäisi seurata alaa.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Isän ruumiinavaus

En ollut koskaan kuullutkaan kustantamosta nimeltä Reuna, ennen kuin sain käsiini yhden sen julkaiseman pokkarin. Nykyisin  kustantamoja tuntuu syntyvän kirjaimellisesti kuin sieniä sateella. Onkohan kaikille tosiaankin tilaa, kun kirjamyynti koko ajan vähenee?  Ja kuinka monesta kustantamosta en tiedä mitään, vaikka olen seuraavinani aktiivisesti kirja-alaa?

Reuna ilmoittaa toimivansa netissä, joskin haaveilee kivijalkakaupasta Kouvolan tuntumassa, minne se on tietojen mukaan asettumassa. Kustantamon valikoimassa on  laidasta laitaan tietoa ja kaunoa, nuortenkirjaa ja satua. Mietityttää, miten lukijat löytävät nämä kirjat. Netistä on tullut maailmoja syleilevä  avaruus, jossa törmääminen mieluisaan kohteeseen vaikuttaa sattumankaupalta. Suuret kustantajat eivät ole juurikaan paremmassa asemassa. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa muistuttaa lottoamista.

Törmäsin Marjo Ojalammin esikoiskirjaan Nokinen sydän pelkästään tekijän aktiivisuuden ansiosta.  Alaotsikkona on Kirje isälle ja teksti lähtee liikkeelle metallisesta obduktiohuoneesta, missä isän ruuumis makaa pöydällä. Lukijalle tämä ei ole järin mukaansatempaava aloitus, ja osallistuminen perheen jäähyväisiin tuntuu suorastaan tunkeilevalta.

Niin, mikään dekkarihan kirja ei ole, kaukana siitä. Ojalammi kuvaa omaa isäsuhdettaan, varsinkin lapsuusvuosien aikaan, yksityiskohtaisesti ja selitellen. "Millainen isä sinä minulle olit?" Teos laajenee yleisiksi lapsuusmuistoiksi ja niissä kohdissa teksti vapautuu, kun tekijä päästää mielikuvituksensa irti. Hän osaa kyllä kirjoittaa sujuvasti, mutta tuntuu kuin tiukka aihe pitäisi häntä liikaakin lieassaan. Ihan oikein hän itsekin jossain kohtaa huomauttaa, että "nyt taisin erehtyä saarnaamaan".  Toistoa olisi voinut vähän karsia, ja sellaiset itsestäänselvyydet kuin "nyt olet poissa" vielä sivulla 216 ovat tarpeettomia. Jos kirjailija aloittaa lauseen: "Kuten olen jo kertonut", hän voisi säästää lukijaa kertaukselta.

Kirjan tekeminen on seurausta lapsuuden traumoista, siitä että isä ei tullut lähelle ja oli usein pelottava ja vähästä vihainen silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut lohdutusta. Uskon, että tähän kokemukseen voi samastua moni keski-ikäinen. Ojalampi on nuorena käynyt läpi uskonnollisen herätyksen ja aikuisena opiskellut teologiaa. Hän viittaa usein raamatunkohtiin, mikä tekee tekstistä hiukan oppikirjamaisen. Isäsuhteen analysointi on kuitenkin monelle hyvin läheinen ja tarpeellinenkin aihe, ja voisin kuvitella, että tällainen teos palvelisi mm. sururyhmiä, kun kirjoittajan ajatuksista saisi kaikupohjaa omille mietteille ja tuntemuksille.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Hurmoksen jälkeen perikato

Kirjaston pokkaritornista silmääni osui tyrmäävä otsikko: Lupaathan tappaa itsesi. Kävelin ohi, palasin takaisin ja lainasin kirjan, sillä alaotsikko vaati ehdottomasti perehtymistä: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945.

Vuosi 1945 on minulle erityinen ja vaatii tutkimusretkille varmaan siksi, että synnyin keskellä Euroopan hävityksen kauhistusta, tosin jo taistelut päättäneessä Suomessa, mutta evakossa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla Närpiössä. (Tack så mycket att du tog oss emot, jag älskar dina tomater!) 

Kirjan hirvittävä otsikko täytyy jollakin lailla järkeenkäyvästi selittää. Olen kyllä lukenut, että Saksassa tehtiin keväällä 1945 lukuisia itsemurhia, mutta vasta tämä Florian Huberin kirjoittama kirja avasi silmäni näkemään niiden laajuuden ja kauhistuttavuuden. Onneksi se myös selittää niin pitkälle kuin on mahdollista, miksi tällaista tapahtui saksalaisille, jotka silmissäni ovat aina olleet järkevyyden perikuvia.

Kaiken takana on tietysti Hitlerin valtaannousu ja siihen liittynyt hurmos, joka katkaisi Versaillesin häpeärauhan ja 20-luvun laman aiheuttaman apatian. Vasta taistelujen tauottua, joillakin vuosia tai jopa vuosikymmeniä sodan jälkeen, ihmisille alkoi hahmottua, että he olivat eläneet kaksitoista vuotta Hitlerin synnyttämässä lumouksessa. Kansa oli sokaistunut propagandasta, joka perustui valheisiin ja vaikenemiseen. Vaikka todellisuus ei vastannut puheita, mitään ei kyseenalaistettu.

Nuoret saivat itselleen Hitleriltä arvot, jotka tekivät heidän elämästään mielekkään. Menestysten huuma kohotti heidät harmaan arjen yläpuolelle. Kun perikato tuli, mitään ei jäänyt jäljelle - paitsi  "syyllisyys osallisuudesta, häpeä pois katsomisesta, viha muita ja itseä kohtaan, pelko kostosta ja väkivallasta, suru menetyksestä, epätoivo edessä olevasta tyhjyydestä".

Mustissa tunnelmissa ja erityisesti Neuvostoliiton koston pelossa ajauduttiin perhekunnittain itsemurhiin. Niistäkin vaiettiin sodan jälkeen, vaikka niitä tehtiin kymmeniä tuhansia. Kaaoksen keskellä ei tarkkoja lukuja pystytty selvittämään, mutta pelkästään Demminin pikkukaupungissa raportoitiin  eri laskujen mukaan 700-1000 "laajennettua itsemurhaa", joissa vanhemmat surmasivat myös lapsensa.

Propaganda on pelottava, hengenvaarallinen ase, jota käytetään maailmassa yhä. Seuraavaksi aion lukea aiheesta poikani  Joonas Pörstin kirjan Propagandan lumo, joka ilmestyy 1.4. Teoksen kustantamana. Esimakua kirjasta voi saada Yle Puheen ohjelmasta 28.3. klo 13 alkavassa suorassa lähetyksessä.






maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kirjojen tutkimattomat tiet


Amerikasta kuuluu, että Orwellin kirja Vuonna 1984 on herännyt Trumpin valtaannousun myötä uudelleen henkiin, ja kustantaja painattaa sitä lisää minkä kerkiää. Meidän pieni kielialueemme ei riitä, että kustantaja innostuisi uuteen painokseen - kaupat eivät  kuulemma kysy. Kaksi vuotta sitten tosin näyttää vielä ilmestyneen pokkari. Innostuvatko kaupat nykyisin yleensä mistään, ja millainen pitäisi kysynnän olla, että niiden hyllyiltä löytyisi klassikoille pysyvästi tilaa?

En nyt ihan vertaa itseäni Orwelliin, mutta kieltämättä on tuntunut mukavalta, kun viime kuukausina olen saanut vuonna 2011 ilmestyneestä kirjastani (joka kertoo totalitarismista kuten hänenkin teoksensa) Kaukana omalta maalta myönteistä palautetta sekä nuorilta että aikuisilta, vaikka opusta ei ole enää vuosiin ollut nähtävillä kauppojen hyllyssä. Kiitos kuuluu kirjastoille ja kouluille.

Syksyllä eräs poika lähetti viestin (uskallan lainata tekstiä nimettömästi): "Luin kirjasi Kaukana omalta maalta koulutyönä... yleensä en tätä tee, mutta nyt on niin iso poikkeus. Kirja pysäytti ja kouraisi sydäntäni. Paavon tarina on aivan häkellyttävän kaunis ja tunteikas. Rakastin kirjaa vain enemmän sivu sivulta."

Huh! Kirjailijahan sulaa tällaisen tekstin edessä. Ja viime viikolla sain viestin, että muuan 11-vuotias poika, joka bongasi samaisen teoksen koulun lukusuosituksista, "odottaa kesken jääneelle kirjalle jatkoa". Hän on lisäksi lukenut mm. Lehväslaihon sotakirjoja, Tuntemattoman sotilaan ja Tuurin Talvisodan. Eivätkö pojat muka lue?

Blogisti Sheferijm luki myös kirjani viime kuussa ja tuumii: "En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no joo. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin." Hän muuten keksi, että Kaukana omalta maalta sopii Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 47, sillä se täyttää kohtien 17 ja 41 kriteerit: kannessa on sinistä ja valkoista sekä eläin. Jouduin hetken tuumimaan, mutta sitten hoksasin, että Anna Emilia Laitinen on tosiaan piirtänyt kanteen lokkeja.

Edellä mainittua blogistia puolestaan kiittää "hienosta lukuvinkistä" Ketjukolaaja, joka löysi kirjan kirjastonsa nuorten aikuisten hyllystä. Hän ilmoittaa olevansa viisikymppinen mies, joka aloitti lukemisen perjantai-iltana autokorjaamolla ja lopetti lauantaina (toivottavasti pääsi jossain välissä kotiin).

Kustantajan viimevuotisen tilityksen mukaan kirjaa oli jäljellä varastossa 31.12.2015 38 kappaletta. Sen hinta on Adlibriksen verkkokaupassa ollut jo pari vuotta 4,95 e, mutta kohosi yllättäen muutama kuukausi sitten, ja nyt siitä saa pulittaa kokonaista 27,10 euroa! Viimeisistä puristetaan kaikki mehut irti.

Sille ei siis käynyt samalla tavalla kuin jatko-osalleen Kaksi sateenkaarta, jonka hinnaksi Adlibris  ilmoittaa 21,20 e mutta jatkaa: "Tilapäisesti loppu". Niinpä, mutta minähän lunastin kaikki "tilapäisesti" tuhottaviksi määrätyt kappaleet. Ja minulta kirja ei vähään aikaan lopu, vaan korkkaamattomia opuksia löytyy 7 eurolla nettikaupastani apis@antikvaari.fi.

Koskaan ei tiedä, mitä kirjoille seuraavaksi tapahtuu, kuka ne mistäkin keksii ja miten ne keskustelevat tämänhetkisen maailman kanssa, vaikka olisivat ilmestyneet aikapäiviä.

P. S. Keskustelua aiheesta myös sivulla https://lauraporsti.com/2017/03/01/miten-ostaa-klassikko-kun-sita-ei-saa-mistaan/

 





perjantai 16. joulukuuta 2016

Minkä kirjan lapsi toivoo?

Lapsi toivoo tietysti sen kirjan, jonka mainos on televisiossa. Ja sen kirjan, josta on tehty elokuvia. Kuinka hän tietäisi mistään muista kirjoista?

Aikuinen ostaa tietysti sen kirjan, joka on kaupan Top Ten -listassa siinä lähellä ulko-ovea. Mitäpä muuta hän osaisi ostaa.

Kaupassa näyttävästi pöydille levitettyinä ovat nuo samat kirjat, jotka näkyvät medioissa. Ja kun Helsingin Sanomat kertoi Runeberg Junior -palkintoehdokkaista, sen palstamillimetrit olivat niin tiukassa, että se mainitsi yhdeksästä ehdokkaasta vain pari julkkiskirjailijaa.

 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen toteaa Kirjailija-lehden uusimman numeron pääkirjoituksessa, että kustantajat ovat lakanneet markkinoimasta suurinta osaa kustantamistaan kirjoista.

Niinpä. Ja siksi suuri osa ilmestyneistä kirjoista haudataan (makuloidaan?) hiljaisuudessa.

Ystäväni Salli Parikka Wahlberg, joka on muinoin kuvittanut useita lastenkirjojani, teki kauniin satukirjan alusta loppuun ihan itse ja myös kustansi sen. Sekä Helmet- että Piki-kirjastoissa kaikki hankitut kappaleet (Helmet-kirjastoissa pääkaupunkiseudulla yhteensä peräti 3 kappaletta!) näyttävät olevan jatkuvasti lainassa. Lapset, jotka pääsevät kirjastoon, josta Hiiriukin synttäriomena löytyy, tarttuvat siis siihen!


Tästä kirjasta ei näe mainosta televisiossa. Se on vanhanaikainen satukirja, jonka kuvat ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia. Omenaa tekee mieli puraista heti! Siksi minäkin haluan nyt markkinoida Sallin kirjaa.

Kirjantekijät jos ketkä ovat oman onnensa seppiä. Onni sinänsä on mysteeri. Se lymyää milloin missäkin, jopa asioissa, jotka näyttävät ensin onnettomuudelta.

Minun onneni on tänä jouluna pelastaa viimeisetkin kappaleet makulointiin menossa olleesta kirjastani Kaksi sateenkaarta ja lahjoittaa ne Suomikoulujen tuki ry:lle. Se levittää ne ympäri maailmaa suomea opiskeleville nuorille. Voiko kukaan kirjailija parempaa unelmoida? Ihan kuin olisi voittanut arpajaisten pääpalkinnon!