sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista – ja paljosta muusta


 
 
 
Käteni tarttuu uuteen kirjaan. Näin koronakurimuksen keskellä, kun mihinkään ei saisi koskea, pelkästään sen silkinpehmeä mattapinta tuntuu houkuttelevalta, enkä millään raaskisi laskea sitä kädestäni.

Laura Pörsti kirjoittaa esikoisteoksessaan Viimeinen vuosi (Gummerus 2021) vaatteista, mutta mikä maailma niiden takaa avautuukaan! Elämä, syntymä ja kuolema ja kaikki mitä niiden väliin mahtuu.

Kyse on tietokirjasta, mutta faktoja vaatteista, niiden syntymisestä, elinkaaresta ja häviämisestä on jaettu sopiviin väleihin niin taidokkaasti, että välillä tuntuu kuin lukisi paremminkin jännityskertomusta. Kuolema ulottaa näkymättömän varjonsa niin pohjalaiseen rintamamiestaloon kuin Pariisin kortteleihinkin. Ei silti, kyllä bangladeshiläiset halpisvaatteet arveluttavat minua nyt jos mahdollista entistä enemmän. Viimeinen vuosi ravistelee punnitsemaan arvoja.

Paikka paikoin mieleeni nousee Anna Kortelaisen tai Merete Mazzarellan tyyli analysoida asioita ja lainata lähteitä, mutta Laura Pörsti uskaltaa mennä heitäkin rohkeammin sisimpänsä syövereihin. Hänen sormenpäänsä ovat herkistyneet muullekin elämälle kuin kankaiden pintatuntumiin.

Kieli on kaunista ja soljuvaa, ja niukastikin käytettynä sillä voi ilmaista paljon.

En tiedä, olisinko koskaan törmännyt tähän kirjaan, ellei sen kirjoittaja olisi miniäni. Nykyisin on vaikea löytää uusia kirjoja edes kaupasta tai ylipäänsä tietää niiden olemassaolosta. Mutta nämä rivit kirjasta Viimeinen vuosi olisin kirjoittanut sen luettuani joka tapauksessa, vaikken koskaan olisi törmännyt Laura Pörstiin, tai mikä hänen nimensä sitten olisi ollutkaan.

 

 

tiistai 16. helmikuuta 2021

Palautetta

Kirjan julkaisemisen jälkeen jokainen kirjoittaja toivoo, että hänen kirjansa huomattaisiin ja joku antaisi siitä palautetta. Kovat arvostelut ova masentavia (sellaisista  on minullakin kokemusta), eikä niistä negatiivisista lauseista pääse varmaan ikinä irti, ne painuvat mieleen kuin - painomuste. Aika moni kirjailija on itkenyt kurjaa arvostelua, ja useampikin on lähettänyt kriitikolle korjaavaa palautetta, kun tuntee tekstinsä tulleen ihan väärin ymmärretyksi.
 

Minäpä lähetän nyt puolestani lämpimät kiitokset Askel-lehteen kirja-arvostelun tehneelle Virpi Kirves-Torviselle. Tästä tekstistä tuli hyvä mieli.

Ja tiedoksi, että kiinnostuneet voivat tilata kirjan Viipurista Parikanniemeen minulta ystävähintaan antikvariaattini osoitteesta apis.antikva(at)pp.htv.fi.


torstai 4. helmikuuta 2021

Hiekkaan piirretty

Keskellä hankia odotan jo kesää. Miten sattuikaan, Parikkalan Oronmyllyn kesäteatterin ensi kesän näytelmäksi on tulossa isoäitini Aura Latvuksen tarina. Näytelmän nimeksi on annettu Hiekkaan piirretty. En vielä tiedä, mitä nimeen kätkeytyy, mutta se varmaan aukenee ajallaan. 

Viipurista Parikanniemeen -kirjani tuli siinä suhteessa painosta vähän myöhässä, että Mirja Valtonen ja Teuvo V. Riikonen olivat jo ehtineet saada näytelmän käsikirjoituksen valmiiksi ennen sitä. Kirjoittajat ovat kuitenkin kertoneet, että ohjaaja Eija Vilpas on suostunut tekemään kirjan pohjalta esitykseen joitakin viime hetken muutoksia. 

Muutenhan kirjan ja näytelmän ajoitus menevät nappiin. Toki esitys kattaa mummini elämää pidemmältä ajalta kuin niiltä kuudelta vuodelta, joista kirjassa kerron - niin tärkeitä ja kohtalokkaita kuin ne jatkon kannalta olivatkin. Ja ehkä jälkipolvet muistavat hänet Erkki Lemisen toimittaman kirjan ansiosta ennen kaikkea "orpojen äitinä", vaikka hän parinkymmenen Parikanniemen orpokodissa toimimansa vuoden jälkeen siirtyikin Jaakkiman kristilliseen opistoon.  

En muista mummistani itse mitään, sillä oli vain vajaa kaksivuotias hänen kuollessaan. Päiväkirjojen, kirjeiden, taulujen, valokuvien ja  aikalaisten muistojen avulla koen kuitenkin eläneeni mukana hänen murrosvuosissaan. 

Jännittävää nähdä, miten näytelmän tekijät ovat ne kokeneet. Alan jo haaveilla kauniista kesäillasta Oronmyllyn leirikeskuksen katsomossa upeassa itäsuomalaisessa maisemassa. Olen kerran istunut siellä puupenkillä nauttimassa  itkettävästä ja naurattavasta esityksestä, niin kuin perinteisen kesäteatterin kuuluu vaikuttaa. Eija Vilppaan kokeneissa käsissä tästäkin näytelmästä tulee varmasti unohtumaton elämys. Sitä ennen käydään tietysti koronarokotuksessa!  Ja ehkä vielä heinäkuussakin istutaanmaskit kasvoilla, mutta se kyllä kestetään - niistäminen vain voi käydä vaikeaksi.

 


 

tiistai 5. tammikuuta 2021

Sille annetaan, jolla on

Vuoden lopulla purin sydäntäni Facebookissa asioista, jotka erityisesti kaivelivat mieltäni. Postaukseni sai jokusen määrän tykkäyksiä ja herätti vähän kommentointiakin. Jaan sen nyt vähän päivitettynä vielä täälläkin, koska asiat eivät ole viikossa yhtään vanhentuneet:

Lasten- ja nuortenkirjojen myynti on kasvanut, hienoa! Parasta silti sanoa ääneen yli 50 vuotta alaa seuranneena pari asiaa, jotka nyt ottavat erityisesti pannuun, ennen kuin aloitetaan uusi vuosi puhtain paperein. Siis: 

1) Kun Suomalainen kirjakauppa eli Otava käytännössä hallitsee maamme kirjakauppamyyntiä ja sen sisäänostajat näin ollen myös pitkälle päättävät, mitä Suomessa kustannetaan, miksi se ei ota myös kulttuurinäkökulmaa huomioon. Esimerkiksi parhaillaan ehdolla olevat nuortenkirjailijoiden Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot eivät sitä hetkauta, niin että kaikki palkintoehdokkaat näkyisivät edes isoimmissa kaupoissa. Olisiko se liikaa vaadittu?  Asiantuntijat ovat valinneet ehdokkaiksi mielestään parhaat kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat, jotka ilmestyivät vuoden 2020 aikana.

2) Kun Hesarin kulttuurisivuille pääseminen tuo näkyvyyttä vain harvoille ja valituille, miksi syksyn lastenkirjaesittelyyn valitaan sellaiset nimet kuin Kunnas ja Parvela, joiden kirjat muutenkin myyvät kuin häkä? Viime vuonna oli kai Astrid Lindgren tai joku muu klassikko. Ei siellä myöskään ole näkynyt vihjaustakaan em. palkinnoista. Finlandia Junior tyhjensi koko pajatson.

Joka vuosi ilmestyy monia laadukkaita kirjoja, joista mahdolliset ostajat eivät tiedä yhtikäs mitään. Nyt koronan vuoksi peruttiin kirjamessutkin, joilla olisi saanut vähäsen julkisuutta ja lisää myyntiäkin. Mutta kun ei niin ei! Se jolla on, sille annetaan, ja siltä jolla ei ole, otetaan pois sekin vähä. Portinvartijat, paneutukaa tähänkin alaan paremmin ensi vuonna, kiitos! Seuratkaa vaikka Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahyllyä älkääkä pelkästään jonkun kaupan bestseller-listaa.

 ----------------------------------------

Postaukseni kommenteissa todettiin, että samaan mustaan aukkoon kuin lastenkirjallisuus katoavat useimmat tietokirjatkin. Ja epäilenpä, etteivät useimmat aikuisille kaunokirjallisuuttakaan kirjoittavat tunne runsain mitoin paistattelevansa parrasvaloissa.

Printtimainonnan ja Vuoden kirjat -aviisin lopettamisen jälkeen suurin osa Suomen kansasta saa tietää ylipäänsä kirjoista vain Suomalaisen kirjakaupan tai Ad libriksen televisiomainoksista, jotka nostavat pari kolme myydyintä kirjaa valokeilaan.

Käsi ylös, kuka käy netistä vuosittain läpi kaikkien kustantajien uutuusluettelot? Kirjastolaitos pelastaa vielä sen, mitä pelastettavissa on - kunhan taas päästään selailemaan hyllyjä, ja kunhan virkailijat jaksavat tutkia pientenkin kustantajien tuotannon ja tehdä niistäkin tilauksia.


tiistai 25. elokuuta 2020

Kustantajatko porskuttavat?

 Olipas Antti Majanderilla yllättävä otsikko Hesarissa tässä männäviikolla. Itse kun olin tuumaillut, että asia on ihan päinvastoin.

Antikvariaatin pitäjänä olen kyllä huomannut, että ihmiset lukevat nyt entistä enemmän, mutta koska myyn vanhoja kirjoja, se ei sada kustantajien laariin. Oma käsikirjoitukseni "Viipurista Parikanniemeen" on ollut helmikuusta asti  julkaisuvalmis, mutta kustantaja empii yhä, milloin sen päästäisi ulos, koska "varastoon ei kannata tehdä kirjoja". Tämä pienkustantaja näet menetti koronan vuoksi yhdeksän isoa kesätapahtumaa, joissa se normaalisti olisi markkinoinut kirjojaan juuri sopivalle kohdeyleisölle.

Kirjojen kustantaminen ei ole saanut valtion maksamaa yritystukea siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole edes haettu. Yllättäen kirjamyynti ei olekaan noin yleisesti ottaen kärsinyt viruksesta. Vuoden alkupuolella se jopa kasvoi peräti 11 prosenttia. Erityisesti lapsille on keväällä luettu paljon, kun perheet ovat joutuneet piileskelemään kotioloissa, mutta myös aikuiset ovat viihtyneet kirjojen parissa, varsinkin kun niitä on voinut lukemisen sijaan kuunnella entistä enemmän ja lukea myös sähköisiltä alustoilta - lähtemättä kaupoille.

Siinäpä se! Kirjakaupat ovat entistä enemmän hätää kärsimässä. Ihmettelen myös jatkuvasti, mistä ihmiset saavat tietää uusista kirjoista, jos ne eivät saa Hesarissa sivun esittelyä  tai pääse jollekin Helmet-listalle tai bloggaajien suosioon. 

Sain äskettäin ison erän lisää kirjoja myyntiin tuttavalta, joka tyhjensi ja järjesteli kirjahyllyjään.  Purkaessani laatikoita ällistyin vähän väliä: onko tuollainenkin kirja ilmestynyt? Kuvittelen sentään seuraavani alaa, mutta huomasin, että varmaankin 90% ilmestyvästä kirjallisuudesta menee minulta kokonaan ohi. 

Voi miten ihana se Vuoden kirjat -luettelo olikaan! En todellakaan jaksa kahlata netistä läpi kaikkien kustannusyhdistyksen jäsenten kirjailmoituksia. Kyllä niiden pitäisi löytyä yhdestä keskitetystä paikasta ja mieluiten myös printtinä, ettei tarvitsisi aamusta iltaan tuijottaa ruutua.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Luostarin hiljaisuudessa

Koronakaranteeni on ainakin osittain hellittänyt, metsämökistä palattu kaupunkiin, kirjastotkin auenneet. Bongasin Bestseller-hyllystä Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen, josta olen lukenut paljon hyvää. Siispä lainasin.

Olen vuosia sitten vieraillut ranskalaisissa luostareissa, joten kirjan tunnelma tuntui tutulta ja oikealta. Kevään seitsenviikkoista metsäkaranteenianikin vertasin välillä luostarielämään, vaikka en mitään varsinaisia hetkipalveluksia pitänytkään. Päiviäni eivät siellä rytmittäneet niinkään rukoilu kuin television koronakatsaukset ja ateriahetket siskoni kanssa. Mutta rytmi on elämää kannatteleva voima, ja iltarukouksen lisäksi luin yleensä päivän tekstin Leena Haaviston toimittamasta kirjasta Valoa sydämeen. Välillä kuuntelin Areenasta aamuhartauden.

Yllättävän paljon Haahtela on laittanut Adèle-kirjassaan munkkien suuhun raamatunselitystä. Välillä sen tarkoitus kokonaisuudessa jää hämäräksi ja tuntuu turhankin opettavaiselta. Toki se luo meditatiivista tunnelmaa, kuten tekijä ilmeisesti toivoo.  Kaunokirjallisuus sallii nykyisin aika paatoksellisenkin julistamisen - kunhan se näyttäytyy neutraalilta eikä kummemmin käännytä ketään mihinkään.

Uskottavuuteen toi minulle pahan särön se, että päähenkilö ja luostarin läheisyydessa liikuskeleva tuntematon ranskalaisnainen alkavat välittömästi kohdattuaan sinutella toisiaan. Se nyt ei vaan käy! Tuonikäiset ranskalaiset kyllä teitittelevät tänäkin päivänä vieraita. Olkoonkin, että kirja on kirjoitettu suomeksi.

Adèlen kysymys jää lukijalle avoimeksi, samoin kirjan minäkertojan  tulevaisuus. Niin tai näin, kun laskin  kirjan käsistäni, mieleeni nousi keskiajan mystikon Juliana Norwichlaisen kuolematon ajatus: "Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi." Tämän naisen elinaikana musta surma kulki kolme kertaa Euroopan yli. Hän koki, ettei kärsimystä voi pyyhkiä olemattomiin, mutta Kristus on nähnyt sen ja kantaa sitä. 

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Laskelmien armoilla



Metsämökin ikkunasta 3, karanteenipäivä  32

Nyt on piileksitty virukselta reilu kuukausi. Luen päivittäin erilaisia laskelmia: milloin rajoitukset mahdollisesti päättyvät ja mitä sitten tapahtuu, moniko kuolee siinä ja siinä tapauksessa, onko Ruotsin tie viisaampi kuin Suomen, kehittyykö rokotustestaus ja jos rokote saadaan niin milloin.

Laskelmia on hurjasti ja kuvittelen, miten innoissaan niiden tekijät ovat. He ovat nyt ongelmanratkaisijoita. Useimmista käyristä en kuitenkaan viisastu yhtään. Nehän ovat kaikki spekulaatioita ja todennäköisyyksiä.  Tärkeältä näyttää ennen kaikkea laskea, miten talous kestää mitäkin.

Eläkkeensaajana toivon tietysti, että saisin joka kuukausi tililleni rahaa välttämättömiin kuluihin. Niin taatusti työikäisetkin toivovat. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta kaikesta huolimatta käsipyykkiä kylmässä  pohjoisviimassa puristellessani tunnen suorastaan outoa tyytyväisyyttä siitä, että talouden ja rahan mahdille on löytynyt pieni mutta pippurinen voittaja.

Elämässä kun on muitakin arvoja kuin se, että bruttokansantuote kasvaa. Tietysti olen pahoillani työttömyydestä ja kaikista sen lieveilmiöistä, kukapa ei olisi. Elatus ja vaatteet on Raamatun ikivanhan viisaudenkin mukaan ihmisen tarvitsema minimimäärä.  Vanhan käännöksen mukaan jatko kuitenkin kuului: tyytykäämme niihin.

Viime vuosikymmeninä meidän vauraassa kulttuurissamme on totuttu haluamaan ja himoitsemaan paljon enemmän. Mikä mieletön tavaravirta koko ajan onkaan pyörinyt maalla, merellä ja ilmassa!  Ja ihmiset sen mukana. Viis siitä, miten luonto kärsii ja ihmiset köhivät saasteisissa kaupungeissa.

Pikkuisen itseänikin kirpaisee se, että jouduin sulkemaan metsämökkiin lähtiessäni nettiantikvariaattini. Nyt kun verkkokauppa lehtitietojen mukaan oikein kukoistaisi!  Osa tätä tavaranpyöritystä olen siis pienessä mittakaavassa itsekin ollut, joskin vain vanhan tavaran kierrättäjänä. 

Jos jostain haaveilen, niin siitä päivästä, kun taas pakkaan asiakkaalle kirjan postiin. Mutta miten kaukana se päivä on? Kukaan ei osaa laskea. Siksi lähden taas tallustelemaan metsään ja katselemaan sinivuokkojen viattomia silmiä. Niillä on kiire kukkia, minulla ei kiirettä mihinkään.

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Jäiden soittoa



Metsämökin ikkunasta osa 2, koronakaranteenin 13. päivä

Laila Hietamies on antanut yhdelle romaanilleen nimen Jäiden soitto. En muista lukeneeni kirjaa - tosin Ranskan-vuosinani ahmaisin muutaman Hietamiehen evakkokirjan, kun oli juurille ikävä – mutta tänä aamuna olen kuunnellut jäiden soittoa ihan livenä. Se on ukkosen tapainen jylhä kumu, joka kiitää lahden päästä päähän. Aamuisin ensimmäinen tajuntani tavoittava ääni on kuitenkin yleensä joutsenten laulu, kun pariskunta suorittaa järvellä äänekkään ylilentonsa.

Mukaan valitsemani lukeminen ei ole kovin viihteellistä. Nyt ei yhtään huvittaisi joku rakkauskertomus ”Italian auringon alla”, vaikken niitä kyllä muutenkaan ahmi. Iltaisin kuljen sen sijaan Jiri Weilin (1900–1959) kanssa sodanaikaisen Prahan kaduilla suomeksi vuonna 2002 ilmestyneen Tähti sydämellä -kirjan mukana. Se on mainostekstin mukaan romaani ”suurista eksistentiaalisista kysymyksistä: ikuisesta ja katoavaisesta, ihmisen tarpeista ja asioiden arvosta”. Olen samaa mieltä.

Wikipedia tietää kirjailijasta, että hän oli tsekkiläis-juutalainen, opiskeli nuorena slaavilaista filologiaa ja kirjallisuustiedettä ja työskenteli sitten Neuvostoliiton edustustossa Prahassa. Hän käänsi mm. Pasternakia ja Majakovskia, kävi Neuvostoliitossa useita kertoja ja lähti sinne kirjeenvaihtajaksi 1933. Siellä häntä syytettiin osallisuudesta Kirovin murhaan ja hän joutui leirille Alma-Ataan. Palattuaan kotimaahan hän julkaisi reportaasikokoelman ja poleemisen teoksen neuvostototalitarismista, jonka jälkeen hänet erotettiin kommunistisesta puolueesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Marraskuussa 1942 Weil sai kutsun keskitysleirikuljetukseen. Hänen onnistui välttää se lavastamalla oma itsemurhansa ja piileskelemällä sodan loppuun saakka. ”Tähti sydämellä” ilmestyi jo 1947, mutta kirja leimattiin turmiolliseksi eksistentialismiksi. 50-luvun alussa Weil erotettiin kirjailijaliitosta. Hän ehti vielä toimia Prahan juutalaismuseon tutkijana, mutta muuten hänen kerrotaan eläneen eristäytyneenä ja yksinäisenä. Kuitenkin hän kirjoitti yhä, ja viimeiset kirjat julkaistiin postuumisti.

Tällainen kirjailija on nyt paikallaan, kun kuuntelen metsämökissä jäiden soittoa ja mietin suuria eksistentiaalisia kysymyksiä.


maanantai 23. maaliskuuta 2020

Metsämökin ikkunasta


Osa 1, päivä 3

Minun sukupolveni ei ole nähnyt sotaa. Kun synnyin, viimeisiä Hitlerille uskollisia saksalaisia ajettiin Lapista. Emme ole joutuneet pakenemaan pommisuojiin emmekä lähtemään evakkoon, sillä kaikki se oli jo tehty. Olen aina pitänyt itseäni sen vuoksi erityisen onnekkaana. 

Nyt olen ikäni vuoksi kolmatta päivää karanteenissa. Syynä on pieni, ihmissilmälle näkymätön virus, joka on hyvin sitkeä ja selvästi päättänyt ottaa niskalenkin ihmiskunnasta. Ihan erityisesti se riiviö ei pidä keuhkoistamme.

Aivot yrittävät hahmottaa, mitä oikein tapahtuu. Eihän tällainen tilanne ole mahdollinen eikä uskottava. Ihmisten alituinen liikkuminen paikasta toiseen ympäri maapalloa on pysähtynyt kirjaimellisesti kuin seinään. Vihollinen on saanut aikaan sen, että lentokoneet pysyvät maassa. Edes kaikki perheenjäsenet eivät voi tavata toisiaan, naapureista ja ystävistä puhumattakaan. Harrastukset ovat käyneet vähiin. 

Viestintä kyllä toimii suorastaan hektisesti ja muuttaa tilanteen toisenlaiseksi kuin edellisten sukupolvien käydessä sotaansa. Silti koin syvää yhteyttä esi-isiin, kun aamulla hakkasin rannassa kepillä rikki ohutta jäätä saadakseni vettä kasvojen ja käsien pesuun. Näinhän tässä maassa on ennenkin tehty. Ja kaikesta on selvitty.

Äitini kasvoi pienessä metsämökissä koko lapsuutensa, eikä siellä ollut vielä tietoakaan edes sähköstä. Lapsen hauskimpia harrastuksia oli kalojen narraaminen Paikjärvestä. Samassa mökissä kasvoi parhaimmillaan kolme sukupolvea.

Syksyllä 1918 silloin kolmikymppinen mummoni palasi sinne palveluspaikastaan Jaakkimasta potemaan espanjantautia, jonka linnut olivat tuoneet yli rajojen meillekin. Siihen virukseen kuolivat myös työikäiset sankoin joukoin, Suomessa arviolta 25000 henkeä. Maa oli sisällissodan jälkeen valmiiksi järkkynyt ja täysin valmistautumaton tällaiseen katastrofiin. Mummokin oli jo niin huonossa kunnossa, että hänen äitinsä valmisteli viisivuotiasta Ingridiä tulevaan: ”Siun äitis kuoloo.” Mutta mummopa paranikin ja eli vielä 46 vuotta.

Nyt on valmistauduttu pahaan epidemiaan paljon paremmin. Tässä vaiheessa tarjottu lääke vain tuntuu olevan joillekin liian katkeraa kalkkia: pysy aloillasi.

Pitäisikö suorastaan mennä itseensä?



maanantai 28. toukokuuta 2018

Miten ryökynästä tuli rovasti



Liisa Marjatta Järvinen on koonnut uuteen kirjaansa muistojaan eri elämänvaiheista lehtorina, pappina ja kirjailijana. Teemat liittyvät suoraan naisten pappeuden 30-vuotisjuhlavuoteen. Osansa saa myös hengellinen murros, jota Järvinen käy läpi, kun teologiset näkemykset avartuvat työn myötä. 

Lähdeaineistona tekijä on käyttänyt lähinnä vanhoja päiväkirjojaan ja muita muistiinpanojaan. Lukuja ryydittävät seurakuntalehdessä aikoinaan julkaistut osuvat piirrokset ”seurakuntamummun seikkailuista”. Ne kertovat Järvisen lahjoista myös kuvataiteilijana, samoin kansikuvan silkkipaperiteos Papinkaura.

Kaunista kieltä on ilo lukea esimerkiksi ”henkilökohtaisen kaupunkipolun” sivuilta, joilla kirjoittaja muistelee seurakuntansa alueita ja ihmisiä. Muistot eivät aina ole kultaisia, ja mukaan mahtuu myös tummareunaista surua. Läpi vuosien kulkee kuin taustavärinä rakkaussuhde, jolle ei kuitenkaan ole ollut elämässä täyttä tilaa.

Kokonaisuus on hyvin henkilökohtainen tilitys naisteologin elämänkaaresta - naiseudesta ja pappeudesta, rakkaudesta ja yksinelämisestä, teologiasta ja luovuudesta. 

Rivit on painettu tiheästi ja palstat ovat leveitä. Tämä saa lukijan välillä toivomaan, että sivuja olisi ollut käytettävissä harvempaan ladontaan.

Kirjaa voi ostaa mm. Sacrumin ja Ogelin kirjakaupoista sekä suoraan tekijältä liisa.marjatta@kolumbus.fi. 


Liisa Marjatta Järvinen: Ja niin tapahtui – ryökynästä rovastiksi. Nainen kirkkopolulla 1960-luvulta 2000-luvulle. 159 s. Mediapinta  2018.
ISBN 978-952-236-910-9