tiistai 29. marraskuuta 2011

Kustantaminen muutosten kourissa

Kuuntelin viime lauantaina järjestetyssä Kritiikin päivässä Leena Majanderin, Touko Siltalan ja Ville Hytösen ajatuksia media- ja kustannusalan murroksesta. Mitään hirveän uutta ja mullistavaa sanottavaa heillä ei ollut, mutta olipahan ainakin hauska olla todistamassa Siltalan lohkaisua, ettei hän oli uskonut tällaisen marraskuun päivän koittavan, jona hän kuuntelee Majanderin (ohjelmassa ei ollut nimen perässä Reenpäätä) WSOY:tä ylistävää puhetta!

Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.

Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.

Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.

Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.

P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen  esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Finlandiaa ja unelmia

Mikä etuoikeus päästä tänään tuoreeltaan onnittelemaan Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Juniorista! Pyysin tyttäreni mukaan juhlaan: hän on voittajaa vuoden vanhempi. Siinä iässä pitää unelmoida paljon. Ihmeen moniin unelmiin elämä myös vastaa. Itse asiassa ne ohjaavat eteenpäin juuri siihen suuntaan kuin elämän pitääkin mennä.

FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.

Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!

Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.

No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Talvipalloon

Mehiläiset ovat saaneet syksyn päätteeksi oksaalihappotiputuksen, jonka pitäisi nitistää loputkin varroapunkit. Ne ovat ilmojen viilettyä alkaneet kokoontua kuningattaren ympärille talvipalloon. Siinä ne viettävät kylmät kuukaudet, nauttivat hiljakseen talviruokaa kakuilta ja vaihtavat keskenään paikkaa niin etteivät uloimmatkaan palellu, vaikka pakkanen miten paukkuisi.

Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.

Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Jumalten keinussa

Mieli ja ruumis alkavat rauhoittua eilisen ja edellispäivien myllerryksestä. Se alkoi perjantaina puolilta päivin, kun kustannustoimittajani Essi Kytöhonka soitti, että istu nyt alas, kirjasi on valittu Finlandia Junior -ehdokkaaksi.

Kirjailijahan pakertaa yleensä kuin myyrä kolossaan, yksin, poissa silmistä. Kirjan ilmestyttyä alkaa hiljainen odotus, että työn tulos huomattaisi, että se olisi edes jossain kaupassa näkyvissä, että edes joku sanoisi siitä jotain. Kuljin pari kertaa Akateemisen nuortenosaston läpi, ja ne neljä kirjaa olivat siinä yhä vain myymättä. Suomalaisessa pysyi se yksi näytevarastokappale tiukassa hyllyssä kohtalotovereidensa välissä, hevoskirjoja ja muita sarjoja näyttävä pino alapuolellaan.

Hiljaisten viikkojen jälkeen tuli tutuilta lämmintä ja myönteistä palautetta. Se oli mukavaa. Joku kertoi ihan itkeneensä tekstin äärellä. Lopulta sitten muutama arvostelukin - kuitenkin enimmäkseen aika nuivaa. Voisin jo listata kaiken negatiivisen, mitä kirjastani on ehditty sanoa, mutta jääköön.

Oli pakko todeta, etten taida enää olla oikein nuortenkirjallisuuden kärryillä. Mielihyvin annan toisten tehdä parempaa. Tämä kirja nyt vain oli vielä pakko kirjoittaa. Oikeastaan se on aina ollut ainoa motiivini kirjojen kirjoittamiseen: jokin aihe alkaa elää niin vahvasti, ettei siitä voi olla kirjoittamatta, se vain alkaa pursuta paperille.

Näissä mietteissä näpertelin vähän joidenkin vanhojen, keskeneräisten tekstien kanssa ja tuumin, että voihan tässä aikansa kuluksi tehdä sormiharjoituksia, mutta tuskin tekee enää mieli ryhtyä kokonaista kirjaa väsäämään pelkästään tuttujen iloksi. Se oli siinä, minun kirjailijanurani, jo 46 vuotta pitkä mutta kaikki loppuu aikanaan.

Vielä Grand Casinon salissa, kun vihreä liina peitti ehdokaskirjat, mieleeni hiipi epäilys, että tässä on varmaan tapahtunut jokin erehdys. Että kun liina nostetaan, minun kirjani ei olekaan siellä. Mutta ihme tapahtui.

Siellä se oli, kaikkien hienojen ja kehuttujen kirjojen rivissä. Leningradin piirityksessä lapsen oloiseksi kuihtunut 13-vuotias Paavo sellaisena, kuin Anna Emilia Laitinen hänet näki kantta tehdessään. Kun raadin jäsenet kävivät vielä juhlinnan keskellä erikseen henkilökohtaisesti kehumassa kirjaani ja kertomassa, miten se oli koskettanut heitä, oli pakko uskoa, että jotkut ihmiset siihen tarinaan uskovat ja eläytyvät niin kuin itse tein sitä kirjoittaessani pari vuotta sitten.

Pää meni pyörälle juhlahumusta ja olimme kai kaikki ehdokkaat jo melkein irti tästä ruumiista. Kun yleensä ei saa mitään huomiota osakseen, yhtäkkiä edessä on valokuvaaja toisensa jälkeen niin ettei suu enää jaksa yhtään hymyillä. Vielä piti vähän ponnistaa, edustimmehan me tiedotusvälineille nyt koko suurta suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoa, joka kerran vuodessa nähdään.

Lounaalla kustantajan kanssa tultiinkin sitten reipasta vauhtia takaisin maan pinnalle, kun luettiin Hesarin vähemmän mairittelevaa arvostelua, joka katsottiin tarpeelliseksi toistaa vielä tämän päivän lehdessä ehdokaskirjojen esittelyssä - ikään kuin nämä arvostelijat olisivat näillä perusteilla valinneet ehdokaskirjat. Melkoinen kimara! Minun kirjani kohdalla toistettiin vielä asiavirhekin - eihän kukaan tietenkään paennut Stalinin vainojen alta Siperiaan, vaan pakkokarkotus oli juuri sitä vainoa. Jotenkin surkuhupaisasti Hesarin menettelystä  tulee mieleen totalitaarinen valtio, jossa Totuus on vain yksien käsissä, sanokoot muut mitä tahansa.

Eilen kotiin palatessa kuvailin päivän vaihtelevia tunnelmia puhelimessa nuorimmaiselleni. - Se on jumalten keinu, hän sanoi ja jatkoi: - Äiti, mä oon ylpeä susta.