Taistelevat Afrikan naiset

Irja Aro-Heinilä on vuosia Afrikassa työskennellyt teologi, joka teki väitöskirjansa naisen roolista Hilja Haahden tuotannossa. Tätä teemaa sivuaa myös hänen romaaninsa Kun emme mitään muuta voi (Warelia 2023).

 Odotin käsissäni olevan perinteisen lähetystyöstä kertovan kirjan, mutta yllätyin iloisesti – mitenkään lähetystyön kuvauksia väheksymättä, päinvastoin, niillä on tärkeä tehtävänsä. Aro-Heinilän kirja nimittäin toimii hyvinkin sujuvana romaanina. Kirjailijan erinomainen paikallistuntemus ja Tansanian kokemukset luovat vankan pohjan tekstille ja tekevät siitä uskottavan. Lukija voi tuntea, haistaa ja maistaa olevansa keskellä Afrikkaa.

Päähenkilö Maija palaa tuttuihin kuvioihin Morogoroon, ei enää lähetystyöntekijänä vaan omaa tutkimustaan työstävänä terveydenhuollon ammattilaisena. Hän kohtaa tutut työtoverinsa, mutta löytää myös uusia yhteyksiä. Näiden naisten avulla onnistuu hänen tavoitteensa päästä tutustumaan ja vaikuttamaan isoon ongelmaan, tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Taustakuviona kirjassa on Maijan oman avioliiton pohdinta: avioero on vireillä, mutta hän käy läpi tuskaistakin pohdiskelua, mitä siitä seuraisi lapsille ja kantaisiko uusi rakkaus lopultakaan pitkälle. Ainoa vähän epäuskottava juonenkäänne liittyy tähän kuvioon, kun rakas ”puutarhuri” ilmestyy yllättäen Dar es Salamin lentokentän tien varrelle samalle pysähdyspaikalle. Viesti hänen tulostaan ei ole saavuttanut Maijaa, ja lukija ihmettelee kuten hän: ”Miksi ihmeessä hän maailman kaikista miehistä ja maailman kaikista kylistä on nyt täällä?” Kohtaaminen sinänsä on kuvattu hyvin.

Tuottelias kirjailija on jo ehtinyt julkaista romaanille jatko-osan Katso minäkin olen elossa. Kulttuureista ja etenkin Afrikasta kiinnostuneille lukijoille on siis tarjolla uusia makupaloja.

Pahuudesta toivoon

 

Tutustuin Anne Frankin kohtaloon varhaisteininä. Hän kuoli saksalaisella keskitysleirillä keväällä 1945 samassa kuussa kuin minä synnyin sodanjälkeiseen Suomeen. 

Ehkä tämä ajallinen yhteys vaikutti siihen, että Annesta tuli minulle symbolinen hahmo: hän edusti kaikkia niitä, joiden kohtalona oli joutua käsittämättömän, absoluuttisen pahuuden kohteeksi. Sen jälkeen olen lukenut kaikki holokaustista kertovat kirjat, jotka ovat osuneet tielleni, katsonut elokuvat ja  dokumentit ja kuunnnellut keskustelut, joissa on yritetty selvittää, miten ihmeessä tällainen kauheus on voinut päästä tapahtumaan keskellä sivistynyttä  Eurooppaa.

Vihdoin 2020-luvulla suomalainen ajattelija Erkki Jokinen on tarttunut aiheeseen sellaisella vimmalla, ettei hän ole jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä. Pahan paljastamisen hän aloitti vierailemalla Auschwitzissa, ”ihmisyyden pääteasemassa”. Keskitysleireistä tuli 1940-luvulla silmittömän pahuuden keskuksia.

Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta (Suomen Lähetysseura) on syntynyt hitaasti lause lauseelta vuosien aikana. Sitä ei myöskään pysty ahmaisemaan hetkessä. Käytin itse teoksen lukemiseen viikkoja. Kirjoittaja on kahlannut läpi kunnioitettavan määrän lähdeaineistoa. Henkilöhakemistossa on pitkälti toistasataa nimeä. Kirjallisuusluettelot lukujen lopussa kertovat, miten laajalta alueelta ajatuksia on koottu, ja osoittavat myös, että pahuuden ongelma on askarruttanut lukuisia filosofeja ja tutkijoita.

Jokinen näkee, että ”pahuuden totalitaarinen haava on pysyvästi alentanut ihmisyyden mittaa ja madaltanut aitaa nukkuvan pedon ympärillä kaikkialla oman aikamme maailmassa”. Kuitenkin hänen kirjansa viimeiset sata sivua puhuvat toivosta. Hän löytää siitä ainoan vaihtoehdon pahuuden edessä lamaantumiselle.  Toivo nousee kristinuskon keskeisistä asioista: sovituksesta ja ylösnousemuksesta.

Kirjan kieli on ankarasta aiheesta huolimatta runollisen kaunista, ja monet lauseet voisi poimia aforismeiksi. ”Sen uskon sisällä, joka tunnustaa koko todellisuuden, näkyvät sekä pahuuden hehkuva liekki että lunastuksen valo.” Jokisen ensimmäinen kirja Idänkohtaus valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Tälle antaisin jo tässä vaiheessa vuotta ääneni.

 

 

Kun Antti Järvi katosi

Joulun toivelahjani oli Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi?  Hetken se joutui odottamaan lukuvuoroaan, mutta herkuttelin ajatuksella jo etukäteen: hyvää kannattaa odottaa.

Kuvittelin miehen Lahdenpohjan maisemiin, jotka ovat tulleet minulle vuosituhannen alussa tutuiksi. Minäkin olen muutaman tuhannen muun ohessa Jaakkiman evakko, vaikkakin äiti vasta odotti minua, kun lähtö tuli. Äidinmaidosta asti olen imenyt evakkoutta ja sen kaihoa. Kuullut ja lukenut sieltä lähteneiden kerttomuksia. Tehnyt monta matkaa juurille. Itkenyt Nivan koulun puutarhassa isän viinimarjapensaiden äärellä. Tilannut Jaakkiman sanomia kuten edesmennyt mummoni, kun lehti tauon jälkeen alkoi uudestaan ilmestyä.

Venäjällä töissä ollessani kuulin 2000-luvun alussa työtoveriltani Pavelilta, historian maisterilta, että joitakin suomalaisia jäi sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Pavel lähti kuskiksi, kun halusin osallistua Siiranmäen taistelujen muistomerkin paljastukseen. Sellaistakin tosiaan on tapahtunut tällä vuosituhannella! Muuten komea juhla, mutta suomalaiset juhlavieraat myivät tuomiaan karjalanpiirakoita vain Suomen rahalla, ja me ruplavieraat jäimme surkeina nuolemaan näppejämme. Sen sijaan sain kuulla historiasta venäläistä näkökulmaa, kun huristelin matkaa Pavelin kyydissä.  Ettäkö kaikki suomalaiset eivät todellakaan lähteneet evakkoon? Ajatus tuntui   mahdottomalta. Yhä epäilin, niin toisenlainen oli ollut totuuteni. 

Nyt on silmäni avattu. Kiitos Antti Järvelle suuresta työstä ja loistavasta kirjasta! Se teki ymmärrettäväksi, miksi muutama jäi kotikonnuilleen. Perusteellisesti tutkittu historiakertomus ansaitsi Finlandiansa - ja tuntuu myös hämmästyttävän ajankohtaiselta, kun naapuri on ottanut vanhat metodit taas käyttöön. 

Antin tarinan lopputulos oli odotettu. Se noudatti samaa kaavaa kuin Paavon perheen vaiheet kirjassani Kaukana omalta maalta. Paavo vain lähetettiin matkaan piiritetystä Leningradista, mutta juna kulki samaa reittiä. 

Joskus olen mielikuvissani käynyt läpi sen version historiasta, että Suomi olisi sodassa miehitetty osaksi Neuvostoliittoa. Isä oli upseeri ja hän olisi löytänyt kohtalonsa jostain Karjalan metsästä. Itse olisin syntynyt Siperiassa, jos äiti olisi sinne raskaana selvinnyt. Tämän version sijasta olen saanut elää rauhan aikaa maailman onnellisimmassa maassa. Hyvin meille evakoille kävi, kun nousimme lähteen suuntaavaan junaan,