maanantai 31. lokakuuta 2011

Takaisin arkeen

Pakko sanoa, että vaikka miten rakastan kirjamessuja, tänä aamuna tuntui upealta herätä ihan tavalliseen arkipäivään.

Eilen kyllä nautin vielä täysillä monista messuhetkistä. Yksi niistä oli Joni Pyysalon ja Leena Landerin keskustelu lukemisesta ja sen vaikutuksesta kirjailijan omaan elämään. Lander kärjisti olleensa kiukkuinen äiti niinä päivinä, kun ei ollut kirjoittanut väkivaltaa teksteihinsä. Mene ja tiedä... Joni Pyysalo totesi, että lukemisen hurma katoaa, kun on työkseen tekemisissä kirjojen kanssa. Lukeminen muuttuu analyyttiseksi ja tarkkailevaksi. Tästä olen pitkälti samaa mieltä.

Kaija Pispan kanssa pääsimme Kaijan haastattelun jälkeen keskenämme vaahtoamaan lasten- ja nuortenkirjojen näkymättömyydestä maailmankartalla (tietysti puhuimme lähinnä itsestämme!) ja jopa suurissa kirjakaupoissa. Vaikka Aamulehti kehui Silkkipytty-kirjaa Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjojen veroiseksi, ei sitä kuulemma Tampereenkaan kaupoissa näy, vaikka Pispalanharju on kirjan tapahtumien esikuvana.

Pääsimme vaihtamaan asiasta ajatuksia kustantajammekin kanssa, kun törmäsimme Lippo Luukkoseen WSOY:n osastolla. Hän myönsi, että suurellakaan kustantajan panostuksella ei välttämättä saa myyntiä nousemaan kuin muutaman kymmenen kappaletta.

Imbi Pajun sujuvaa sanailua kuunnellessani ajattelin taas, miten suuren näkyvyyden kirjat saavat, jos niiden aihepiiristä tehdään samaan aikaan elokuvia tai kirjailijat ovat muuten esillä julkisuudessa.  Tuskin Pajukaan nauttisi pelkillä kirjoillaan Suomessa kansansuosiota, mutta nyt hänestä on tullut melkoinen asenteenmuokkaaja ja vaikuttaja.

Kirjamessujen hauskoihin hetkiin kuului, kun "Saran kirjat"-Sara haki nimmarin 46 vuotta sitten ilmestyneeseen Saviminä-kirjaani. Jostakin syystä kustantajan markkinointiosasto näkee tarpeelliseksi toistaa syntymävuottani kaikissa käänteissä, missä kirjaani esitellään - myös messuesitteessä, mistä en muiden vastaavia vuosilukuja bongannut. En oikein ymmärrä, miten se edistää nuortenkirjan myyntiä, mutta kyllä 1945 on minusta oikein hieno vuosi. Toinen maailmansota päättyi ja vaikkei piskuinen Suomi voittanutkaan, synnyin itsenäiseen maahan. Sen kunniaksi!

lauantai 29. lokakuuta 2011

Anni Swan kunniaan

Helsingin kirjamessuilla menee kuudessa tunnissa pää niin pyörälle, että vielä iltakymmeneltä on vaikea rauhoittua. Torstaina ja tänään olen kuunnellut Kaija Maria Junkkarin, Viivi Luikin, Marja-Leena Tiaisen, Elisabeth Ahon, Ene Mihkelsonin, Risto Oikarisen ja Anne Vaskon haastattelut kokonaan ja joukon muita pätkittäin. Lisäksi seurasin Jaakko Blombergin ja Raul Rebanen keskustelua Enn Soosaarin kirjasta Viron nurinkurinen vuosisata sillä seurauksella, että tein eilen kirjastoon varauksen.

Ehdottomasti eniten messuista saa irti, kun istuu rauhassa kuuntelemaan. Itsekin sain aamulla ihan kiitettävästi yleisöä, kolmisenkymmentä ihanaa aamuvirkkua, jotka seurasivat kun Esa Siljander haastatteli minua Louhi-lavalla. Tuntui erittäin hyvältä, kun huomasin Siljanderin oikeasti perehtyneen kirjaani. Hänellähän oli lukuisia muitakin haastatteluja päivän mittaan ja myös muina messupäivinä, joten tuollainen ammattitaito ansaitsee komeat kiitokset.

Jostakin syystä minua on jo muutaman päivän kaivertanut se, että nuortenkirjallisuutta esitellään Louhi-nimisellä lavalla. En tiedä yhtään, miksi tällainen nimi on valittu, mutta otaksun sen liittyvän viime vuosien fantasiabuumiin. Kuitenkin: jos isot kirjailijat ovat Aleksis Kivessä, keskisuuret Mika Waltarissa, Eino Leinossa tai Katri Valassa, ruotsalaiset Edith Södergranissa tai Totissa (hänen koiransa mukaan) ja lastenkirjailijat Topeliuksessa, miksi nuortenkirjailijat eivät voisi olla Anni Swanissa?

Vaikka halli tuntuikin kaikkineen aika sekavalta, välillä kuljeksin siellä vain ympäriinsä onnellisena siitä, että niin monet ihmiset pitävät yhä kirjoja tärkeänä.

torstai 20. lokakuuta 2011

Mitä tapahtuu todella?

Jukka Seppisen uusin kirja suomettumisesta on taas käynnistänyt keskustelun siitä, mitä Suomi teki sodassa tai mitä se ei tehnyt ja millä nimellä sitä tekemistä tai tekemättä jättämistä pitäisi kutsua. Että piirittikö vai ei, hyökkäsikö vai ei, oliko liittoutunut vai ei. Pätevillä tutkijoillakin riittää variaatioita. Entäs Alpo Rusi ja kaikki muut DDR:n listojen traumatisoimat ihmiset - yhä odotetaan päivää, jolloin lopullinen totuus on kaivettu esiin ja koko maailma huokaa: "Vihdoinkin selvisi, mitä todella tapahtui ja ketkä siinä olivat mukana!"

Viimeistään siitä asti, kun lahjakas yliopistotason venäjänopettaja sanoi minulle Pietarissa muutama vuosi sitten, että Viro ei ollut koskaan itsenäinen ennen vuotta 1991, olen ymmärtänyt, että meillä jokaisella on historiasta oma tietomme ja tulkintamme. Sama asia voidaan nähdä kahdesta eri näkökulmasta jopa ihan päinvastaisilla tavoilla. Ajatuksiamme muovaavat ensin omat vanhempamme, sitten koulukirjat ja opettajat, tutkijat ja poliitikot, ystävät ja kylänmiehet. Tätä tosiasiaa käytetään tietysti hyväksi erityisesti kaikissa diktatuureissa, joissa ihmisten halutaan ajattelevan asioista valtion määrittelemällä tavalla. Ei ihme, että Neuvostoliiton pää-äänenkannattaja oli nimeltään Pravda - Totuus.

Vaikka tuntosarvet pitkällä yrittäisimme selvittää rationaalisesti ja fiksusti, missä nyt mennään, epäilen että ani harva meistä Havukka-ahon ajattelijoista on täysin vapaa yleisen ilmapiirin, oman elämänhistoriansa ja jonkinlaisen muodin vaikutukselta, kun tutkijatkin ovat asioista eri mieltä. Jotkut motiivit jäävät hämäriksi - ei huvittaisi uskoa, että rahastakin voidaan kärjistää historiaa.

Jukka Tarkka toteaa Seppisen kirjan arvioinnissaan Helsingin Sanomissa: "Vastuu siirtyy tekijältä lukijalle." Eikö se ole aina ollut lopulta lukijalla?

maanantai 17. lokakuuta 2011

Arvosteluja ja asenteita

Kun kirjailija ensin on selvinnyt kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen prässistä, hänellä on vuorossa arvostelumankelin läpikäyminen. Tähän kaikkeen hän suostuu vapaasta tahdostaan, suorastaan pyrkii.

Vaikka tuttavat olisivat vuodattaneet kyyneliä kirjan äärellä ja kehuneet sitä kuinka, vasta vieraiden arvostelut ovat niitä oikeita ja lahjomattomia. Olen nähnyt kaksi ensimmäistä arvostelua kirjasta Kaukana omalta maalta, ja molemmat ovat olleet yllättävän karuja. Kirja ei ole koskettanut kumpaakaan arvioijaa.

Kymen Sanomien kriitikon Päivi Taussin mielestä henkilöt ovat liian kilttejä ja pyrkivät aina hyvään ja oikeaan, mikä laimentaa heidän kiinnostavuuttaan. Hän näkee kirjassa myös jälkiviisautta. Kristillisen nuorisolehden Fleimin arvioija Noora Wikman taas katsoo käsittelyn liian mustavalkoiseksi: "Neuvostoliitto kuvataan jättimäisenä propagandamasiinana, yhteiskuntana, jossa kaikki oli huonosti." Olisi pitänyt nähdä enemmän harmaan sävyjä ja käsitellä aihetta monitasoisemmin.

Paavohan kertoo kirjassa myös oikein sydämellisistä venäläisistä, muun muassa hänet ja pikkuveljen pelastaneesta kalastajapariskunnasta. Venäläinen lääkäri auttoi perhettä monessa vaiheessa. Samoin poika muistelee lapsuutensa hauskoja pioneerileirejä. Läpi kirjan esiintyy "hyviä ihmisiä", joiksi Paavokin heitä nimittää. Sävyjä löytyy, jos niitä kykenee näkemään ilman puolustusasennetta.

En muista lukeneeni natsi-Saksan vainoista kirjoitetuissa kirjoissa kovin monisävyisiä kuvauksia kansallissosialisteista. Onko Suomessa yhä vielä vaikea myöntää, että naapurissamme kohdeltiin myös suomensukuisia ihmisiä varsinkin 1930- ja 40-luvulla sietämättömällä tavalla? Että heitä tapettiin sumeilematta tuhatmäärin  ja kuskattiin syrjäisiin paikkoihin yli-inhimillisen raskaaseen työhön tai kuolemaan. Viranomaisten tehtävänä oli toteuttaa diktaattorin päätöksiä. Miksi tätä mustaa pitäisi laimentaa harmaaksi? Me olimme myös oikeasti viholliskansa, joten siinä tilanteessa asetelmat olivat todella mustavalkoiset. Historian faktat ovat realismia jos mikä.

Myöhemmin olot tuossa "jättimäisessä propagandamasiinassa", kuten Wikman osuvasti sanoo, asteittain paranivat. Tunnen monen monia myös suomensukuisia Neuvostoliitossa sodan jälkeen syntyneitä ja kasvaneita, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet maata ja eläneet siellä rinta rinnan tyytyväisinä venäläisten kanssa. Moni löysi elämänsä rakkauden venäläisestä puolisosta.  Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.

Älä välitä, Paavo: sinä koit sen minkä koit, vaikka vuonna 2011 jotkut Suomessa sanovat, että sinun olisi pitänyt nähdä toisin.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Paavo palasi juurilleen

Olipa kumma tunne kertoa Pietarin Pyhän Marian kirkossa kirjanäyttelyn avajaisissa inkerinsuomalaisille itselleen kirjastani, jossa Paavo karkotetaan Leningradin piirityksestä Siperiaan. Kuulijoiden esi-isät ja tutut olivat itse kokeneet nuo tapahtumat, joista kirja kertoo. Tästä kaupungista Paavon perhe lähti, niiltä tienoilta, missä taas yövyin tutussa asunnossa Mutsnoi Pereulokilla.

Myönsin, etten ole itse koskaan käynyt Siperiassa muuten kuin Google mapin avulla. Kirjailijat kuvittelevat itsensä milloin mihinkin ja ovat olevinaan milloin ketäkin: Waltari kuvitteli Egyptin, Tervo kuvittelee elämän musliminaisena. Elämää pään sisällä. Onko se todellista?

Eivät kirjat ole koskaan totta, ne ovat vain heijastumia ja kuvajaisia. Kuvat voivat olla vääristyneitä ja vinoja. Kirjailijat luovat uusia omia todellisuuksiaan ja lukijat heijastelevat niihin omiaan.

Siitä huolimatta minusta itsestäni tuntui oikeasti siltä, että Paavo palasi kotiin. Ja hän muuttui jopa ihan fyysiseksi olennoksi, kun piispa Aarre Kuukauppi kertoi, että Paavon esikuvana ollut henkilö oli vanhoilla päivillään ollut hänen seurakuntalaisensa.

Inkerinsuomalaisen kirjanäyttelyn suomenkielinen esittely löytyy sivustolta www.inkerinkirkko.fi ja venäjänkielinen sivuilta www.elci.ru.