keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Joku tässä mättää, mutta mikä?

Eilen julkaistiin vuoden 2013 kirjamyyntitilastot. Parin prosentin pudotuksesta ei nyt kauheasti pitäisi masentua, mutta kuten Antti Majander tänään Hesarin kulttuurisivuillakin totesi, pienenevä prosentti on ollut viime vuosina jatkuva trendi.

Kotimaisen kaunon listakärki on kyllä mukavan monipuolinen. Peräti 12 naista on mahtunut 20 parhaan joukkoon. Mutta käännettyjen lista alkaa jo masentaa. Ainakin puolet on dekkareita ja loput melkein kaikki kevyttä viihdelukemistoa. Khaled Hosseini ja Ian McEwan sentään mahtuvat joukkoon (Paul Coelho ei edusta minulle suurta kaunokirjallisuutta). Ja vitsikästä tai ei, mutta Finlandia Junior -ehdokkaaksi valittu Heli Laaksosen Aapine on nyt vuorostaan kotimainen kaunokirja ja päässyt listalle numerolla 20! Jos se olisi luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi, se olisi yltänyt sijalle kuusi.

Niinpä: kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat. Onko todellista, että melkein puolet 20 kirjasta on Mauri Kunnaksen käsialaa! Raivoisa markkinointi siis kannattaa. Vai eivätkö mummot ja vaarit tunne muita lastenkirjailijoita? (Kaikella kunnioituksella, mutta minun tuntemani lapset eivät ole Kunnaksen kirjoista kovin innostuneita, joten ehkä niitä lukevatkin mummot ja vaarit itse?) Tietysti Havukaiset (2 kirjaa), Nopolat (3 kirjaa) ja Parvelakin (2 kirjaa) mahtuvat joukkoon. Mitä jää jäljelle? Soili Perkiön Soiva laulukirja, joka on vuodesta toiseen kestosuosikki. Ja jippii, sijalla kuusi Finlandia Juniorin voittaja, Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa, 12 000 kappaletta. Eivät voittajatkaan ole aina yltäneet myyntilistalle. Listan yhdeksättä en tunne ollenkaan, Tatu Kokon Roskasakki ja suuri kierrätysseikkailu on mystinen yllätys, kustantaja Icasos myös. Kirsti Mäkisen uudistama Topeliuksen lukemisia lapsille on sekin mukana sijalla 17. Ja lopuksi vielä Rovio Entertainment ylpeänä esittää: Angry Birds. Vihreän linnun arvoitus.

Mutta missä ovat kaikki suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat? Missä moniin maihin myydyt, mainetta niittäneet nuortenromaanit? Miksi niitä ei onnistuta markkinoimaan Suomeen? Vai eikö täällä enää kukaan halua ostaa/lukea nuortenkirjoja?

Käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista ei oikein viitsi puhuakaan saati sarjakuvista. Walt Disney ja kirjakerho hallitsevat tätä markkinaa täysin. Sanoma Magazines porskuttaa.

Kustantajia ei todellakaan käy kateeksi eikä myöskään kirjakauppiaita. Ei ihme, että listat lyhenevät ja tiivistyvät.
Kirjailijoillekaan ei ole suuria tuloja odotettavissa, kun rojalteja viime vuodelta jaetaan. Kaikki nuolevat näppejään.

Entäs sitten? Uudet aiheet muhivat päässä. Tietokoneet avataan. Ruuduille alkaa tulla tekstiä. Kirjailijat kirjoittavat. Kustantajat lukevat ja tekevät päätöksiä. Tapahtuisiko ihme? Jospa ihmiset yhtäkkiä keksisivät, että kirjojen lukemisesta saa ajatuksia, elämyksiä, energiaa. Jospa tänä vuonna, ensi vuonna tai seuraavana myynti lähtisikin nousuun.

Onko kaikki lopulta kiinni vain siitä, että kirjat eivät ole olleet tarpeeksi kiinnostavia? Pauliina Rauhalan esikoinen, lestadiolaisten avioliitosta kertova Taivaslaulu myi melkein 30 000 kappaletta ilman sen kummempaa mainospärinää. Se vain kiinnosti suurta joukkoa ihmisiä. Se oli koskettava ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koskaan ei etukäteen voi tietää. Tämä on uusi vuosi.


maanantai 13. tammikuuta 2014

Kirjat, jotka tekivät vaikutuksen

Tytär ällistyi, kun en joulun aikaan tarttunutkaan toivomaani kirjalahjaan, Aale Tynnin elämäkertaan, vaan kerroin kahlaavani Päivi Heikkilä-Halttusen tutkimusta 1940- ja 1950-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Ostin kirjan "Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi" syksyllä Töölön kirjaston poistomyynnistä - tosin vaikea on sanoa ostamiseksi sitä jos maksaa 527-sivuisesta kirjasta alle euron.

Kirja tietysti kiinnostaa minua, koska kuulun juuri niihin suuriin ikäluokkiin, joiden lukuharrastuksista se kertoo. Kun se on ilmestynyt vuonna 2000, olin ollut vuosikausia muissa puuhissa etäällä nuortenkirjojen maailmasta, ja siksi tutkimus on silloin jäänyt minulta huomaamatta.

Tavallisin joululahja lapsuuteni perheessä oli kirja. Käytin sisarusteni kanssa ahkerasti myös kyläkirjaston palveluja. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miksi jotkut nuortenkirjoista ovat silloin nousseet arvostettuun kaanoniin ja toiset jääneet pian ilmestyttyään unohduksiin. Nuortenkirjailijoiden arvostus tuntuu olleen vähän samalla mallilla kuin nykyisinkin: suurinta huomiota saivat ns. aikuistenkirjailijat, kun he julkaisivat lasten- tai nuortenkirjan.

Meillä oli kotona hyllyssä useita tutkimuksen esiin nostamista kirjoista, mutta Muumeja meillä ei näkynyt ekä Peppi Pitkätossuakaan. Pessi ja Illusia oli joka kodin kirja, mutta se ei lasta kummemmin säväyttänyt. Sen sijaan Burnettin Pikku prinsessa ja Salainen puutarha, Mary Marckin koululaistarinat, Väinö Riikkilän seikkailukirjat ja Anni Swanin romaanit kuluivat minun ja sisarteni käsissä satuvaiheen jälkeen. Saimme lahjaksi myös Topeliuksen Lukemisia lapsille -sarjaa, mutta siitä minua innostuttivat vain satunäytelmät, muuten Topelius tuntui vanhanaikaiselta. Hector Malot'n Koditon vei mennessään, Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-tyttö myös ja tietysti Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Nuorten toivekirjasto oli kova sana ja sen julkaiseminen jatkui niin pitkään, että ehdin saada jopa yhden itse kirjoittamani kirjan (Evakkojunalla länteen) siihen 1980-luvulla.

Olen lueskellut viime aikoina joitakin lapsuuteni mielikirjoja uudelleen. "Pieni tuntematon" oli vieläkin koskettava. Ihmettelen, mikä Majken Stolt-kirjassa viehätti minua silloin: sehän kertoo itse asiassa vasta vihityn aviovaimon kriisistä! Kaiketi nuorista oli silloin ja on yhäkin kiinnostavaa lukea itseään vanhemmista. Ylipäänsä me nuoret olimme 1950-luvulla ainakin maalaiskylässä aika lailla lapsellisempia kuin teinit nykyään. Televisio alkoi avartaa maailmaani vasta kun olin 14-vuotias. Siinä iässä luin myös nuortenkirjan, joka vaikutti oman elämäni suuntaan. Minulla on yhä hyvässä tallessa Merja Otavan Priska kesästä kesään, jonka etulehdellä lukee: "Siskolle jouluna 1959 Äiti."  Se muutti kerralla käsitykseni siitä, miten nuortenromaaneja pitää kirjoittaa. Olin innoissani. Ei kulunut kuin pari vuotta, kun jo väsäilin omia käsikirjoituksia kustantamoille, ja kuusi vuotta, kun esikoiseni Saviminä näki päivänvalon WSOY:n Vihreässä kirjastossa.

Mutta nyt on Heikkilä-Halttusen tutkimus kahlattu läpi ja pääsen vihdoin tarttumaan lahjakirjaani "Hymyily, kyynel, laulu". Muuten, Tynnin lastenkirjat eivät koskaan kuluneet käsissäni, mutta antikvaarisen nettikaupan pitäjänä tiedän, että hänen Satuaapisensa menee pian kaupaksi, kun sellaisen vain onnistun jostain löytämään! Ainakin se on päässyt pysyvään kaanoniin.