Julkisuuspeliä

Tämän syksyn kestopohdintaani on ollut, miten ihmiset nykyisin saavat tietää uusien kirjojen ilmestymisestä. Ihminen tarkoittaa tässä henkilöä, joka on jossain määrin kiinnostunut kulttuurista ja ympäristöstään ja jolle ei riitä päivän tärkeimmäksi uutiseksi tieto siitä, missä juhlamokka suodatinjauhatuksella on tänään halvinta.

Jokaista kirjailijaa taitaa sen verran kiinnostaa oma työ, että hän käy vilkaisemassa, onko kirjaa näkyvissä niissä harvoissa kirjakaupoissa, joita vielä on jäljellä. Niinpä minäkin kävin ohimennen alkusyksystä toteamassa, että Akateemisessa oli muutama kappale Kahta sateenkaarta ja Otavan omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa se yksi näytekappale litistyneenä takahyllyn muiden taavien väliin.

Jos ihminen on erityisen kiinnostunut alasta, hän saattaa käydä jossakin vaiheessa vuotta kurkistamassa kustantajan nettisivuja. Mutta auta armias, kustantajiahan on kymmenittäin, kuka niissä kaikissa käy? Kohtalaisen kiinnostunut ihminen lähtee kirjamessuille ja saattaa jopa lukea messukatalogin läpi ainakin sen päivän osalta, kun itse on paikalla. Silloin hän tietää ne onnekkaat kirjat ja kirjailijat, jotka ovat selvinneet erilaisten portinvartijoiden ohi messuille asti.

Jotkut kirjailijat, aika monetkin, pitävät omaa blogia tai FB-sivuja. Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Tommi Melender ja Anu Silfverberg keskustelivat aiheesta Kirjailija ja some-julkisuus. Jälkimmäinen tuntui erityisesti inhoavan sitä, että kirjailijat pyytävät tykkäämään sivuistaan. Mukavaa tietysti olisi, jos ei tarvitsisi kerjätä kenenkään tykkäämistä, mutta miten muuten nykyisin voi saada itsensä julki? Kustantamojen resurssit eivät riitä revittelyyn. Nyt tosin #kirja on linkittänyt sivuilleen kirjailijoiden omia sivuja, joten verkosto kehittyy.

Syksyn aikana olen jatkuvasti törmännyt tuttuihin ja puolituttuihin (viimeksi kirjamessujen parina ekana päivänä), jotka eivät ole tienneet, että minultakin on ilmestynyt elokuussa uusi nuortenkirja. Mistä sen olisi voinutkaan saada tietoonsa, ellei ole käyttänyt vapaa-aikaansa jatkuvaan netin selaamiseen ja vieläpä kustantajien sivujen? Yhä on sitäpaitsi olemassa jopa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole edes nettiyhteyksiä.

Eilen aamulla olin lähdössä kirjamessuille KirjaKallion haastatteluun ja vilkaisin lähtiessä nopeasti Helsingin Sanomia. Kaurapuuro oli vähällä jäädä kurkkuun: kirjastani on julkaistu arvio! (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1414205593135) Tällaista ei tapahdu nykyisin kuin saduissa. Päivä menikin virtuaalitodellisuudessa. Kun normaalielämässä FB:hen avaamallani kirjailijasivulla käy korkeintaan 10-100 vierasta päivässä, nyt siellä oli käynyt yli 1000.

Tunsin itseni Hannu Hanheksi, varsinkin kun sain eilen kuvan itsestään Don Rosasta kirjoittamassa ihailijoilleen nimmareita. Ihmettelin, mihin johtaa kahden korttelin mittainen aidattu ja vartioitu jono. Oli ihan pakko mennä katsomaan.

Tämä mies osaa julkisuuspelin. Mutta silti mietin yhä niitä kymmeniä tai jopa satoja uusia kirjoja, joita media ei ihmeemmin noteeraa. Jotain on pielessä. Minulla on oikeasti ikävä vanhaa kunnon Vuoden kirjat -luetteloa, jota sai kirjakaupoista ja messuilta ilmaiseksi ja jossa oli mainittu jokseenkin joka ikinen vuoden aikana ilmestynyt kirja.

Kultaa ja kunniaa

Editan julkaisema historian oppimateriaali Memo 8 on voittanut kultaa Frankfurtin kirjamessuilla! Mahtava juttu, ja tietysti se ilahduttaa minua erityisesti siksi, että kaksi viikkoa sitten miniäkseni vihitty Minna Sallanen on ollut kirjan kustannustoimittajana. Sen sijaan että olisi juhlinut Frankfurtissa, hän työnteli Suomessa lastenvaunuja ja muurasi soseita puolivuotiaan Olavin suuhun. Elintärkeää sekin - ei historiaa vaan tulevaisuutta.

Historiasta puheen ollen, suuresti arvostamassani Lastenkirjahyllyssä rouva Huu arveli vastikään, että Sofi Oksanen olisi osaltaan herättänyt suomalaiset kirjailijat kiinnostumaan lähihistoriasta. Sofi on epäilemättä ollut viime vuosina suomalaiskirjailijoista menestynein historian kuvaaja, mutta en kyllä usko kenenkään lähtevän kopioimaan toista kirjailijaa tai hänen aiheitaan.

Koska omatkin kirjani on mainittu tällaisessa yhteydessä, voin vakuuttaa, että Kaukana omalta maalta lähti itämään jo vuonna 2002, kun menin työhön Pietariin ja tutkin Inkerinmaahan liittyviä historiakirjoja. Pääsin kuitenkin kirjoittamiseen käsiksi vasta kotimaahan palattuani 2008. Samaan aikaan vierailin usein Virossa mieheni työmaalla ja kiinnostuin sen lähihistoriasta. Mitään aikomusta jatkaa Muurikaisten tarinaa minulla ei silloin ollut, mutta se vain lähti kehittymään. Minulla oli omasta ja perheeni historiasta vielä kulttuurisokin kana kynittävänä ja se oli itselleni Kahden sateenkaaren pääteema. Kustantajahan markkinoi sitä rakkaustarinana, ja totta kai se sitäkin on, mutta kirjan kirjoittamisen sytykkeeksi tämä aihe ei olisi minulle riittänyt.

Muun muassa Rosa Liksom ja Riikka Pelo ovat kertoneet hautoneensa todella pitkään lähihistoriasta kertovia romaanejaan. Kirjojen "odotusaika" voi olla hyvinkin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ennen kuin ne ovat kypsiä syntymään. Uskon myös, että jokseenkin jokaisen teoksen takana on yleisten syiden lisäksi henkilökohtainen tarve selvitellä asioita - ellei suorastaan trauma.

Siksi näen Sofi Oksasenkin vain yhtenä muiden joukossa tässä kirjailijarintamassa, joka yrittää hahmottaa, mitä viime vuosisadalla oikein tapahtui. Suomi on kahden kulttuurin rajalla etuoikeutettu siinä, että pääsemme lähietäisyydeltä haistelemaan idän ja lännen tuulia. Poliittiset muutokset vapauttivat ilmapiirin räjähdyksenomaisesti 1980-luvun lopussa. Minua pyydettiin 1980-luvun alkupuolella kirjaamaan muistiin inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta, mutta samalla sanottiin, ettei sitä voisi julkaista kirjana vielä aikakausiin, kenties ei koskaan. Jouduin kieltäytymään tehtävästä, koska olin lähtemässä kustannusalalta muihin töihin, mutta Eeva Mesiäinen otti sen asiakseen ja tekikin erinomaista työtä. Yhtäkkiä aika kypsyi myös kirjan Maria Kajavan pitkä taival julkaisuun jo vuonna 1990. Ehkä tämäkin painui mieleeni, niin että myöhemmin jouduin tekemään oman "Siperian-matkani".

Kirjailijat kääntelevät tuntosarviaan ja aistivat ilmapiiriä ja kun aika on kypsä, tekstiä alkaa tulla - joskus melkein samanlaista monesta tuutista yhtä aikaa.