maanantai 27. lokakuuta 2014

Julkisuuspeliä

Tämän syksyn kestopohdintaani on ollut, miten ihmiset nykyisin saavat tietää uusien kirjojen ilmestymisestä. Ihminen tarkoittaa tässä henkilöä, joka on jossain määrin kiinnostunut kulttuurista ja ympäristöstään ja jolle ei riitä päivän tärkeimmäksi uutiseksi tieto siitä, missä juhlamokka suodatinjauhatuksella on tänään halvinta.

Jokaista kirjailijaa taitaa sen verran kiinnostaa oma työ, että hän käy vilkaisemassa, onko kirjaa näkyvissä niissä harvoissa kirjakaupoissa, joita vielä on jäljellä. Niinpä minäkin kävin ohimennen alkusyksystä toteamassa, että Akateemisessa oli muutama kappale Kahta sateenkaarta ja Otavan omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa se yksi näytekappale litistyneenä takahyllyn muiden taavien väliin.

Jos ihminen on erityisen kiinnostunut alasta, hän saattaa käydä jossakin vaiheessa vuotta kurkistamassa kustantajan nettisivuja. Mutta auta armias, kustantajiahan on kymmenittäin, kuka niissä kaikissa käy? Kohtalaisen kiinnostunut ihminen lähtee kirjamessuille ja saattaa jopa lukea messukatalogin läpi ainakin sen päivän osalta, kun itse on paikalla. Silloin hän tietää ne onnekkaat kirjat ja kirjailijat, jotka ovat selvinneet erilaisten portinvartijoiden ohi messuille asti.

Jotkut kirjailijat, aika monetkin, pitävät omaa blogia tai FB-sivuja. Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Tommi Melender ja Anu Silfverberg keskustelivat aiheesta Kirjailija ja some-julkisuus. Jälkimmäinen tuntui erityisesti inhoavan sitä, että kirjailijat pyytävät tykkäämään sivuistaan. Mukavaa tietysti olisi, jos ei tarvitsisi kerjätä kenenkään tykkäämistä, mutta miten muuten nykyisin voi saada itsensä julki? Kustantamojen resurssit eivät riitä revittelyyn. Nyt tosin #kirja on linkittänyt sivuilleen kirjailijoiden omia sivuja, joten verkosto kehittyy.

Syksyn aikana olen jatkuvasti törmännyt tuttuihin ja puolituttuihin (viimeksi kirjamessujen parina ekana päivänä), jotka eivät ole tienneet, että minultakin on ilmestynyt elokuussa uusi nuortenkirja. Mistä sen olisi voinutkaan saada tietoonsa, ellei ole käyttänyt vapaa-aikaansa jatkuvaan netin selaamiseen ja vieläpä kustantajien sivujen? Yhä on sitäpaitsi olemassa jopa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole edes nettiyhteyksiä.

Eilen aamulla olin lähdössä kirjamessuille KirjaKallion haastatteluun ja vilkaisin lähtiessä nopeasti Helsingin Sanomia. Kaurapuuro oli vähällä jäädä kurkkuun: kirjastani on julkaistu arvio! (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1414205593135) Tällaista ei tapahdu nykyisin kuin saduissa. Päivä menikin virtuaalitodellisuudessa. Kun normaalielämässä FB:hen avaamallani kirjailijasivulla käy korkeintaan 10-100 vierasta päivässä, nyt siellä oli käynyt yli 1000.

Tunsin itseni Hannu Hanheksi, varsinkin kun sain eilen kuvan itsestään Don Rosasta kirjoittamassa ihailijoilleen nimmareita. Ihmettelin, mihin johtaa kahden korttelin mittainen aidattu ja vartioitu jono. Oli ihan pakko mennä katsomaan.

Tämä mies osaa julkisuuspelin. Mutta silti mietin yhä niitä kymmeniä tai jopa satoja uusia kirjoja, joita media ei ihmeemmin noteeraa. Jotain on pielessä. Minulla on oikeasti ikävä vanhaa kunnon Vuoden kirjat -luetteloa, jota sai kirjakaupoista ja messuilta ilmaiseksi ja jossa oli mainittu jokseenkin joka ikinen vuoden aikana ilmestynyt kirja.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti