Palkinto ja miten siitä kerrottiin

Finlandia Junior -palkinto on tänään annettu Christel Rönnsille hänen lastenkirjastaan Det vidunderliga ägget. Valitsijana oli Mari Rantasila. Lycka till! Tuntuu hyvältä, että palkinnon sai ensi kertaa suomenruotsalainen ja vaihteeksi lasten kuvakirja. Ja ansaitusti sen sai juuri Christel Rönns, joka on ollut peräti neljä kertaa jo aiemmin kuvittajana ehdolla palkinnonsaajaksi.

Asiasta kovasti kiinnostuneena etsin pitkin päivää netistä uutista voittajasta. Tasaisin väliajoin googletin HS, Iltasanomat, Yle... ja niistä aina TUOREIMMAT tai VIIMEISET UUTISET. Ei mitään. Kerrottiin kyllä suomalaiskirjailijasta, jonka (aikuisten)romaani pääsee amerikkalaiselle kustantajalle. Ja erinäisistä muista palkinnoista. Mutta Finlandia Juniorista ei niin mitään.

Kahden maissa lähdin viemään lapsenlasta soittotunnille läpi helsinkiläisen talvimyrskyn ja mylväyksen. Palasin kotiin viideltä, ja vihdoin oli HS:ssa Suvi Aholan juttu voittajasta. Myös Lastenkirjahylly ja Grafomania olivat ehtineet nyt kertoa uutisen, kiitos!

Sitten lähdin työväenopiston venäjäntunnille, mistä palattuani asetuin YLE 1:n iltauutisille odottaen innokkaasti, että näkisin onnellisen voittajan Christel Rönnsin. Odotin turhaan. Viimeisenä kulttuuriuutisena oli perinpohjainen, minuutteja kestävä selostus viiksiään kasvattavista suomalaismiehistä, jotka näin osoittavat myötätuntoa eturauhassyöpää sairastavia kohtaan.

Saunan jälkeen MTV:n uutiset. Ja helpotuksen huokaus: oikein hyvä kirjailijaesittely ja päätteeksi voittaja lavalla. Kiitos ja halaus, MTV!

Yle ei esitellyt tänä vuonna sen enempää Finlandia Junior -palkintoehdokkaita kuin voittajaakaan. Tasapuolisuuden nimissä odotan, ettei se kerro myöskään aikuisten Finlandia-voittajasta. Palkintohan on täsmälleen samansuuruinen.

Hatusta kiinni, Bonnierilla tuulee!

Tulipas tänään aika kylmäävä uutinen, että Bonnier-konsernin kustantamoista (Bonnier Kirjat Suomi Oy, Tammi, Readme.fi Oy ja WSOY) joutuu lähtemään jopa 30 ihmistä "tuotannollisista ja taloudellisista syistä".

Pakkohan kustantamon on kannattaa, mutta kun kirjailijoiden ja kustantajan suhteet ovat hyvin pitkälle henkilösuhteita, miten YT-neuvotteluissa osataan ratkaista se, kuka työntekijöistä on tulevaisuudessa talolle kannattava ja kuka ei? Se vaatii jo profeetallisia kykyjä.

Ettei vain samalla tultaisi sanoneeksi irti myös kirjailijoita. Harvahan meistä on lopulta talolle kannattava.

Jos kansa valitsisi

Jännittävä Finlandia-viikko taas! Kohta tiedetään ehdokasromaanit.

Jos kansa valitsisi, voittaja olisi tuskin koskaan sama kuin palkinnonsaaja. Sofi Oksasen Puhdistus vuonna 2008 on kai ainoa poikkeus. Tietysti senkin myyntiä voitto vielä vauhditti.

Suomen Kustannusyhdistyksen Bestseller-tilastojen mukaan aikuisten sarjan voittaja ja joskus jopa osa ehdokasromaaneista sentään päätyy vuoden myynnissä kuuden parhaan joukkoon. Siitä voi tietysti kiittää kilpailun tuomaa julkisuutta. Viime vuonna Rosa Liksomin Hytti ylsi 66 100 kappaleen myyntiin ja tilaston kolmanneksi (myyntivoittaja oli Hirvisaaren Minä Katariina, 83 900 kpl). Vuonna 2010 Mikko Rimmisen Nenäpäivä pääsi tilastossa neljänneksi (myynti 53 700 kpl) ja vuonna 2009 Antti Hyryn Uuni kuudenneksi (40 100 kpl).

Lasten- ja nuortenkirjojen puolella tilasto on valitettavasti synkempi. Kahdenkymmenen eniten myydyn joukossa ei vilahtele Finlandia Juniorilla palkittuja saati ehdokkaita kuin ani harvoin. Vuonna 2010 Siri Kolun Me Rosvolat sentään oli listalla neljästoista 13 500 kappaleen myynnillä.

Tästä vuodesta voidaan kuitenkin jo etukäteen arvata, että siellä tulee olemaan Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu pihalla. Sehän olisi siellä ilman FJ-ehdokkuuttakin.

Mutta kaikki sympatiani raadeille, jotka joutuvat arvioimaan kirjoja silmät ummistettuina sellaisilta toisarvoisilta asioilta kuin myyvyydeltä ja kansansuosiolta. He noukkivat joukosta vain ne kirjat, jotka heistä ovat tänä vuonna syystä tai toisesta parhaita. Ja pulinat pois.

Kirjakaupatkin ovat nyt netissä

Uusimman Kirjailija-lehden pääkirjoituksessa Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja, kantaa huolta siitä, että Suomen maaseutu on käytännössä nykyisin kirjakaupaton eikä "nykyklassikkojakaan" saa enää edes suurten kaupunkien kirjakaupoista. Ja kirjastotkin poistavat aika pian vanhentuneiksi katsomansa opukset, koska niilläkin on tilanpuute.

Siihen on menty. Ja yhä minä katson Aitoossa käydessäni sitä entisen kyläkirjakaupan ikkunaa, joka lapsuudessani oli täynnä uusia ihania kirjoja. Tyhjä se vain on.

Mutta ei hätä ole tämännäköinen! Viime vuosina Suomeen on noussut pieniä ja isompia nettiantikvariaatteja melkein kuin sieniä syyssateella. Itse pidän pikku kauppaani Antikvaari.fi -sivustolla, jolla näyttää tällä hetkellä toimivan jo yli seitsemänkymmentä yritystä. Rakkaudesta kirjaan - sillä tuskin kukaan kuvitteleekaan tällaisella bisneksellä rikastuvansa. Samalla ylläpitäjällä oli aiemmin Antikka.net -kauppa, jonka omistajiksi tuli muutama vuosi sitten pieni ryhmä sen entisistä kauppiaista. Nämä ovat ehkä eniten nimikkeitä sisältävät sivustot, mutta etsivä löytää lukuisan joukon muitakin.

Jokaisella lukevalla mummolla tai papalla ei ihan vielä ole omaa nettiyhteyttä, mutta heilläkin on puhelimet. Kun kirjasto tai muu taho antaa heille vinkin, mistä kaivattu kirja löytyy, nettikauppiaan puhelin soi ja kirja löytää uuden kodin myös ihan ilman internettiä.

Minusta on aina erityisen mukavaa lähettää kirjoja sellaisiin postinumeroihin, jotka ovat jossain korpien kätköissä, missä ei taatusti ole kirjakauppoja mailla eikä halmeilla. Käärin ne taatusti rakkaudella pakettiin ja hyvä etten sulje suudelmin.

Toiseksi hauskinta on kierrellä kirpputoreja ja etsiä niitä klassikkoja. Jos tilaa hyllyissäni on, ostan joskus umpimähkään kerralla vähän isomman satsin ja tutkin laatikoista intoa puhkuen, mistä kirjoista joku on raaskinut luopua.

Kyllä ne uuden kodin löytävät. Ennemmin tai myöhemmin. Klassikot kun eivät vanhene koskaan, päinvastoin paranevat ajan myötä kuin hyvä viini.

Kohisevaa syksyä!

Hesarin kulttuurisivujen avaaminen on näinä aikoina suorastaan jännitysnäytelmä. Mitähän paljastuksia, kohahduksia ja uutuuksia siellä tänään esitellään? Kun miehen kanssa aamukahvin jälkeen jaamme lehden osia, huomaan hanakimmin tarttuvani kulttuurisivuihin.

En muista, minä syksynä kirjoista olisi kohuttu näin paljon heti alkajaisiksi. Ja vielä kummempaa, naisten kirjoittamista! Sofi Oksasen ökyensipainos 100 000 kappaletta oli niin suuri, että vastustelin mielessäni kirjan hankkimista, mutta eikös mies tullut eilen kaupungilta kotiin kirja kädessään. Että meidänkin piti se oikein ostaa! No, ymmärrän hänen intonsa, koska hän on ollut töissä Virossa ja on tietysti senkin vuoksi kiinnostunut sen historiasta. Ja kun itse ruodin, kääntelen ja vääntelen jatkuvasti kommunismin aikaa mielessäni ja seuraan siitä tehtäviä dokumentteja Teemalta, kyllähän se minua itseänikin kovasti kiinnostaa.

Kuusikymmenluvulla, herkimpinä opiskeluvuosinani, kaikki tosi fiksut eturivin ihmiset olivat kommunisteja. Tai siis kaikki kommunistit ja varsinkin stalinistit pitivät itseään tosi fiksuina eturivin ihmisinä. Leima edistyksellinen määritteli heidät tavallisten talliaisten yläpuolelle. He antoivat ymmärtää, että koko maailma oli muuttumaisillaan edistykselliseksi. Vain pieni napsaus vielä puuttui.

Nyt kun tiedetään, että siihen aikaan teljettiin rajan takana ihmisiä vankiloihin, mielisairaaloihin ja leireille väärien mielipiteittensä takia, kaipaisin pientä puhdistusta ja selvittelyä tuosta ajasta lähempääkin kuin Neuvosto-Eestin osalta. Mutta se vie näköjään vielä aikaa. Aloitin juuri Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n lukemisen. Hän teki mielessään kirjaa Dresdenin pommituksesta, johon sotavankina joutui, kaikki sodanjälkeiset vuodet. Kirja ilmestyi 1969 eli kului 25 vuotta, ennen kuin aika oli kypsä.

Ehkä juuri tästä syystä teoksen aineiston keruu lähimmäisten elämästä ihan tuoreeltaan on heille liian hämmentävä juttu. Kun emme osaa analysoida ja käsitellä omaakaan sisikuntaamme ja aikaamme heti paikalla (tekee varmaan liian kipeää), pitäisikö olla armollisempi toisillekin? Muistan kyllä, miten Eila Pennanen joskus opetti kirjoittajia, ettei omaa äitiäänkään saa säästellä. Kun kirjoitin ensimmäiseen novelliini, että mummolla oli likainen pahanhajuinen esiliina, oma mummoni pahoitti perin juurin mielensä: "Mitä sie määt semmosta kirjottammaa mikä ei oo tottakaa?" Hän selvästi tunnisti itsensä novellin mummosta, mutta ei kestänyt hahmoa sellaisena jona minä hänet näin.

Ja mikä on totuus?

Luonnonmukaista mehiläishoitoa

Luonnonmukainen mehiläishoitaja pakkaa parhaaseen parveiluaikaan (juhannuksen jälkeen) laukkunsa ja lentää etelään. Vastoin kaikkia opaskirjoja hän ei leikkaa pesistä emokennoja eikä mitenkään estä parvien lähtöä.

Välimeren auringossa hän nauttii lämmön lisäksi hyviä ruokia ja juomia ja toivottaa mehiläisilleen mitä parhainta keskikesää Suomen sateessa ja paisteessa. (Myöhemmin on käynyt ilmi, että varsinkin sateessa.) Ja parville hyvää matkaa.

Palattuaan jossain vaiheessa heinäkuuta tyytyväisenä kotimaahan hän kurkistaa pesiinsä ja ihmettelee hiukan väen vähenemistä. Mutta on sitä vielä jäljelläkin, joten pari laatikkoa tyhjiä vahakakkuja on syytä lisätä mettispesiin hunajan keruuta varten.

Elokuun alun aurinkoisina päivinä hän linkoaa reilut parikymmentä kiloa kullankeltaista hunajaa, mutta jättää tietysti mehiläisille itselleenkin makusteltavaa. Luonnonmukainen mehiläishoitaja ei esimerkiksi linkoa kehiä, joilla on keskellä muutamakin sikiö, olkoon vaikka miten paljon hunajaa reunoilla. Linkoaminenkin vaatii työtä!

Luonnonmukainen mehiläishoitaja sanoo toisille:  älkää tehkö niin kuin minä teen, jos haluatte saada paljon irti pesistänne. Mutta jos haluatte vain nauttia näistä pikku kotieläimistä ja sen lisäksi täysin siemauksin kesästä ja teille riittää yksi purkillinen hunajaa viikossa, suosittelen!  

Ale 9,95

Ennen kuin lähdin maalle viettämään juhannusta, oikaisin sattumoisin Aleksin Suomalaisen kirjakaupan läpi. En etsinyt lomalukemista, mutta kirjakaupan läpi kulkeminen on aina mukavaa. Siellä on kuin tarinoiden virrassa.

Kesäalennusmyynti oli täydessä vauhdissa ja silmäsin ohimennen alepöytiä. Kivaa kun ihmiset saavat nyt edullisesti luettavaa, minä ajattelin, kunnes katseni jähmettyi oven lähellä olevaan kirjavuoreen: mitä ihmettä, siellähän on minun viimevuotinen uutuuskirjanikin. Ja kas kummaa, sen kaverina monen muunkin tutun nuortenkirjailijan viime syksyn uutuudet: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus, Routasisarukset... Hinnat ovat pudonneet kolmannekseen alkuperäisestä.

Näyttää siltä, että kaupalla on korkea aika päästä viime vuoden tuotteista eroon. "Eli vain syksystä jouluun" kuin Aleksis Kivi. Tai sentään kesään.

Vaikka kirjan lyhyestä iästä on jankutettu väsymiseen asti, aina se pääsee yllättämään. Kirjakaupan voiton tavoittelu edellyttää yhä nopeutuvaa varaston kiertoa. Uutta kirjasyksyä markkinoidaan täyttä päätä, joten vanhat kiireellä alta pois.

Suomalainen ei ottanut syksyn alkaessa myyntiinsä kuin pienen osan kustantajien uutuuksista. Epäilen, että tulevana syksynä siellä on uusia nimikkeitä entistäkin vähemmän, jos perusteena on se että kirjat on myytävä muutamassa viikossa kuin pilaantuva päivittäistuote.

Positiivinen puoli alessa on tietysti se, että näin kirjat saattavat mennäkin kaupaksi eikä niitä tarvitse makuloida. Tärkeintähän on kirjailijoillekin se että heitä luetaan, vai miten se nyt menikään?

Ostin kaksi omaa kirjaani, koska ne olivat selvästi edullisempia kuin jos olisin hakenut ne kustantajan kirjakaupasta 50%:n tekijänalennuksella. Sitten onnittelin itseäni siitä, että olen perustanut nettiantikvariaatin. Se lisää joka päivä omaa uskoani kirjoihin. Eivät ne sittenkään ole niin kuolevaisia kuin alessa voi näyttää. Asiakkaat etsivät kymmeniä vuosia vanhoja kirjoja. Pöydälläni odottavat postitusta juuri useat 1980- ja 90-luvulla julkaistut teokset.

Muutamat nuortenkirjailijat keskustelivat äskettäin Grafomaniassa siitä, pitääkö joka vuosi julkaista uusi kirja. Näköjään pitää, jos haluaa olla näkyvillä kirjakaupassa ja muilla markkinoilla. Mutta syvällä sydämensä sopukoissa jokainen taitaa kuitenkin uneksia kuolemattomasta kirjasta, jota luetaan sukupolvesta toiseen. Sellaisesta, joka muovaa ihmisten asenteita ja ajatuksia vuosi vuodelta, josta otetaan uusia painoksia vähintään joka viides vuosi. Kirjasta, joka ei koskaan joudu alennusmyyntiin.

Miten meitä käännetään

Viikon takaisesta Kirjailijaliiton järjestämästä kääntäjäseminaarista ei jäänyt päässä pyörimään muuta kuin WSOY:n Leena Majanderin lausahtama totuus: jos kirjailija on kuudenkymmenen ja julkaissut kolmekymmentä kirjaa, joita ei ole käännetty muille kielille, ulkomainen kustantaja kysyy, miksi häntä pitäisi kääntää nyt. Joten ei sitten tarjotakaan.

Pitää olla nuori ja nätti eikä nimessä saa olla ääkkösiä eikä öökkösiä, jos mielii kansainvälisille vesille.

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kyllä ihmetteli äänen, miten Mika Waltaria ja Arto Paasilinnaa edelleen käännetään yhä uusille kielille. Ehkä heillä on sopivat nimet.

Kirja ei ole enää kirja vaan paketti, johon kuuluu koko rekvisiitta. Joskus tulee ikävä oikein vanhoja aikoja. Sitä kun luki iltasatua eikä edes tiennyt, kuka sen oli kirjoittanut, nuori vai vanha, elävä vai kuollut, suomalainen vai ulkomaalainen. Satu vei mennessään.

Sitä kirjalta yhä odotan. Viis muusta.

Siitepölyä ja maalaiselämää

Tätä hetkeä odotan koko talven: paju kukkii, aurinko paistaa ja ilman lämpötila kohoaa yli kymmenen asteen. Mehiläiset tepastelevat pesän suuaukolle ihmettelemään, nousevat sitten yksi toisensa jälkeen lentoon ja katoavat puron suuntaan. Jonkin ajan kuluttua ensimmäiset ahkerat palaavat intoa puhkuen retkeltään takajaloissaan isot siitepölypaakut kuin kirkkaankeltaiset tossut.

En väsy katselemasta tätä uuden kevään ihmettä. Olen saanut seurata sitä pienestä asti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ensin isän ja nyt omien mehiläispesien vierellä.

Samalla maalaismatkalla oli pakko miettiä myös sitä, miten maailma on lapsuuskylässänikin muuttunut muilta osin kuin mehiläisten kevätlennon suhteen. Ennen muinoin siellä oli viisi-kuusi sekatavarakauppaa, kirjakauppa, matkahuolto kahviloineen, pari kolme pankkia, posti ja jopa elokuvateatteri. Nyt on jäljellä kaksi kauppaa ja yksi osa-aikainen pankki. Rahaa saa kymmenen kilometrin päästä pankkiautomaatista, bensaakin on haettava yhtä kaukaa. Bussi kulkee enää harvoin - ennen pääsi yleisellä kulkuneuvolla kirkkoonkin, nyt ei.

Tuttava oli halunnut ostaa kaksi kappaletta kirjaani kuudenkymmenen kilometrin päästä Hämeenlinnan Infosta. Siellä oli ollut vain yksi (varmaankin näytevarastoa), mutta hän tilasi toisen. Sitä ei sinne ole koskaan tullut.

Tästä ei kai pitäisi tehdä numeroa. Mutta oli se vaan ennen vanhaan mukavaa, kun oman kylän kirjakaupasta voi Helinin sisaruksilta ostaa ihan minkä vain kirjan, ja jos sitä ei heti ollut hyllyssä, tilaamalla sen taatusti sai.

Kiitos, Anu Nousiainen!

Luultavasti näin ensin elokuvan Anne Frankista joskus vuoden 1960 paikkeilla (ensi-ilta on ollut 1959 ja kopio ehtinyt kotikylääni Kino Aitoon elokuvateatteriin vähän myöhemmin) ja luin hänen päiväkirjansa sen jälkeen. Hän kuoli keskitysleirillä maaliskuun 1945 alussa, kolmisen viikkoa ennen syntymääni. Ja niin hilkulla oli hänen pelastumisensa! Englantilaiset vapauttivat Bergen-Belsenin leirin jo kuukautta myöhemmin.

Annen kohtalo tietysti järkytti minua. Että yhtä ihmisryhmää, viattomia lapsia ja nuoriakin, voidaan vihata niin paljon, että heitä jahdataan kuin riistaa. Sen jälkeen luin vuosien ajan kaiken, mitä sain Hitlerin masinoimasta kansanmurhasta käsiini.

Hämärästi tiesin, että myös Suomen itäpuolella tapahtui kaikenlaista ikävää, mutta siitä ei saanut puhua. Joskus 1980-luvun alussa, kun olin jo julkaissut kirjoja, minulta kysyttiin hiljaa supisten, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan muistiin inkerinsuomalaisen Maria Kajavan elämänvaiheet. Sanottiin, että niitä ei voitaisi julkaista vielä aikoihin, mutta ne pitäisi tallentaa niin kauan kuin Kajava elää.  Hän oli kohtalotovereidensa tavoin kokenut karkotuksen Siperiaan ja siihen liittyneet rankat vaiheet. Minulla oli silloin muita suunnitelmia enkä voinut ottaa tehtävää vastaan.

Kului muutama vuosi, ja silloinen työtoverini Eeva Mesiäinen alkoi kirjata Kajavan elämäntarinaa. Hän kirjoitti erinomaisen kirjan Maria Kajavan pitkä taival. Yllättäen maailma oli muuttunut täydellisesti ja teos voitiin julkaista jo vuonna 1990, vaikka Neuvostoliitto ei ollut vielä hajonnut.

Elämä kuljetti minut 2000-luvun alussa työhön Pietariin. Stalinin masinoimaa kansanmurhaa oli alettu puida entistä avoimemmin muutamaa vuotta aiemmin ja tietoja siitä tihkui vastaani lähes joka askeleella, mutta omituista kyllä, samaan aikaan osa Venäjän kansasta alkoi kiillottaa hänen julkikuvaansa. Hänhän sentään vei heidät Suuren isänmaallisen sodan voittoon! Ja politiikka vaatii aina uhrinsa!

Nuoret haluavat katsoa eteenpäin. Se on heidän oikeutensa. Kuulin jokunen viikko sitten, että Moskovan huippuyliopiston opiskelijat kysyvät vilpittömästi, miksi Joseph Brodsky ei saanut vapaasti julkaista runojaan Neuvostoliitossa. Nuorilla ei ole enää juurikaan henkilökohtaista kosketuskohtaa vainoihin. Viimeisetkin karkotuksen kokeneet mummot ovat jo ikääntyneitä - ja tottuneet vaikenemaan.

Kun tutustuin tarinaan Siperiaan karkotetusta pojasta, joka ääriolosuhteissa isän kuoltua pelasti neuvokkaasti pikkuveljensä hengen, en päässyt kaverista rauhaan ennen kuin kirjoitin hänestä kirjan Kaukana omalta maalta. Ajattelin, että onhan Stalinin vainoistakin kirjoitettava nuorille siinä missä Hitleristä.

Samaan aikaan toisaalla, kaukana Amerikassa, latvialaissyntyinen Ruta Sepetys oli tullut samaan tulokseen: nuorten täytyy tietää noista vainoista, sillä ne koskettivat myös miljoonia lapsia ja nuoria.

Yleensä kirjat katoavat suureen tuntemattomaan ilmestymisvuotensa jälkeen. Siksi olin äärimmäisen hämmästynyt, kun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Anu Nousiainen, vuoden journalistiksi juuri valittu, teki huhtikuun numeroon pienen alakertalaatikon "Stalinia nuorille". Hän on ensimmäinen, joka keksi, ettei tästä aiheesta ole aiemmin ilmestynyt nuortenkirjoja, kun taas Hitlerin vainot ovat tulleet erityisesti Anne Frankin ansiosta nuorille tutuiksi jo vuosikymmenien ajan.

Tuttu opettaja päivitteli, että kun hän kertoi historiantunnilla oppilaille punaisista ja valkoisista, joku tyttö ihmetteli, onko Suomessakin ollut inkkareita.

Ehkä historia pitäisi tuntea paremmin, että tulevaisuus olisi valoisampi. Luettuani juuri Orlando Figesin kirjajärkäleen Kuiskaajat, Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa, olen asiasta entistä vakuuttuneempi.

Kiitos, Anu Nousiainen!

Esikoiskirjapalkinnot

Hesarissa oli jokunen päivä sitten Roope Lipastin uuden kirjan arvostelu. Kirja vaikuttaa sen perusteella erinomaiselta. Aina on syytä iloita, kun jotain teosta kehutaan, koska se nostaa samalla koko alaa.

Vähän kuitenkin oudoksutti, että kirja osallistuu Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailuun. Lipastihan on julkaissut aiemminkin useita opuksia, lähinnä kuitenkin lastenkirjoja.

Voiko tästä nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että vaikka joku olisi kirjoittanut 30 vuotta lastenkirjoja, hänen ensimmäinen AIKUISTENkirjansa voi yllätys yllätys voittaa  esikoiskirjapalkinnon!

Jotenkin kummasti tämä herättää ajatuksen, että lasten- ja nuortenkirjat eivät ainakaan Helsingin Sanomien mukaan ihan oikeasti olekaan kirjoja. Ne ovat vasta niiden esiasteita, eräänlaisia harjoitustöitä.

Jos ne kuitenkin voitaisi luokitella kirjoiksi, niiden pitäisi tällä logiikalla saada Hesarissa oma esikoiskirjapalkintonsa. 

Puhdistuslennon päivä

Ilman lämpötila on varjossa vain viisi kuusi astetta, mutta pesäaukolla käyvät tunnustelijat toteavat, että se riittää, sillä auringonpaiste tuo tarvittavan lisälämmön. Sieltä tullaan hiiri- ja lumiesteiden takaa luonnon pakottamana, yksi kerrallaan ja joukolla, ja kakataan valkoinen hanki pieniä ruskeita läiskiä täyteen. Muutama uuvahtaa matkalle elämäntehtävänsä täyttäneenä, valtaosa palaa takaisin kotipesään ahkeroimaan uusissa haasteissa. Monen kuukauden pimeys talvipallossa on ohi, yhteiskunta tuotu pakkasten läpi elävänä kevään ihmeeseen.

Paju nostaa oksiaan kohti sinistä taivasta ja sen valkoiset kissat ovat lupausta täynnä. Kohta me kukimme! Emon sopii aloittaa muniminen, pian saadaan siitepölyä.

Näin se alkaa, kevät.

Luuletko, että sinua ihaillaan?

Kävin kouluvierailulla pitkästä, pitkästä aikaa. Viides- ja kuudesluokkalaiset tytöt olivat valmistautuneet huolellisesti kirjailijahaastatteluun luokissaan. He halusivat tietää kirjoittamisesta, miten kauan kirjanteko kestää, lapsuudestani, toiveammatistani, koulunkäynnistäni, ketä toista kirjailijaa ihailen ja millaisia kirjoja itse luen. Lopuksi Elina ja Sanna tekivät yllättävän kysymyksen: Luuletko, että sinua ihaillaan?

Kysymys nauratti, mutta siihen oli helppo vastata, etten luule enkä ole koskaan luullut. Itse tosin sanoin ihailevani Astrid Lindgreniä, joka on tehnyt käsittämättömän monipuolisen uran ja kirjoittanut suuren määrän koskettavia, hauskoja ja kaikkiin kulttuureihin ympäri maailman leviäviä kirjoja. Mutta ihaillaanko Suomessa ketään lasten-ja nuortenkirjailijaa? Ja ihaillaanko täällä ylipäänsä kirjailijoita? Enpä oikein usko.

Sen verran tein myönnytystä, että sanoin kaikkien ihmisten, jotka toteuttavat luovuuttaan tavalla tai toisella, olevan omassa lajissaan ihailtavia. Ja uskon, että noista koululaisistakin voi tulla monen lajin tähtiä. Kun mietin lapsuuttani ja kirjailijoita, joiden teoksia silloin luin ahkerasti kotikylän kirjastosta ja tietysti joulu- ja synttärilahjoiksi saatuja omasta hyllystäkin, en muista ihailleeni kirjojen tekijöitä. Tuskin ajattelin heitä, vaikka luultavasti luin heidän nimensä kannesta. Minua kiinnostivat vain kirjat ja niiden henkilöt. Seljan tytöt, Pikku prinsessa, Mestarietsivä Kalle Blomqvist, Pertsa ja Kilu, Majken Stolt, Gulla-tyttö.

Kun liityin Yhteishyvän Sinä ja Minä -kerhoon, otin nimimerkikseni Ringelumman Kaija Pakkasen kirjasta, koska tämä kirjan henkilö oli punatukkainen kuten minäkin. Yllätys oli, kun luin lehdestä kerhonpitäjän vastauksen: "Etpä arvaakaan, kuinka läheinen tuo Ringelummasi minulle on!" Kirjailija itse piti lehdessä kerhoa, mutta en ollut siihen asti kuvitellutkaan, että voisin tutustua oikeaan kirjailijaan. Meistä tuli myöhemmin ystävät, kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja pyysin Kaijaa lukemaan esikoisteokseni Saviminän käsikirjoituksen. Hänen tärkein ohjeensa oli: "Laita käsikirjoitus vuodeksi pöytälaatikkoon!" En malttanut kuin puoleksi vuodeksi, ja sitten kirja pääsikin Inka Makkosen seulan läpi julkisuuteen.

Harvat nuortenkirjailijat ovat niin tunnettuja, että  heidän nimensä olisi jäänyt monenkaan mieleen. Tietysti lapsilla ja nuorilla on omia mielikirjailijoitaan, joiden opuksia he lainaavat kirjastosta. Joku palkittu voi hetken paistatella julkisuudessa, ja Risto Räppääjä -elokuvat voivat tehdä Nopoloista jopa hetkeksi ihailtuja (ehkä ihailu kuitenkin kohdistuu enemmän Ristoon ja Nelliin?). Totuus on, että kun kyselen lähipiiriltäni muutamasta viime vuosina palkitusta eturivin nuortenkirjailijasta, mitä nimi heille sanoo, kohtaan vain päänpyörityksiä.

Ihailluksi tuleminen ei tietääkseni ole yhdenkään kirjailijan päämäärä. Luetuksi tuleminen kyllä. Ja myydyksi tuleminen olisi plussaa sekin, mutta yhä harvempien herkkua. Tästä käydään Grafomaniassa juuri tärkeää keskustelua. Kustantaja viestittää monelle, että myyntiluvut eivät vastaa odotuksia, ja seuraavan kirjan painos tulee olemaan entistä pienempi.

Entä jos kirjailijoista tulisi ihailtuja, myisivätkö kirjatkin paremmin? Minkälainen Idols-kisa siinä voisi auttaa? Ainakaan Top 10 -listoista ei ole hyötyä muille kuin niille topeille, joita kaupat tietävät jo seuraavan vuoden ennakkomyynnissä ottaa runsaasti hyllyilleen. Uusien nimien pääsy listalle nykyisillä markkinoilla olisi ihmeiden ihme.

Taidan alkaa ihailla kaikkia kollegoja, jotka sitkeästi vuodesta toiseen pakertavat uusien käsikirjoitusten kimpussa riippumatta siitä, näkyvätkö heidän kirjansa kaupoissa ja saavatko he työstään kunnon korvausta. Ja pakko ihailla vähän kustantajiakin, jotka vielä uskovat lasten ja nuorten tarvitsevan äidinkielellä kirjoitettuja kirjoja.

P.S. Tunnen olevani melkein tähti, kun pääsin mukaan Ismo Loivamaan uuteen "Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita" -teokseen! Edellisen kerran taisin olla vastaavassa kirjassa 1981-luvun alussa.

Mitä muita kirjoja Suomi myöhemmin lukee

Olipa hauska huomata Antikvaarin etusivulta (www.antikvaari.fi), että useat omasta puodistani hyvin myyvät kirjat ovat kärkilistalla koko nettikaupan myynnissä.

Tässä vielä jatkoa kauno- ja lastenkirjalistoihin muista osastoista poimituilla suosikeilla. Aapinen olisi tietysti voinut kuulua jo edellisiin, mutta olen luokitellut sen koulukirjaksi. Samoin Anne Frank voisi olla kaunokirjallisuutta, ehkä Suholakin. Mutta näillä mennään:

1. Deborah Spungen: Nancy (huumeisiin kuolleen tytön elämäkerrasta on tullut kulttikirja)
2. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
3. Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi (yllättävä suosikki!)

4.-7.
Frank Bettger: Miten minusta tuli huippuluokan myyjä (ällistyttävä bestseller)
Elävä uutinen. Uusi testamentti vapaasti kerrottuna
Kaija Junkkari: Naiseksi joka olet
Martti Kiviruusu ym.: Hengellisiä lauluja ja virsiä kuorolle

8.-11.
John Bunyan: Kristityn vaellus
Kathryn Kuhlman: Uskon ihmeisiin
Pyhä Raamattu (vuoden 1938 käännös)
Somerkivi - Tynell - Airola: Lasten oma aapinen

Uskonnollisten kirjojen suuri osuus listalla kertoo paitsi siitä, että niitä on siunaantunut eri lähteistä Apis Antikvan hyllyille aika paljon, myös siitä, että niillä on yllättävästi kysyntää.

Kuten muussakin myynnissä, jonkinlainen lumipalloefekti toimii myös antikvariaatissa. Kun joku kirja näyttää liikkuvan liukkaasti, ostan sitä myös heti lisää, kun bongaan kelvollisen yksilön jossakin kirpparilla.

On mielenkiintoista seurata taas uutta kirjavuotta. Lehti on kääntynyt: mitähän tänä vuonna luetaan, mistä kohistaan ja mitä myydään?