Siitä on jo yli viikko, kun juhlittiin Suomen Nuorisokirjailijoiden 70-vuotista taivalta Teatterimuseossa. Kuin jostain toisesta elämästä muistan itseni kolmekymppisenä nuorena, ujona kirjailijanalkuna viettämässä iltaa kypsiltä ja kokeneilta tuntuvien kollegoiden kanssa Villa Kivessä. Miehet olivat vetäytyneet keskenään perähuoneeseen ja naiset jääneet etuhuoneeseen. Silloin joku rohkea kollega huudahti: "Tulkaa nyt tekin tänne, että saadaan katsella komeita miehiä!"

Joskus istuimme kaksikin päivää koolla pohtimassa alan ongelmia, ja tämän muistan erityisesti siksi, että jätin kolmikuisen poikani yöksi isän hoiviin pulloruokinnalle, kun oli ihan pakko päästä nuorisokirjailijoiden seminaariin. Samanlaisia asiat olivat silloin kuin nytkin - markkinointi, myynti, apurahat ja ansiot puhuttivat. Muistan Kaarina Helakisan, Kaija Pakkasen, Lasse Raustelan, Asko Martinheimon, Rauha S. Virtasen, Hellevi Salmisen, Kari Vaijärven, Leena Erkkilän... Kaksi viimeksi mainittua oli nytkin mukana juhlimassa (Leena kuvassa oikealla, keskellä Pia Perkiö - oltiin kuin Elsa Beskowin satukirjan tädit!).

Nyt on uusien kirjailijoiden vuoro olla kolmikymppisiä.

Bo Carpelan muistelee kirjassaan Kesän varjot koskettavasti menneitä kesiään ja läheisiään. Syksyllä saa haikeilla kaikella, mikä on palaamatta mennyt, mutta jättänyt meihin jälkensä.