Onnea kaikille kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaille! Kyllä se ehdokkuuskin on jo palkinto, hieno saavutus. Siitä kannattaa iloita ja sitä pitää juhlia. Kerrankin media noteeraa kirjat ja kirjailijat.
Ehdokkuuden varjopuoli on kuitenkin kahden viikon piinapenkki, jonka aikana ehdokas yrittää vakuuttaa itsensä siitä, ettei voita. Mutta sitten mieleen hiipii epäilys: entäpä jos kuitenkin? Mitä siitä seuraisi? No, ainakin puheenpito. Kaiken varalta siis 18 ehdokkaan on pohdittava, mitä sanoisi puheessaan, jos voittaisi. Otanko räväkästi kantaa valtion taidepolitiikkaan vai tyydynkö henkilökohtaiseen näkökulmaan ja kiitoksiin?
Tämän kaiken sanon kokeneen syvällä rintaäänellä. Ja samalla otan sydämestäni osaa siihen, että viisitoista puhetta jää pitämättä (tosin en muista enää yli vuosikymmenen takaa, olisinko itse vakavissani valmistellutkaan puhetta - arvasin voittajan oikein jo ehdokkaiden julkistuksessa).
Tässä pieni vinkki kustantamoille: pyytäkää kirjailijoilta pitämättä jääneet Finlandia-puheet ja tehkää niistä kirja. Joillakin on pöytälaatikossaan tai koneellaan jo useitakin puheita. Muistan eräänkin kirjailijan olleen ehdolla neljä tai viisi kertaa, ja viimeisellä kerralla hän oli jo varma, että joskus pitää voittaa. Mutta kun ei niin ei.
Valmistelluissa puheissa on siis todella paljon hukkaan mennyttä kulttuurianalyysiä eri vuosikymmeniltä! Jos kustantajat eivät näe aihetta kyllin kaupalliseksi, kiinnostavan gradun siitä ainakin joku kirjallisuuden opiskelija saisi.
Kirjailijanura merkitsee jokseenkin kaikille erilaisten pettymysten sietämistä. Kustantajilta tulee hylsyjä, vaivoin julkaistuiksi saadut kirjat eivät myy, niitä ei mainosteta eikä arvostella missään, apurahat ja palkinnot kiertävät kaukaa. Lopuksi kustantaja ilmoittaa makuloivansa myymättä jääneet kirjat.
Mutta joskus tulee sentään ehdokkuus, bravo! Malja sille! Ja tarinat pysyvät ja niiden kirjoittaminen näyttää intohimolta, jota ei mikään pettymys sammuta.
