Tässä iässä

 Yksi syksyni kohokohdista on ollut syyskuinen illallinen, jolle sain kutsun WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Minut oli plaseerattu pyöreään nuorisokirjailijoiden pöytään, vsemmalle puolelleni kustanustoimittajani Essi Kytöhonka ja oikealle esikoiskirjailija Heidi Nummi. Sain kuulla hänen kirjastaan Petovala, joka oli juuri ilmestynyt, ja aktivistimummona minua tietenkin kiinnosti kovasti tällainen ekologinen dystopia.

Essin toisella puolella istui säeromaaneistaan tunnettu Dess Terentjeva, joka illan mittaan palkittiin säätiön tunnustuspalkinnolla, ja hän piti sen kunniaksi myös hienon puheen. Kun eiliset uutiset kertoivat Petovalan päässeen Finlandia Junior -ehdokkaaksi, totesin istuneeni tuon illan todella hyvässä seurassa. (Hiukkasen muistelin omaakin yllätysehdokkuuttani 14 vuotta sitten.) Lämpimät onnittelut, Heidi, Essi ja kaikki muut ehdokkaat!

Samalla mieleni on vähän haikea. En todellakaan ole kuvitellut enää tämän ikäisenä istuvani iltaa juuri julkaisseiden nuorisokirjailijoiden seurassa. Toki kirjoitin vielä neljä vuotta sitten yhdessä lapsenlapseni Saran kanssa kirjan Ihan vege ja parrakas Sulo, mutta tein sen oman Kustannus Apikseni kustanteena, kun isommat firmat eivät uskoneet sen myyntiin. 

Kun lähetin Rudolfin näköisen pojan ensiversion WSOY:lle, halusin lähinnä kuulla karaistuneen kustannustoimittajan mielipiteen, voisiko se kehittyä kirjaksi, jonka sitten itse kustantaisin. Taustallahan on suvun historiaa, jota halusin tallentaa. Suorastaan ällistyin, että WSOY otti sen ohjelmaansa, kylläkin korjattuna versiona.

Luin äskettäin arvostamani Leena Majander-Reenpään muistelmat, joista välittyy loistava kuva suomalaisten kustantamojen maailmasta. Ymmärsin tosi hyvin kun hän totesi, että kahdeksankymppisten nuortenkirjailijoiden kässärit joudutaan palauttamaan. 

Silti pikkuisen ihmettelin, kun Goodreads-sivustolla nimimerkin Zinetha taakse kätkeytynyt kriitikko on nähnyt kovasti vaivaa laskeakseen, että olen 5,3 kertaa Rudolf-kirjani päähenkilön ikäinen. Hän toteaa, että sen vuoksi en pysty käyttämään oikeanlaista teinislangia enkä kuvaamaan nykynuorten arvomaailmaa. 

Luulen, että slangi ja arvot vaihtelevat Suomenkin kokoisessa maassa nuorilla aika paljon. Huomaan sen jo seuratessani kuuden 4-23 -vuotiaan lapsenlapseni elämää. Mutta en tietenkään kiistä lukijan kokemusta. Toki kirjaa pitää ja saa arvostella. Muistan suorastaan nolostuneeni, kun 28-vuotiaana julkaisemani Mennään Jasse -kirjan mainoksissa kehuttiin kirjailijan elävän "lähellä nuorten maailmaa". Itse asiassa paimensin parivuotiasta poikaani kotona enkä nähnyt nuoria kuin ohimennen kaduilla.

Pamela Tolalta kysytään tänään Hesarissa, miten hän nelikymppisenä osaa tehdä elokuvia sekä parikymppisistä Luusereista että eläkeikäisistä Teräsleideistä. "Voidaan kertoa vaikka mummoista, mutta tarina voi silti resonoida kaikenikäisille teemojen kautta." Nuorten toilailusta hän toteaa: "Voin  hyvin samaistua johonkin, mitä he käyvät läpi, vaikka oman nuoruuden kokemuksen kautta."

Mutta ei pelkoa, Zinethan toive kohderyhmäni vaihdosta kyllä näillä näkymin toteutuu. Kirjailijoille on aina haaste löytää oikea ilmaisutapa ja kieli kuvaamaan kohdettaan. Ani harvoin kirjoja tehdään juuri omanikäisistä. En osaa arvioida, montako kertaa vanhempi tai nuorempi kirjoittaja saa olla onnistuakseen täydellisesti, mutta kyllä siihen paljon muutakin tarvitaan kuin oikea ikä.  

 

 

 

 

Palautetta

Kun kirja ilmestyy, kirjoittaja odottaa tietysti saavansa lukijoilta jonkinlaista palautetta. Ehkä aikaa myöten virallisilta kriitikoiltakin, jos hyvin sattuu. (Joskus sattuu tosin pahastikin.) Onko kirjaa ymmärretty, onko se yhtään kolahtanut ja koskettanut?

Rudolfin näköisestä pojasta ei ole vielä ehtinyt tulla palautetta muualta kuin lähipiiristä. Kaikki kirjan lahjaksi saavat läheiset käsittelevät tulokasta ymmärrettävästi silkkihansikkain. Mutta tästä lankomieheltä tulleesta palautteesta olen erityisesti iloinnut: 

"Tuli sitten postia. Avasin. Illalla aloin lukea. Homma hidastui sitä mukaa kun silmät väsyivät, ennen kaikkea se vasen, joka näkee lukea. Puoli kahteen se venyi, mutta kesken ei voinut jättää.

Ei hyvän tähen. Ei kahdeksankymppisten mummojen kuulu osata nuortenromaaneja kirjoittaa, eikä liki yhdeksänkymppisten paappojen semmosista tykätä. Tars joku roti olla. Mutta ei: mailmankirjat on sekasin, taas kerran.

Niin että kiitos, Sisko!"

 

Kiitos, Samppa!

 

Muistelen kuusikymmentä vuotta sitten julkaistun esikoiseni ensi aikoja. Hesarissa oli tuntemattoman esikoiskirjailijan nuortenkirjasta ilmoitus oikein omalla naamalla. Viereisellä palstalla komeili Aila Meriluoto nuortenkirjoineen. Kirjastoneuvos E. J. Ellilä haki minut opiskelijakämpästäni Oksasenkadulta Bulevardille kustantajan syksyn avajaisiin. Kirjoittiko hän siitä etukäteen, en muista, mutta niin oletan, sillä puhelintahan minulla ei tietenkään ollut. 

 

Suurin ongelmani kustantajan kuhinoissa oli keksiä, mitä juomaa tilaan. Kaikki seisoivat lasi kädessä enkä tuntenut ollenkaan alkoholijuomia. Taisin pyytää tiskin

takana seisovalta juomanlaskijalta limskaa. Ellilä kehotti toimittajia: "Haastatelkaa nyt näitä kirjailijoita!" Ei ainakaan minua kukaan haastatellut.

 

Mutta esikoisen ensipainos oli vuonna 1965 4000 kpl eikä pian otettu  toinen painos tainnut siitä juuri jäädä. Siinäpä oli palautetta riittämiin. 

 

 Oi niitä aikoja!

 

 

P.S. Sain vinkin, että Rudolf-kirjasta onkin jo elokuussa ollut esittely sivustolla 

https://lastenkirjahylly.blogspot.com/2025/08/.

Rudolf palaa

Elokuussa ilmestyvä kirjani Rudolfin näköinen poika on saanut nimen ja kannen. Luen viimeisiä vedoksia ennen kuin kirja menee painoon. Montakohan kertaa olen tällaisen prosessin käynyt läpi? Silti se tuntuu taas uudelta ja ainutkertaiselta kuin syntymä.

Lapsesta asti olen tiennyt Rudolfista. Hän oli valokuva mummon kaapissa peltirasiassa. Mummon historiaan hän liittyi siten, että hän oli äitini isä. Siihen tiedot rajoittuivat. Mummo ei koskaan kertonut hänestä mitään, emmekä me lapset osanneet kysellä. Tuskin hän olisi puhunutkaan. Valokuvaan oli piirretty risti: siis kuollut.

Äitikään ei hänestä tiennyt paljon muuta kuin nimen. Kuitenkin hän oli läsnä perheessämme. Yhdellä ja toisella sisaruksellani sanottiin olevan Rudolfin nenä. Asia todennettiin vertailemalla mummon säilyttämään valokuvaan. Äidillä oli muisto kirjeestä, jonka hän oli lapsena aitassa nähnyt ja salaa lukenut. Kun olimme jo aikuisia, hän kertoi siitä. Erityisesti kirjeen loppu oli ollut hänelle tärkeä. Siinä luki: Suutele tytärtäni.

Mummon kuolemasta oli kulunut jo kaksi vuosikymmentä, kun sisareni Marja otti miehensä Sampan kanssa urakakseen selvittää Rudolfin salaisuuden. Kuka hän oli, missä hän eli ja milloin kuoli? Olimmehan kaikki hänen jälkeläisiään omia lapsiamme myöten.

Kävi ilmi, että Rudolf oli tavannut mummon hyvin nuorena Viipurissa, missä äitinikin syntyi. Pian nuorten tiet kuitenkin erosivat. Muutamaa vuotta myöhemmin Rudolf liittyi punakaartiin, ja tammikuussa 1918 hänet  taistelujen päätyttyä ammuttiin. Ansaitusti tai ei - se oli monen kohtalo.

Lähdin itse selvittelemään yksityiskohtia. Meillä on upea Kansallisarkisto, joka on tallentanut jopa sisällissodan kuulustelupöytäkirjat. Kun olin aikani paneutunut Rudolfin tarinaan, kävi niin, että sitä lähtikin mielessäni kertomaan viisitoistavuotias Jasper. Hänen rippikuvastaan kävi nimittäin mummin mielestä ilmi, että hän oli Rudolfin näköinen.

En kuvitellut tarinasta tulevan kirjaa. Eihän minun enää pitänyt kirjoittaa! Eikä mummon iässä ainakaan nuortenkirjaa. Mutta Jasper vain jatkoi kertomistaan, ja päätin lopulta vilauttaa tarinaa kustantajalle - ehkä siitä voisi positiivisen palautteen jälkeen tehdä omakustanteen jälkeläisille.

Lopputulos olikin, että pieni romaani tulee nyt laajemman joukon luettavaksi. Olen tosi kiitollinen  kustannustoimittaja Essi Kytöhongalle, joka löysi tekstistä yhtä ja toista korjattavaa, kuten arvata saattaa. Vaikka seuraankin lastenlasteni elämää, en ole kyllin lähellä heitä huomatakseni yksityiskohtia. Nuorten keskinäinen kommunikointi esimerkiksi muuttaa muotoaan jatkuvasti, niin että se mikä oli totta viisi vuotta sitten (kun Jasper ilmestyi kuvaan), onkin nyt jotain muuta. 

Silti vähän jännittää, miten kohderyhmä itse ottaa tarinan vastaan. Kiinnostaako ketään henkilö, joka kuoli yli sata vuotta sitten? Onhan se kuitenkin ihme, että Rudolfin tarina ei päättynytkään Raivolan metsään. Ja meitä on reilusti yli kolmekymmentä, jotka kannamme hänen geenejään. Hänen elämänsä siis jatkuu.

 

P.S. Kirjaa voi tilata allaolevasta linkistä  20%:n alennuksella elokuun loppuun asti.

https://kirja.fi/discount/SYYS20

 

Ehdokkuuden iloa ja piinaa

 

Onnea kaikille kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaille! Kyllä se ehdokkuuskin on jo palkinto, hieno saavutus. Siitä kannattaa iloita ja sitä pitää juhlia. Kerrankin media noteeraa kirjat ja kirjailijat.

Ehdokkuuden varjopuoli on kuitenkin kahden viikon piinapenkki, jonka aikana ehdokas yrittää vakuuttaa itsensä siitä, ettei voita. Mutta sitten mieleen hiipii epäilys: entäpä jos kuitenkin? Mitä siitä seuraisi? No, ainakin puheenpito. Kaiken varalta siis 18 ehdokkaan on pohdittava, mitä sanoisi puheessaan, jos voittaisi. Otanko räväkästi kantaa valtion taidepolitiikkaan vai tyydynkö henkilökohtaiseen näkökulmaan ja kiitoksiin?

 

Tämän kaiken sanon kokeneen syvällä rintaäänellä. Ja samalla otan sydämestäni osaa siihen, että viisitoista puhetta jää pitämättä (tosin en muista enää yli vuosikymmenen takaa, olisinko itse vakavissani valmistellutkaan puhetta - arvasin voittajan oikein jo ehdokkaiden julkistuksessa). 

 

Tässä pieni vinkki kustantamoille: pyytäkää kirjailijoilta pitämättä jääneet Finlandia-puheet ja tehkää niistä kirja. Joillakin on pöytälaatikossaan tai koneellaan jo useitakin puheita. Muistan eräänkin kirjailijan olleen ehdolla neljä tai viisi kertaa, ja viimeisellä kerralla hän oli jo varma, että joskus pitää voittaa. Mutta kun ei niin ei.

 

Valmistelluissa puheissa on siis todella paljon hukkaan mennyttä kulttuurianalyysiä eri vuosikymmeniltä! Jos kustantajat eivät näe aihetta kyllin kaupalliseksi, kiinnostavan gradun siitä ainakin joku kirjallisuuden opiskelija saisi. 

 

Kirjailijanura merkitsee jokseenkin kaikille erilaisten pettymysten sietämistä. Kustantajilta tulee hylsyjä, vaivoin julkaistuiksi saadut kirjat eivät myy, niitä ei mainosteta eikä arvostella missään, apurahat ja palkinnot kiertävät kaukaa. Lopuksi kustantaja ilmoittaa makuloivansa myymättä jääneet kirjat. 

 

Mutta joskus tulee sentään ehdokkuus, bravo! Malja sille! Ja tarinat pysyvät ja niiden kirjoittaminen näyttää intohimolta, jota ei mikään pettymys sammuta.

Vuodet

 

Vuosien vieriminen yhä nopeammin on tässä elämänvaiheessa kaikilla ikäisilläni ihmetyksen aiheena. Mihin ne oikein juoksevat? Tätä olen taas kerran ihmetellyt, kun olen katsellut tuoreita ja vähän vanhempia papereitani.

Olen elämäni aikana tehnyt aika monta kustannussopimusta. Se on tietysti joka kerta ollut uusi ja ihmeellinen asia. Jotain on tullut valmiiksi ja saanut hyväksynnän. 

Nyt tunnen olevani suorastaan ihmeen edessä. WSOY:n kanssa tein ensimmäisen kustannussopimuksen vuonna 1965.  Kustantamo sijaitsi Bulevardilla arvokkaassa talossa, mistä se on sen jälkeen jokusen kerran muuttanut. Omistajatahokin  on vaihtunut, mutta itselläni on vanha nuoruudenrakkaus säilynyt. Esikoiskirjani Saviminä julkaistiin saman tien kun sopimus tehtiin, syksyllä 1965.

Tällä viikolla olen tehnyt WSOY:n kanssa (vielä yhden) kustannussopimuksen. Nuortenromaani, jonka nimi on vielä hakusessa, ilmestyy vuoden päästä syyskuussa. Näiden kahden kirjan ilmestymiselle tulee väliä tasan 60 vuotta. 

Ranskalainen nobelisti Annie Ernaux onn kirjoittanut teoksen Vuodet, mihin hän on kirjannut pieniä ja suuria sattumuksia vuosiensa varrelta. Kaikki vuodet jättävät meihin jälkensä. Kaksikymppisen ja kahdeksankymppisen näköalat elämään ovat tietysti erilaisia, mutta kummasti meissä kaikissa asuu iästä riippumatta aina se ihmettelevä nuori minä.  

Malja elämälle!

 

Taistelevat Afrikan naiset

Irja Aro-Heinilä on vuosia Afrikassa työskennellyt teologi, joka teki väitöskirjansa naisen roolista Hilja Haahden tuotannossa. Tätä teemaa sivuaa myös hänen romaaninsa Kun emme mitään muuta voi (Warelia 2023).

 Odotin käsissäni olevan perinteisen lähetystyöstä kertovan kirjan, mutta yllätyin iloisesti – mitenkään lähetystyön kuvauksia väheksymättä, päinvastoin, niillä on tärkeä tehtävänsä. Aro-Heinilän kirja nimittäin toimii hyvinkin sujuvana romaanina. Kirjailijan erinomainen paikallistuntemus ja Tansanian kokemukset luovat vankan pohjan tekstille ja tekevät siitä uskottavan. Lukija voi tuntea, haistaa ja maistaa olevansa keskellä Afrikkaa.

Päähenkilö Maija palaa tuttuihin kuvioihin Morogoroon, ei enää lähetystyöntekijänä vaan omaa tutkimustaan työstävänä terveydenhuollon ammattilaisena. Hän kohtaa tutut työtoverinsa, mutta löytää myös uusia yhteyksiä. Näiden naisten avulla onnistuu hänen tavoitteensa päästä tutustumaan ja vaikuttamaan isoon ongelmaan, tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Taustakuviona kirjassa on Maijan oman avioliiton pohdinta: avioero on vireillä, mutta hän käy läpi tuskaistakin pohdiskelua, mitä siitä seuraisi lapsille ja kantaisiko uusi rakkaus lopultakaan pitkälle. Ainoa vähän epäuskottava juonenkäänne liittyy tähän kuvioon, kun rakas ”puutarhuri” ilmestyy yllättäen Dar es Salamin lentokentän tien varrelle samalle pysähdyspaikalle. Viesti hänen tulostaan ei ole saavuttanut Maijaa, ja lukija ihmettelee kuten hän: ”Miksi ihmeessä hän maailman kaikista miehistä ja maailman kaikista kylistä on nyt täällä?” Kohtaaminen sinänsä on kuvattu hyvin.

Tuottelias kirjailija on jo ehtinyt julkaista romaanille jatko-osan Katso minäkin olen elossa. Kulttuureista ja etenkin Afrikasta kiinnostuneille lukijoille on siis tarjolla uusia makupaloja.