Ehdokkuuden iloa ja piinaa

 

Onnea kaikille kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaille! Kyllä se ehdokkuuskin on jo palkinto, hieno saavutus. Siitä kannattaa iloita ja sitä pitää juhlia. Kerrankin media noteeraa kirjat ja kirjailijat.

Ehdokkuuden varjopuoli on kuitenkin kahden viikon piinapenkki, jonka aikana ehdokas yrittää vakuuttaa itsensä siitä, ettei voita. Mutta sitten mieleen hiipii epäilys: entäpä jos kuitenkin? Mitä siitä seuraisi? No, ainakin puheenpito. Kaiken varalta siis 18 ehdokkaan on pohdittava, mitä sanoisi puheessaan, jos voittaisi. Otanko räväkästi kantaa valtion taidepolitiikkaan vai tyydynkö henkilökohtaiseen näkökulmaan ja kiitoksiin?

 

Tämän kaiken sanon kokeneen syvällä rintaäänellä. Ja samalla otan sydämestäni osaa siihen, että viisitoista puhetta jää pitämättä (tosin en muista enää yli vuosikymmenen takaa, olisinko itse vakavissani valmistellutkaan puhetta - arvasin voittajan oikein jo ehdokkaiden julkistuksessa). 

 

Tässä pieni vinkki kustantamoille: pyytäkää kirjailijoilta pitämättä jääneet Finlandia-puheet ja tehkää niistä kirja. Joillakin on pöytälaatikossaan tai koneellaan jo useitakin puheita. Muistan eräänkin kirjailijan olleen ehdolla neljä tai viisi kertaa, ja viimeisellä kerralla hän oli jo varma, että joskus pitää voittaa. Mutta kun ei niin ei.

 

Valmistelluissa puheissa on siis todella paljon hukkaan mennyttä kulttuurianalyysiä eri vuosikymmeniltä! Jos kustantajat eivät näe aihetta kyllin kaupalliseksi, kiinnostavan gradun siitä ainakin joku kirjallisuuden opiskelija saisi. 

 

Kirjailijanura merkitsee jokseenkin kaikille erilaisten pettymysten sietämistä. Kustantajilta tulee hylsyjä, vaivoin julkaistuiksi saadut kirjat eivät myy, niitä ei mainosteta eikä arvostella missään, apurahat ja palkinnot kiertävät kaukaa. Lopuksi kustantaja ilmoittaa makuloivansa myymättä jääneet kirjat. 

 

Mutta joskus tulee sentään ehdokkuus, bravo! Malja sille! Ja tarinat pysyvät ja niiden kirjoittaminen näyttää intohimolta, jota ei mikään pettymys sammuta.

Vuodet

 

Vuosien vieriminen yhä nopeammin on tässä elämänvaiheessa kaikilla ikäisilläni ihmetyksen aiheena. Mihin ne oikein juoksevat? Tätä olen taas kerran ihmetellyt, kun olen katsellut tuoreita ja vähän vanhempia papereitani.

Olen elämäni aikana tehnyt aika monta kustannussopimusta. Se on tietysti joka kerta ollut uusi ja ihmeellinen asia. Jotain on tullut valmiiksi ja saanut hyväksynnän. 

Nyt tunnen olevani suorastaan ihmeen edessä. WSOY:n kanssa tein ensimmäisen kustannussopimuksen vuonna 1965.  Kustantamo sijaitsi Bulevardilla arvokkaassa talossa, mistä se on sen jälkeen jokusen kerran muuttanut. Omistajatahokin  on vaihtunut, mutta itselläni on vanha nuoruudenrakkaus säilynyt. Esikoiskirjani Saviminä julkaistiin saman tien kun sopimus tehtiin, syksyllä 1965.

Tällä viikolla olen tehnyt WSOY:n kanssa (vielä yhden) kustannussopimuksen. Nuortenromaani, jonka nimi on vielä hakusessa, ilmestyy vuoden päästä syyskuussa. Näiden kahden kirjan ilmestymiselle tulee väliä tasan 60 vuotta. 

Ranskalainen nobelisti Annie Ernaux onn kirjoittanut teoksen Vuodet, mihin hän on kirjannut pieniä ja suuria sattumuksia vuosiensa varrelta. Kaikki vuodet jättävät meihin jälkensä. Kaksikymppisen ja kahdeksankymppisen näköalat elämään ovat tietysti erilaisia, mutta kummasti meissä kaikissa asuu iästä riippumatta aina se ihmettelevä nuori minä.  

Malja elämälle!

 

Taistelevat Afrikan naiset

Irja Aro-Heinilä on vuosia Afrikassa työskennellyt teologi, joka teki väitöskirjansa naisen roolista Hilja Haahden tuotannossa. Tätä teemaa sivuaa myös hänen romaaninsa Kun emme mitään muuta voi (Warelia 2023).

 Odotin käsissäni olevan perinteisen lähetystyöstä kertovan kirjan, mutta yllätyin iloisesti – mitenkään lähetystyön kuvauksia väheksymättä, päinvastoin, niillä on tärkeä tehtävänsä. Aro-Heinilän kirja nimittäin toimii hyvinkin sujuvana romaanina. Kirjailijan erinomainen paikallistuntemus ja Tansanian kokemukset luovat vankan pohjan tekstille ja tekevät siitä uskottavan. Lukija voi tuntea, haistaa ja maistaa olevansa keskellä Afrikkaa.

Päähenkilö Maija palaa tuttuihin kuvioihin Morogoroon, ei enää lähetystyöntekijänä vaan omaa tutkimustaan työstävänä terveydenhuollon ammattilaisena. Hän kohtaa tutut työtoverinsa, mutta löytää myös uusia yhteyksiä. Näiden naisten avulla onnistuu hänen tavoitteensa päästä tutustumaan ja vaikuttamaan isoon ongelmaan, tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Taustakuviona kirjassa on Maijan oman avioliiton pohdinta: avioero on vireillä, mutta hän käy läpi tuskaistakin pohdiskelua, mitä siitä seuraisi lapsille ja kantaisiko uusi rakkaus lopultakaan pitkälle. Ainoa vähän epäuskottava juonenkäänne liittyy tähän kuvioon, kun rakas ”puutarhuri” ilmestyy yllättäen Dar es Salamin lentokentän tien varrelle samalle pysähdyspaikalle. Viesti hänen tulostaan ei ole saavuttanut Maijaa, ja lukija ihmettelee kuten hän: ”Miksi ihmeessä hän maailman kaikista miehistä ja maailman kaikista kylistä on nyt täällä?” Kohtaaminen sinänsä on kuvattu hyvin.

Tuottelias kirjailija on jo ehtinyt julkaista romaanille jatko-osan Katso minäkin olen elossa. Kulttuureista ja etenkin Afrikasta kiinnostuneille lukijoille on siis tarjolla uusia makupaloja.

Pahuudesta toivoon

 

Tutustuin Anne Frankin kohtaloon varhaisteininä. Hän kuoli saksalaisella keskitysleirillä keväällä 1945 samassa kuussa kuin minä synnyin sodanjälkeiseen Suomeen. 

Ehkä tämä ajallinen yhteys vaikutti siihen, että Annesta tuli minulle symbolinen hahmo: hän edusti kaikkia niitä, joiden kohtalona oli joutua käsittämättömän, absoluuttisen pahuuden kohteeksi. Sen jälkeen olen lukenut kaikki holokaustista kertovat kirjat, jotka ovat osuneet tielleni, katsonut elokuvat ja  dokumentit ja kuunnnellut keskustelut, joissa on yritetty selvittää, miten ihmeessä tällainen kauheus on voinut päästä tapahtumaan keskellä sivistynyttä  Eurooppaa.

Vihdoin 2020-luvulla suomalainen ajattelija Erkki Jokinen on tarttunut aiheeseen sellaisella vimmalla, ettei hän ole jättänyt pienintäkään kiveä kääntämättä. Pahan paljastamisen hän aloitti vierailemalla Auschwitzissa, ”ihmisyyden pääteasemassa”. Keskitysleireistä tuli 1940-luvulla silmittömän pahuuden keskuksia.

Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta (Suomen Lähetysseura) on syntynyt hitaasti lause lauseelta vuosien aikana. Sitä ei myöskään pysty ahmaisemaan hetkessä. Käytin itse teoksen lukemiseen viikkoja. Kirjoittaja on kahlannut läpi kunnioitettavan määrän lähdeaineistoa. Henkilöhakemistossa on pitkälti toistasataa nimeä. Kirjallisuusluettelot lukujen lopussa kertovat, miten laajalta alueelta ajatuksia on koottu, ja osoittavat myös, että pahuuden ongelma on askarruttanut lukuisia filosofeja ja tutkijoita.

Jokinen näkee, että ”pahuuden totalitaarinen haava on pysyvästi alentanut ihmisyyden mittaa ja madaltanut aitaa nukkuvan pedon ympärillä kaikkialla oman aikamme maailmassa”. Kuitenkin hänen kirjansa viimeiset sata sivua puhuvat toivosta. Hän löytää siitä ainoan vaihtoehdon pahuuden edessä lamaantumiselle.  Toivo nousee kristinuskon keskeisistä asioista: sovituksesta ja ylösnousemuksesta.

Kirjan kieli on ankarasta aiheesta huolimatta runollisen kaunista, ja monet lauseet voisi poimia aforismeiksi. ”Sen uskon sisällä, joka tunnustaa koko todellisuuden, näkyvät sekä pahuuden hehkuva liekki että lunastuksen valo.” Jokisen ensimmäinen kirja Idänkohtaus valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Tälle antaisin jo tässä vaiheessa vuotta ääneni.

 

 

Kun Antti Järvi katosi

Joulun toivelahjani oli Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi?  Hetken se joutui odottamaan lukuvuoroaan, mutta herkuttelin ajatuksella jo etukäteen: hyvää kannattaa odottaa.

Kuvittelin miehen Lahdenpohjan maisemiin, jotka ovat tulleet minulle vuosituhannen alussa tutuiksi. Minäkin olen muutaman tuhannen muun ohessa Jaakkiman evakko, vaikkakin äiti vasta odotti minua, kun lähtö tuli. Äidinmaidosta asti olen imenyt evakkoutta ja sen kaihoa. Kuullut ja lukenut sieltä lähteneiden kerttomuksia. Tehnyt monta matkaa juurille. Itkenyt Nivan koulun puutarhassa isän viinimarjapensaiden äärellä. Tilannut Jaakkiman sanomia kuten edesmennyt mummoni, kun lehti tauon jälkeen alkoi uudestaan ilmestyä.

Venäjällä töissä ollessani kuulin 2000-luvun alussa työtoveriltani Pavelilta, historian maisterilta, että joitakin suomalaisia jäi sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Pavel lähti kuskiksi, kun halusin osallistua Siiranmäen taistelujen muistomerkin paljastukseen. Sellaistakin tosiaan on tapahtunut tällä vuosituhannella! Muuten komea juhla, mutta suomalaiset juhlavieraat myivät tuomiaan karjalanpiirakoita vain Suomen rahalla, ja me ruplavieraat jäimme surkeina nuolemaan näppejämme. Sen sijaan sain kuulla historiasta venäläistä näkökulmaa, kun huristelin matkaa Pavelin kyydissä.  Ettäkö kaikki suomalaiset eivät todellakaan lähteneet evakkoon? Ajatus tuntui   mahdottomalta. Yhä epäilin, niin toisenlainen oli ollut totuuteni. 

Nyt on silmäni avattu. Kiitos Antti Järvelle suuresta työstä ja loistavasta kirjasta! Se teki ymmärrettäväksi, miksi muutama jäi kotikonnuilleen. Perusteellisesti tutkittu historiakertomus ansaitsi Finlandiansa - ja tuntuu myös hämmästyttävän ajankohtaiselta, kun naapuri on ottanut vanhat metodit taas käyttöön. 

Antin tarinan lopputulos oli odotettu. Se noudatti samaa kaavaa kuin Paavon perheen vaiheet kirjassani Kaukana omalta maalta. Paavo vain lähetettiin matkaan piiritetystä Leningradista, mutta juna kulki samaa reittiä. 

Joskus olen mielikuvissani käynyt läpi sen version historiasta, että Suomi olisi sodassa miehitetty osaksi Neuvostoliittoa. Isä oli upseeri ja hän olisi löytänyt kohtalonsa jostain Karjalan metsästä. Itse olisin syntynyt Siperiassa, jos äiti olisi sinne raskaana selvinnyt. Tämän version sijasta olen saanut elää rauhan aikaa maailman onnellisimmassa maassa. Hyvin meille evakoille kävi, kun nousimme lähteen suuntaavaan junaan,

Kirjailijan onni

 Kirjailijan onni on kirja lukijan kädessä.

Sen vastakohta on kirja pakkauslaatikossa.

Viime keväänä olohuoneemme nurkissa piileskeli kuusi ruskeaa kirjalaatikkoa. Ne yrittivät olla mahdollisimman huomaamattomia, mutta kyllä ne pistivät silmääni aina kun kävelin niiden ohi. Ja useimmiten äänettömästi huokaisin: taidatte jäädä noille sijoillenne, ei kukaan enää välitä viime vuosina ilmestyneistä kirjoista. Uutta pukkaa koko ajan.

Kolme kirjalaatikkoa sisälsi isoäidistäni Aura Latvuksesta ja hänen veljestään Väinö Hoikasta kertovaa Viipurista Parikanniemeen -kirjaa. Olin joutunut ostamaan niitä ennakkoon huomattavan määrän kustantajalta, ennen kuin se pystyi koronakurimuksessa painattamaan teoksen. Markkinointi oli kuitenkin pysähtynyt kuin seinään.

Tänä kesänä viimein esitettiin Oronmyllyn kesäteatterissa usean vuoden odotuksen jälkeen näytelmä Hiekkaan piirretty. Sen päähenkilö on tämä samainen isoäitini Aura. 

Keksin kysäistä leirikeskuksesta, kiinnostaisiko heitä myydä esitysten yhteydessä kirjaani. Ehkä jotkut katsojista haluaisivat lukea sen.

Ja sielläpä heräsikin kiinnostus! Jokaisesta myydystä kirjasta ropisisi puolet Oron kassaan. Minäkin saisin takaisin juuri sen mitä olin niihin sijoittanut (plus verot). 

Näin katosi puolet olohuoneen laatikoista. Tällä hetkellä en tiedä, tuleeko Orolta vielä jotain takaisin, mutta ei ainakaan paljon. 

Toinen puoli kirjalaatikoista sisälsi lapsenlapseni Sara Kronholmin kanssa kirjoittamaani lastenkirjaa Ihan vege ja parrakas Sulo. Niitä oli vielä jäljellä lähes kaksisataa ja mietin, että ehkä joku tuttu opettaja ottaisi niitä ilmaiseksi luokalleen. Näinhän jakelin loppupainoksen edellisestä nuortenkirjastani Kaksi sateenkaarta, jonka WSOY olisi muuten makuloinut.

Hain kuitenkin keväällä pienkustantajana (Kustannus Apis) ihan periaatteen vuoksi kirjalle vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotukea, jonka saajaksi valtion taidetoimikunta valitsee muutamia satoja viime vuoden kirjoja. Listalle pääsy tarkoittaisi, että kirjastot voisivat valita siitä hyllyihinsä teoksia valtion piikkiin.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä tuli tilaus, jota luin epäuskoisena moneen kertaan. Oliko siinä painovirhe? Ihan vegeä oli tilattu peräti 154 kpl. Ja marraskuussa saattaisi tulla vielä pieni lisätilaus.

Kirjailijakumppanini Saran kanssa toimitimme ruskeat kirjalaatikot postiin. Olohuoneessa on nyt oudon tyhjää. Nurkassa luuraa vain kourallinen kirjoja kuin ihmetellen, minne kaverit ovat kadonneet.

Olen näkevinäni nuo kirjat jo lukijoiden käsissä. Tällaista onnea toivon kaikille tänä syksynä kirjoja julkaiseville!

Kuusi voittajaa

 

Olihan melkoinen yllätys, että Ihan vege ja parrakas Sulo, jonka kirjoitin yhdessä lapsenlapseni Sara Kronholmin kanssa, pääsi Lasten LukuVarkaus-palkinnon finaaliin kuuden kirjan joukossa. Tämä Varkauden kaupungin ja Stora Enso Oyj:n palkinto on perustettu vuonna 2001, ja finaaliin valitaan 3-6 -luokkalaisille lapsille suunnattuja kirjoja. Palkinnon suuruus on 3500 euroa.

Toinen yllätys seurasi, kun näin näiden kuuden kirjan kustantajat: Kumma, Apis, RanRan, Tammi, Sopuli, Kvaliti. Kuinka monesta et ole aikaisemmin kuullut hiiskaustakaan? Sattumoisin olin itse juuri tutustunut RanRaniin ja Sopuliin, koska ne kuuluvat Apiksen ohella VaLas-kollektiiviin. Ja toki ainakin RanRan on ennenkin ollut palkinnoilla.

Moni varmasti miettii, että valintaraati on käyttänyt työssään järeitä lapioita kaivaessaan esille tuntemattomien pienkustantajien tuotteita. Eihän niistä ole syksyn kirjakilpailuissakaan kuultu mitään. Kuinka ne voisivat nyt sitten nousta 50 kirjan joukosta vuoden 2021 parhaiksi kotimaisiksi lastenromaaneiksi?

No, Finlandia Junior -kisaan eivät pienet kustantajat rohkene tuotteitaan kaiketi lähettääkään, kun sekä painokset että budjetit ovat pieniä. Ei olisi mitä myydä, jos kysyntä äkkiä hetkeksi räjähtäisi, eikä budjetissa ole varoja isoihin ja kalliisiin lehtimainoksiin, jotka ehdokkuudesta seuraisivat. Tästä johtuen Finlandiasta on tullut suurten tai korkeintaan keskisuurten kustantajien kilpailu.

LukuVarkaus on kaikkien kisa. Varkauteen ei tarvitse lähettää muuta kuin kymmenen kirjaa, ja nekin vasta sitten, jos saa ehdokkuuden. En tiedä, tutkiiko aikuisten ammattilaisten muodostama esiraati ensin kustantajien nimiä ennen kuin lukee kirjat. Toivottavasti ei.

Kaikki ehdokkaat ovat kyllä julkaisseet isoillakin kustantajilla ja useimmat olleet ehdolla muillekin palkinnoille (meidän lisäksemme Helena Immonen, Sari Peltoniemi, Mike Pohjola, Katariina Romppainen ja Maami Snellman). Eri syistä viime vuoden kirjat ovat päätyneet pienille kustantajille. Tämä on signaali kustannusmaailman muutoksesta.

Hatunnosto joka tapauksessa esiraadille ja tsemppiä luku-urakkaan koululaisille, jotka valitsevat kesäkuussa julkistettavan voittajan. Itse koen, että nämä kaikki kuusi kirjaa ovat jo nyt voittaneet. Kirjalle on tärkeintä tulla nähdyksi ja luetuksi. Meidät on nähty!

 

Suussa sulavaa

Kun tyttärentyttäreni Saran kanssa kirjoitimme Ihan vege ja parrakas Sulo -kirjaa, en tullut ajatelleeksi, että monissa muissakin kirjoissa ruualla on keskeinen merkitys. Mielessäni häilyi kyllä kauan sitten lukemani kirjan nimi, Pöytään ja vuoteeseen. Että ei varmaankaan oltu ensi kertaa asialla.

Hämmästelin kuitenkin, kun joulun alla hotkaisin (!) kahden Valas-kollegan uutuudet, Mervi Heikkilän kirjan #Hämärtäjät ja Katariina Romppaisen #Juho Jupiter Juusolan. Varsinkin jälkimmäisessä ruoka määrittelee jatkuvasti tapahtumien kulkua.

Tässä tapauksessa se johtuu kyllä pitkälti siitä, että Juholla on laktoosi-intoleranssi. Se vie Juhon välillä hulvattomiin tilanteisiin. Maito aiheuttaa riipaisevia ongelmia, mutta joskus myös ratkaisee niitä.

Hauskasta kirjasta ei puutu vauhtia eikä eikä villejä käänteitä, mutta tekijä on tuonut siihen myös elämän syviä sävyjä: Juho kokee kiusaamista ja käy kaiken keskellä läpi suurta surua.  

Mervi Heikkilän Hämärtäjät-kirjassa syödään ainakin pitsaa, karkkia, voisilmäpullia, mansikkatuuttia, lettuja ja paistettuja kananmunia ja juodaan appelsiinimehua, vettä, kokista ja kaakaota. Mutta ennen kaikkea ruokaa katoaa jääkaapista: käykö sitä hamstraamassa päähenkilön Joonan mystisesti kadonnut sisar Lari vai kuka ihmeessä?  

Heikkilä yhdistää taitavasti fantasiaa realistiseen kerrontaan, ja luonnonsuojelu paljastuu keskeiseksi tekijäksi monivaiheisiin tapahtumiin. Joona ja hänen kaverinsa Topi näkevät, että kaikki ihmiset eivät ole niin hyviä kuin päältä näyttää. Jännittävä kokemus pojille on myös softaaminen, kun he pääsevät ensi kertaa mukaan pelaamaan Topin isonveljen kanssa. 

Mutta kuuma kaakao on lopulta lääke kaikkeen.

Ennen joululahjaksi saamani  Meri Valkaman teosta Sinun, Margot, lukaisen välipalaksi de Windin kirjan Pääteasema Auschwitz. Ihan hyvä palauttaa mieleen, että maailmassa voidaan myös tapella murusesta akanaista leipää.

Markkinoiden armoilla

Lasten- ja nuortenkirjat saavat medioissa nykyisin hyvin vähän näkyvyyttä, elleivät ole kestosuosikkeja. Tatu ja Patu ovat päässeet sellaisiksi, Ella ja kumppanit myös, ja Mauri Kunnaksen kirjat leviävät vuodesta toiseen tehokkaalla markkinoinnilla. 

Entäs muut? Suomalaisen kirjakaupan ketjukin, joka pitää muuten kirjakauppamyyntiä hyppysissään, ottaa vain valikoiden suosikkeja pöydilleen.

Niinpä kirjailijat ovat itse ryhtyneet aktiivisesti markkinoimaan sen minkä ilman rahaa voivat. Tänä vuonna on auennut Instagramiin uusi alusta nimeltä LanttuLit. Nimi tulee sanoista lasten- ja nuortenkirjojen taustamateriaalit. Erilaisilla tallenteilla kirjailijat sekä kuvittajat esittelevät teoksiaan ja kertovat työstään. 

Aluksi mukana oli vain Kariston kirjailijoita, mutta nyt mukaan ovat tervetulleita kaikkien kustantajien kirjantekijät.Vahvana taustavaikuttajana LanttuLitissä on hämeenlinnalainen nuortenkirjailija Hanna van der Steen. 

Itsekin innostuin esittelemään Sara Kronholmin kanssa videolla lastenkirjamme Ihan vege ja parrakaa Sulo syntyvaiheita. En tiedä, onko Saran lisäksi kovin moni tehnyt kirjaa mummonsa kanssa! Meidän yhteistyömme oli kyllä ihmeen saumatonta. Tein itse ekan luvun ja sitten pyysin Saraa kertomaan, miksi hän päätti ryhtyä 11-vuotiaana vegaaniksi. Asia tuntui minusta aika uskomattomalta, mutta ympäristöhuoli näyttää tarttuvan yhä nuorempiin lapsiin. Sara on tietysti osoittanut jo koulussakin kykynsä tehdä omaperäistä tekstiä. - Ja eihän hän tietenkään itsestään kertonut, vaan yksitoistavuotiaasta Pinjasta!

Etenimme hitaasti lähinnä Saran lomien aikoina. Täydentelin ja editoin kertomusta, mutta tarinan käänteet ja henkilöt ovat pitkälle Saran ideoimia. Ja ihme ja kumma, tulihan siitä lopulta parin vuoden työskentelyn jälkeen kirja.

Saimme kustantajalta (ja myöhemmin usealtakin) rohkaisevaa palautetta, mutta aihe epäilytti erityisesti markkinoijia. Liityin VaLas-kollektiiviin, josta jo parikymmentä  lasten- ja nuortenkirjailijaa on saanut julkaisuvaiheessa konkreettista tukea. Monet väsyvät, kun tuttu kustantaja ilmoittaa, että hyvä teksti mutta näitä on jonossa niin paljon, ettet nyt mahdu joukkoon. Ehkä tilaa olisi vuonna 2025? Tai ihan tasokas juttu, mutta tästä puuttuu nyt se kärki, jolla saisimme kirjan kauppoihin. 

Parasta siis seistä omalla pohjalla. Monelle on ollut yllätys, että painatuskulut eivät maksakaan maltaita, varsinkin jos mennään vähän Suomesta etelään. Kirjastot ostavat toistaiseksi lastenkirjoja ihan kohtuullisesti, joten niiden ostot kattavat kuluista jo ison osan. Eikun kustantamaan! Perustin jo viime vuosisadalla, tarkemmin sanoen vuonna 1998, Kustannus Apis -firman, joka tähän asti on myynyt netissä antikvaarisia kirjoja. Nyt se on ihan oikeasti kustantaja. 

Toivottavasti kirjalaatikot katoavat olohuoneen nurkista vähin äänin. Ja kun Sanasto maksaa lainauksista tulevina vuosina korvauksia, lapsenlapsenikin oppii, että kirjojen tekemisestä voi saada jopa vähän rahaa. Toki kustantaja on maksanut hänelle jo asiallisen ennakon!

Ja hei, tietysti kirjaa Ihan vege ja parrakas Sulo voi pyytää arvioitavaksi nettipalstoille ja lehtiin osoitteesta apis.antikva@pp.htv.fi.  Samasta osoitteesta sitä voi myös kohtuuhintaan ostaa, jos kaupoista ei löydy - ja pahoin pelkään, ettei löydy.

Arvion voit jo lukea sivustolta https.//lastenkirjahylly.blogspot.com otsikolla Ympäristöherätystä ja koiranhoitoa.

 

Tulossa: Ihan vege ja parrakas Sulo

Siitä on neljä vuotta, kun lapsenlapseni Saran elämä näytti olevan kuin kirjasta: hän sai kauan haaveilemansa koiranpennun ja ryhtyi samoina kuukausina vegaaniksi. Mummonakin jouduin opettelemaan uusia asioita. Siis yksitoistavuotias päättää ensimmäisenä perheestään, että hänestä tulee vegaani! Eikö sellaisesta saisi jo kirjan?

Kyselin Saralta, millaiset asiat olivat vaikuttaneet hänen päätökseensä. Hän sai koulussa hyvää palautetta kirjoituksistaan, joten pyysin häntä kertomaan tapahtumista ihan paperille (tai no, nykyäänhän kirjoitetaan tietokoneelle). Tarkoitukseni oli ottaa hänen kertomastaan faktoja kirjaan, mutta teksti oli sellaisenaan hauskaa ja elävää. Miksi minä kirjoittaisin sitä uudestaan? Mehän teemmekin kirjan yhdessä!

Tarina alkoi kasvaa kuin itsestään. Päähenkilön nimeä pohdimme pitkään, kunnes päädyimme Pinjaan. Sara loi hänen ympärilleen muun henkilögallerian ja antoi jokaiselle hahmolle nimen. Tapahtumat olivat tosia, tai ainakin melkein. Käytimme taiteilijan vapautta. Välillä meni kuukausia, ettei juttu edistynyt, mutta sitten taas jatkoimme. Täydentelin itse aukkopaikkoja ja pyysin Saraa kertomaan siitä ja siitä tilanteesta. Annoimme mielikuvituksenkin lähteä välillä laukalle. 

Kun tarina tuntui parin vuoden kuluttua valmiilta, lähestyin kustantajia ja saimme erittäin myönteistä palautetta, mutta emme lopullista kustannuspäätöstä. Vegaanilapsi ei näyttänyt kyllin myyvältä aiheelta. Tällä hetkellä kustantamot lisäksi pursuvat korona-aikana kirjoitettuja käsikirjoituksia. Eipä hätää, lasten ja nuiortenkirjailijoiden VaLas-kollektiivi otti meidän siipiensä - tai paremminkin eviensä - suojaan, ja saimme alan parhailta ammattilaisilta hyväksynnän julkaisulle. Kirjaan tulee VaLas-logo laadun merkiksi, ja kustantaja on oma yritykseni Apis.

Salli Parikka Wahlberg piirsi kirjaan kansikuvan ja muutaman suloisen koiranpennun. Leena Seppänen suunnittelee ulkoasun, ja syyskuun lopussa kirjan pitäisi olla käsissämme. 

Vähän kuin esikoistaan odottaisi!

Saran kuvasi hänen mumminsa Pirkko Kronholm.