perjantai 5. elokuuta 2011

Sota ei jätä rauhaan

Luin heinäkuussa kaksi kirjaa, jotka kumpikin kertovat toisesta maailmansodasta:  Markus Zusakin Kirjavarkaan ja Johannes Angeren Me Kullan miehet. Edellisessä ollaan Saksassa, jälkimmäisessä Neuvostoliitossa, Suomessa ja Saksassa.

Angere on inkeriläismies, joka pakeni sodan jälkeen Suomen kautta Ruotsiin ja eteni siellä yliopistovirkaan. Hänen kirjansa, joka on ilmestynyt jo 1970,  kuvaa mielenkiintoisesti sekä venäläisten, suomalaisten että saksalaisten näkökulmia. Inkerinsuomalaiset kommunistit joutuivat Terijoen hallituksen taakse, uskoivatpa he siihen lujasti tai eivät. Zusakin, australialaisen kirjailijan kaikkivaltias "kirjoittajaminä" on itse kuolema, jolla onkin ollut noina vuosina paljon töitä. Hänen kirjansa kertoo sotatapahtumien sattumanvaraisuudesta, suoranaisesta absurdiudesta.

Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan, olen usein palannut toisesta maailmansodasta kertoviin kirjoihin. Ehkä kiinnostus johtuu omasta syntymävuodestani. Kun synnyin, Hitler eli vielä reilun kuukauden, mutta Saksan keskitysleirit oli jo vapautettu. Isä oli Kollaan ja Rukajärven upseeri ja näki painajaisia sodasta loppuelämänsä. Perheemme joutui jättämään kotinsa Karjalassa. Tarkistin äskettäin Henrik Meinanderin kirjasta Suomi 1944, että tasan yhdeksän kuukautta ennen syntymääni, 23.6.1944, Kreml lähetti Suomen hallitukselle vaatimuksen täydellisestä antautumisesta. Kannaksen läpi oli jo tuolloin juostu. Isä oli päässyt silloisista esikuntatehtävistään lyhyelle lomalle Jaakkimaan, ehkäpä evakuoimaan perhettään, mutta lähtökäsky ei tullut vielä silloin, vaan vasta syyskuussa. Silti se oli tärkeä matka, sainhan minä alkuni.

Jos loppukesän sotatapahtumat olisivat menneet toisin kuin menivät (Tali-Ihantala hävitty ja niin edelleen), tynkäperheemme olisi todennäköisesti lastattu ilman isää härkävaunuun kohti Siperiaa. Isän, suojeluskuntatoimintaan osallistuneen yliluutnantin, kohtaloa ei tarvitse paljon arvailla. Tällainen kauhukuva on ollut ilmassa vielä lapsuusvuosinani. En muista, mitä aikuiset ovat puhuneet, mutta Siperiaa olen osannut aina pelätä.

Ehkä siksikin minun oli tehtävä sinne inkerinsuomalaisen Paavon kanssa matka uudessa kirjassani, joka nyt on luultavasti painokoneissa tai ainakin jonottamassa niihin vuoroaan. Siperia oli toinen vaihtoehto syntymäpaikakseni, yhtä mahdollinen kuin toteutunut Närpiö Pohjanlahden rantamilla, kumpikin kaukana kotoa.

3 kommenttia:

  1. hieno kirjoitus! Miten olisi seuraavaksi Latvuksen perheen kuviteltu elämäkerta Siperiassa?!

    VastaaPoista
  2. Ihastelen täällä tekstisi pakottomuutta. Mahtavaa kun aloitit blogaamisen, näitä on kiva lukea!

    VastaaPoista