maanantai 2. huhtikuuta 2012

Kiitos, Anu Nousiainen!

Luultavasti näin ensin elokuvan Anne Frankista joskus vuoden 1960 paikkeilla (ensi-ilta on ollut 1959 ja kopio ehtinyt kotikylääni Kino Aitoon elokuvateatteriin vähän myöhemmin) ja luin hänen päiväkirjansa sen jälkeen. Hän kuoli keskitysleirillä maaliskuun 1945 alussa, kolmisen viikkoa ennen syntymääni. Ja niin hilkulla oli hänen pelastumisensa! Englantilaiset vapauttivat Bergen-Belsenin leirin jo kuukautta myöhemmin.

Annen kohtalo tietysti järkytti minua. Että yhtä ihmisryhmää, viattomia lapsia ja nuoriakin, voidaan vihata niin paljon, että heitä jahdataan kuin riistaa. Sen jälkeen luin vuosien ajan kaiken, mitä sain Hitlerin masinoimasta kansanmurhasta käsiini.

Hämärästi tiesin, että myös Suomen itäpuolella tapahtui kaikenlaista ikävää, mutta siitä ei saanut puhua. Joskus 1980-luvun alussa, kun olin jo julkaissut kirjoja, minulta kysyttiin hiljaa supisten, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan muistiin inkerinsuomalaisen Maria Kajavan elämänvaiheet. Sanottiin, että niitä ei voitaisi julkaista vielä aikoihin, mutta ne pitäisi tallentaa niin kauan kuin Kajava elää.  Hän oli kohtalotovereidensa tavoin kokenut karkotuksen Siperiaan ja siihen liittyneet rankat vaiheet. Minulla oli silloin muita suunnitelmia enkä voinut ottaa tehtävää vastaan.

Kului muutama vuosi, ja silloinen työtoverini Eeva Mesiäinen alkoi kirjata Kajavan elämäntarinaa. Hän kirjoitti erinomaisen kirjan Maria Kajavan pitkä taival. Yllättäen maailma oli muuttunut täydellisesti ja teos voitiin julkaista jo vuonna 1990, vaikka Neuvostoliitto ei ollut vielä hajonnut.

Elämä kuljetti minut 2000-luvun alussa työhön Pietariin. Stalinin masinoimaa kansanmurhaa oli alettu puida entistä avoimemmin muutamaa vuotta aiemmin ja tietoja siitä tihkui vastaani lähes joka askeleella, mutta omituista kyllä, samaan aikaan osa Venäjän kansasta alkoi kiillottaa hänen julkikuvaansa. Hänhän sentään vei heidät Suuren isänmaallisen sodan voittoon! Ja politiikka vaatii aina uhrinsa!

Nuoret haluavat katsoa eteenpäin. Se on heidän oikeutensa. Kuulin jokunen viikko sitten, että Moskovan huippuyliopiston opiskelijat kysyvät vilpittömästi, miksi Joseph Brodsky ei saanut vapaasti julkaista runojaan Neuvostoliitossa. Nuorilla ei ole enää juurikaan henkilökohtaista kosketuskohtaa vainoihin. Viimeisetkin karkotuksen kokeneet mummot ovat jo ikääntyneitä - ja tottuneet vaikenemaan.

Kun tutustuin tarinaan Siperiaan karkotetusta pojasta, joka ääriolosuhteissa isän kuoltua pelasti neuvokkaasti pikkuveljensä hengen, en päässyt kaverista rauhaan ennen kuin kirjoitin hänestä kirjan Kaukana omalta maalta. Ajattelin, että onhan Stalinin vainoistakin kirjoitettava nuorille siinä missä Hitleristä.

Samaan aikaan toisaalla, kaukana Amerikassa, latvialaissyntyinen Ruta Sepetys oli tullut samaan tulokseen: nuorten täytyy tietää noista vainoista, sillä ne koskettivat myös miljoonia lapsia ja nuoria.

Yleensä kirjat katoavat suureen tuntemattomaan ilmestymisvuotensa jälkeen. Siksi olin äärimmäisen hämmästynyt, kun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Anu Nousiainen, vuoden journalistiksi juuri valittu, teki huhtikuun numeroon pienen alakertalaatikon "Stalinia nuorille". Hän on ensimmäinen, joka keksi, ettei tästä aiheesta ole aiemmin ilmestynyt nuortenkirjoja, kun taas Hitlerin vainot ovat tulleet erityisesti Anne Frankin ansiosta nuorille tutuiksi jo vuosikymmenien ajan.

Tuttu opettaja päivitteli, että kun hän kertoi historiantunnilla oppilaille punaisista ja valkoisista, joku tyttö ihmetteli, onko Suomessakin ollut inkkareita.

Ehkä historia pitäisi tuntea paremmin, että tulevaisuus olisi valoisampi. Luettuani juuri Orlando Figesin kirjajärkäleen Kuiskaajat, Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa, olen asiasta entistä vakuuttuneempi.

Kiitos, Anu Nousiainen!

2 kommenttia:

  1. Piti tulla tänne heti lauantai-aamuna, mutten ehtinytkään kuin vasta nyt.

    Mutta suoerhienoa, että erinomainen kirjasi sai huomiota Hesarin kuukausiliitteessä, kun Anu Nousiainen nosti sen suorastaan nykykoululukemisten kaanoniin.

    Eli minun vuoroni onnitella sinua. ;)

    VastaaPoista
  2. Niin se on, että jokainen nuortenkirjojen mediassa saama huomio on nykyisin onnittelemisen arvoinen!

    VastaaPoista