perjantai 18. toukokuuta 2018

Punaisia neilikoita isoisälle




Halusin tänä keväänä muistaa jollakin erityisellä tavalla äitini isää, joka teloitettiin Viipurissa kaksikymppisenä nuorena miehenä sata vuotta sitten, tarkalleen ottaen 25.5.1918. Hänen rikoksensa oli se, että hän oli asetta kantanut punakaartilainen. 

Ruudolf oli kotoisin Uudeltakirkolta Karjalan kannakselta ja jäi orvoksi jo lapsena. Viisitoistavuotiaana hän lähti Viipuriin piccolopojaksi ravintola Aristoon.  Rakennus, jossa se sijaitsi, on yhä pystyssä entisellä Karjalankadulla lähellä rautatieasemaa. 

Ravintolan omisti herra Wahlberg, joka puolestaan oli pestannut keittiöönsä huushollerskaksi jaakkimalaisen Annan, minun mummoni.  Sattui niin, että nuoret rakastuivat, vaikka heillä oli jokunen vuosi ikäeroakin.  Ehkä mummoni äidillisyys vetosi orpopoikaan.

Kävi niin kuin usein käy, Anna tuli raskaaksi. Tyttövauvan syntymän jälkeen nuorten tiet kuitenkin erosivat. Mummo palasi kotikunnailleen Jaakkimaan lapsi kainalossa ja laukussaan valokuva: Ystävyydellä Ruudolf. 

Ruudolf jatkoi elämäänsä Viipurissa, mutta palaili myös aika ajoin kotiseudulleen ja nai sieltä lopulta Roosan vaimokseen.  Roosan kanssa hän ehti saada pojankin.Tämä eli vähän yli 20 vuotta ja kuoli tapaturmaisesti.

 Mummolle jäivät lapsi ja valokuva. Jossain vaiheessa hän sai kirjeen. Suutele tytärtäni! Isästä oli tullut kirjeen mukaan sosialisti - ja ateisti. Nämä kaksi asiaa kuuluivat ehdottomasti yhteen. Uudet aatteet ja haasteet kutsuivat.

Vuodet vierivät vinhaan ja pian kirjoitettiin vuosiluku 1918.

Miten innoissaan ja tosissaan nuoret miehet lähtivätkään taistelemaan.  Oikeutta, leipää, parempaa elämää! Niihin uskottiin.

Mutta ei se hyvin päättynyt. Jotain meni pahasti vikaan. Ruudolf päätyi teloituskomppanian eteen Viipurin laidoille, koirien ja hevosten hautausmaalle.

Sata vuotta myöhemmin, toissapäivänä, seisoin Koiramäen muistomerkillä. Venäläiset pystyttivät sen sinne vuonna 1961 Suomen punakaartilaisille, jotka olivat ”miehuullisesti taistelleet Suomen työkansan asian puolesta”.  Minulla oli kädessäni kuusi punaista neilikkaa, jotka laskin jalustalle Ruudolfin muistolle kuuden lapsenlapsen puolesta. Ehkä ensimmäiset kukat hänelle.

Mietin, mitä Ruudolf oli viime hetkinään ajatellut, tuo nuori vilpitön poika, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin päässyt ripille kotikirkossaan. Nyt häntä syytettiin vakavista rikoksista, jotka joidenkin mielestä ansaitsivat välittömän kuolemantuomion.

Hotelliin palattuani avasin umpimähkään Martin Lönnebon pienen kirjasen Rukoushelmet, jonka olin ottanut matkalukemiseksi. Hämmästyin tekstiä, jonka näin silmieni edessä:

”Ajattele, miten paljon ehdit kymmenessä sekunnissa! Ehdit tarttua ensimmäiseen punaiseen helmeen. Silloin olet Golgatalla, Kristuksen ristin alla. Ehdit ilman hätäilyä lausua sydämessäsi Kristukselle: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’ Katuvalle ryövärille tämä merkitsi paratiisia. Niin se voi merkitä myös myöhemmän ajan ryövärille. Ei kestä viittä sekuntiakaan lausua: ’Muista minua!’ Mikä ihmeellinen rukous! Juuri nyt kirjoittaessani näitä sanoja ajattelen, että tuo rukous riittää. On kuin siihen sisältyisivät kaikki rukoukset. Sen voisi kaivertaa sormukseensa tai valita hautakiveensä tai puuristiinsä.” Näin Lönnebo.

Kyllä, sen ehti hyvin sanoa vielä laukauksen kuultuaan: Muista minua!

2 kommenttia: