Minun sukupolveni ei ole nähnyt sotaa.
Kun synnyin, viimeisiä Hitlerille uskollisia saksalaisia ajettiin
Lapista. Emme ole joutuneet pakenemaan pommisuojiin emmekä lähtemään
evakkoon, sillä kaikki se oli jo tehty. Olen aina pitänyt itseäni
sen vuoksi erityisen onnekkaana.
Nyt olen ikäni vuoksi kolmatta päivää
karanteenissa. Syynä on pieni, ihmissilmälle näkymätön virus,
joka on hyvin sitkeä ja selvästi päättänyt ottaa niskalenkin
ihmiskunnasta. Ihan erityisesti se riiviö ei pidä keuhkoistamme.
Aivot yrittävät hahmottaa, mitä
oikein tapahtuu. Eihän tällainen tilanne ole mahdollinen eikä
uskottava. Ihmisten alituinen liikkuminen paikasta toiseen ympäri
maapalloa on pysähtynyt kirjaimellisesti kuin seinään. Vihollinen
on saanut aikaan sen, että lentokoneet pysyvät maassa. Edes kaikki
perheenjäsenet eivät voi tavata toisiaan, naapureista ja ystävistä
puhumattakaan. Harrastukset ovat käyneet vähiin.
Viestintä kyllä toimii suorastaan
hektisesti ja muuttaa tilanteen toisenlaiseksi kuin edellisten
sukupolvien käydessä sotaansa. Silti koin syvää yhteyttä
esi-isiin, kun aamulla hakkasin rannassa kepillä rikki ohutta jäätä
saadakseni vettä kasvojen ja käsien pesuun. Näinhän tässä
maassa on ennenkin tehty. Ja kaikesta on selvitty.
Äitini kasvoi pienessä metsämökissä
koko lapsuutensa, eikä siellä ollut vielä tietoakaan edes
sähköstä. Lapsen hauskimpia harrastuksia oli kalojen narraaminen
Paikjärvestä. Samassa mökissä kasvoi parhaimmillaan kolme
sukupolvea.
Syksyllä 1918 silloin kolmikymppinen
mummoni palasi sinne palveluspaikastaan Jaakkimasta potemaan
espanjantautia, jonka linnut olivat tuoneet yli rajojen meillekin. Siihen
virukseen kuolivat myös työikäiset sankoin joukoin, Suomessa
arviolta 25000 henkeä. Maa oli sisällissodan jälkeen valmiiksi
järkkynyt ja täysin valmistautumaton tällaiseen katastrofiin.
Mummokin oli jo niin huonossa kunnossa, että hänen äitinsä
valmisteli viisivuotiasta Ingridiä tulevaan: ”Siun äitis kuoloo.”
Mutta mummopa paranikin ja eli vielä 46 vuotta.
Nyt on valmistauduttu pahaan epidemiaan
paljon paremmin. Tässä vaiheessa tarjottu lääke vain tuntuu
olevan joillekin liian katkeraa kalkkia: pysy aloillasi.
Pitäisikö suorastaan mennä itseensä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti