Nyt on piileksitty virukselta reilu kuukausi. Luen
päivittäin erilaisia laskelmia: milloin rajoitukset mahdollisesti päättyvät ja
mitä sitten tapahtuu, moniko kuolee siinä ja siinä tapauksessa, onko Ruotsin
tie viisaampi kuin Suomen, kehittyykö rokotustestaus ja jos rokote saadaan niin
milloin.
Laskelmia on hurjasti ja kuvittelen, miten innoissaan niiden
tekijät ovat. He ovat nyt ongelmanratkaisijoita. Useimmista käyristä en
kuitenkaan viisastu yhtään. Nehän ovat kaikki spekulaatioita ja
todennäköisyyksiä. Tärkeältä näyttää
ennen kaikkea laskea, miten talous kestää mitäkin.
Eläkkeensaajana toivon tietysti, että saisin joka kuukausi
tililleni rahaa välttämättömiin kuluihin. Niin taatusti työikäisetkin toivovat.
Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta kaikesta huolimatta käsipyykkiä kylmässä
pohjoisviimassa puristellessani tunnen suorastaan
outoa tyytyväisyyttä siitä, että talouden ja rahan mahdille on löytynyt pieni
mutta pippurinen voittaja.
Elämässä kun on muitakin arvoja kuin se, että
bruttokansantuote kasvaa. Tietysti olen pahoillani työttömyydestä ja kaikista sen
lieveilmiöistä, kukapa ei olisi. Elatus ja vaatteet on Raamatun ikivanhan
viisaudenkin mukaan ihmisen tarvitsema minimimäärä. Vanhan käännöksen mukaan jatko kuitenkin
kuului: tyytykäämme niihin.
Viime vuosikymmeninä meidän vauraassa kulttuurissamme on
totuttu haluamaan ja himoitsemaan paljon enemmän. Mikä mieletön tavaravirta
koko ajan onkaan pyörinyt maalla, merellä ja ilmassa! Ja ihmiset sen mukana. Viis siitä, miten
luonto kärsii ja ihmiset köhivät saasteisissa kaupungeissa.
Pikkuisen itseänikin kirpaisee se, että jouduin sulkemaan
metsämökkiin lähtiessäni nettiantikvariaattini. Nyt kun verkkokauppa lehtitietojen
mukaan oikein kukoistaisi! Osa tätä
tavaranpyöritystä olen siis pienessä mittakaavassa itsekin ollut, joskin vain
vanhan tavaran kierrättäjänä.
Jos jostain haaveilen, niin siitä päivästä, kun
taas pakkaan asiakkaalle kirjan postiin. Mutta miten kaukana se päivä on? Kukaan
ei osaa laskea. Siksi lähden taas tallustelemaan metsään ja katselemaan
sinivuokkojen viattomia silmiä. Niillä on kiire kukkia, minulla ei kiirettä mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti