Elokuussa ilmestyvä kirjani Rudolfin näköinen poika on saanut nimen ja kannen. Luen viimeisiä vedoksia ennen kuin kirja menee painoon. Montakohan kertaa olen tällaisen prosessin käynyt läpi? Silti se tuntuu taas uudelta ja ainutkertaiselta kuin syntymä.
Lapsesta asti olen tiennyt Rudolfista. Hän oli valokuva mummon kaapissa peltirasiassa. Mummon historiaan hän liittyi siten, että hän oli äitini isä. Siihen tiedot rajoittuivat. Mummo ei koskaan kertonut hänestä mitään, emmekä me lapset osanneet kysellä. Tuskin hän olisi puhunutkaan. Valokuvaan oli piirretty risti: siis kuollut.
Äitikään ei hänestä tiennyt paljon muuta kuin nimen. Kuitenkin hän oli läsnä perheessämme. Yhdellä ja toisella sisaruksellani sanottiin olevan Rudolfin nenä. Asia todennettiin vertailemalla mummon säilyttämään valokuvaan. Äidillä oli muisto kirjeestä, jonka hän oli lapsena aitassa nähnyt ja salaa lukenut. Kun olimme jo aikuisia, hän kertoi siitä. Erityisesti kirjeen loppu oli ollut hänelle tärkeä. Siinä luki: Suutele tytärtäni.
Mummon kuolemasta oli kulunut jo kaksi vuosikymmentä, kun sisareni Marja otti miehensä Sampan kanssa urakakseen selvittää Rudolfin salaisuuden. Kuka hän oli, missä hän eli ja milloin kuoli? Olimmehan kaikki hänen jälkeläisiään omia lapsiamme myöten.
Kävi ilmi, että Rudolf oli tavannut mummon hyvin nuorena Viipurissa, missä äitinikin syntyi. Pian nuorten tiet kuitenkin erosivat. Muutamaa vuotta myöhemmin Rudolf liittyi punakaartiin, ja tammikuussa 1918 hänet taistelujen päätyttyä ammuttiin. Ansaitusti tai ei - se oli monen kohtalo.
Lähdin itse selvittelemään yksityiskohtia. Meillä on upea Kansallisarkisto, joka on tallentanut jopa sisällissodan kuulustelupöytäkirjat. Kun olin aikani paneutunut Rudolfin tarinaan, kävi niin, että sitä lähtikin mielessäni kertomaan viisitoistavuotias Jasper. Hänen rippikuvastaan kävi nimittäin mummin mielestä ilmi, että hän oli Rudolfin näköinen.
En kuvitellut tarinasta tulevan kirjaa. Eihän minun enää pitänyt kirjoittaa! Eikä mummon iässä ainakaan nuortenkirjaa. Mutta Jasper vain jatkoi kertomistaan, ja päätin lopulta vilauttaa tarinaa kustantajalle - ehkä siitä voisi positiivisen palautteen jälkeen tehdä omakustanteen jälkeläisille.
Lopputulos olikin, että pieni romaani tulee nyt laajemman joukon luettavaksi. Olen tosi kiitollinen kustannustoimittaja Essi Kytöhongalle, joka löysi tekstistä yhtä ja toista korjattavaa, kuten arvata saattaa. Vaikka seuraankin lastenlasteni elämää, en ole kyllin lähellä heitä huomatakseni yksityiskohtia. Nuorten keskinäinen kommunikointi esimerkiksi muuttaa muotoaan jatkuvasti, niin että se mikä oli totta viisi vuotta sitten (kun Jasper ilmestyi kuvaan), onkin nyt jotain muuta.
Silti vähän jännittää, miten kohderyhmä itse ottaa tarinan
vastaan. Kiinnostaako ketään henkilö, joka kuoli yli sata vuotta sitten? Onhan
se kuitenkin ihme, että Rudolfin tarina ei päättynytkään Raivolan metsään. Ja
meitä on reilusti yli kolmekymmentä, jotka kannamme hänen geenejään. Hänen
elämänsä siis jatkuu.
P.S. Kirjaa voi tilata allaolevasta linkistä 20%:n alennuksella elokuun loppuun asti.
"
