Palkinto- ja ehdokassadetta

Loppuvuonna ropisee niin paljon erilaisia kirjallisuuspalkintoja ehdokkuuksineen, että päivälehdetkään eivät tunnu enää vetävän kaikkia listoja. Se on tietysti harmi, koska palkintojen tärkeä tarkoitus on etsiä kotimaiselle kirjallisuudelle lisää julkisuutta.

Tuoko Finlandialle enemmän palstatilaa se, että palkinto on huomattavan suuri? Tietynlainen jännitys syntyy myös siitä, että palkinnon lopullinen valitsija ei ole sama raati, joka on asettanut ehdokkaat, ja lisäksi hän on yleensä julkisuudessa tunnettu henkilö toisin kuin raatilaiset.

Sofi Oksasen voitettua sekä Finlandia- että Runeberg-palkinnot raateihin näyttää pesiytyneen ajatus, että ehdollekaan ei ole syytä laittaa samoja teoksia. Jotain rajaa sentään. Ja onhan hienoa, että Suomessa ilmestyy vuosittain korkeatasoista kirjallisuutta monien palkintoehdokkuuksien verran.

Vaikka minun pitäisi nyt jäävätä itseni, sanonpa kuitenkin, että vierastan Rouva Huun Lastenkirjahyllyssä esittämää ajatusta, jonka mukaan Topelius- ja Lydecken-palkintoraadit jotenkin "korjaisivat" FJ-raadin linjauksia. Uskon nimittäin jokaisen palkintoraadin tekevän vakavaa ja totista työtä ehdokkuuksia harkitessaan ja nostan hattua kaikille raatien jäsenille, jotka hiki hatussa kahlaavat läpi kymmenittäin teoksia ja pohtivat vaihtoehtoja. En väheksyisi ammattilaisten ammattitaitoa, vaikka ulkopuolelle varmasti jää aina kirjoja, joiden poisjäänti näyttää virheeltä. Mutta erittäin hienoa on, että kun palkintoja on useita, saadaan esille suuri määrä huomionarvoisia kirjoja.

Finlandia-palkintojen parin viikon aikajana ehdokasasettelusta palkinnonsaajan julkistamiseen on kohtuullinen. Jaksavatko kaupatkaan pitää esillä Runeberg-, Topelius- ja Lydecken-ehdokaskirjoja kuukautta tai lähes kahta? Nykykäytäntö johtuu tietysti siitä, että suomalaisten kirjat ostetaan pääosin jouluksi, mutta silloin on kaupoissakin tilanahtaus pahimmillaan.

Entä sitten se itse palkinto? Runebergista saa sentään 10 000 euroa, mutta 1700 euroa näyttää nykyaikana säälittävän pieneltä summalta. Eikö mistään löydy sponsoria, jonka tuella nämä lastenkirjapalkinnot voisi hilata edes 5000 euroon?  Yhden kuukauden taiteilija-apurahan suuruinen tuki on tietysti tyhjää parempi, mutta kun rinnalle on tullut 30 000 euron Finlandia Junior, palkinnot eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Kuitenkin voittajakirjat voivat olla yhtä tasokkaita.

Tätä vuotta lukuunottamatta FJ-diktaattori on yleensä valitellut, että on vaikea verrata lasten- ja nuortenkirjaa toisiinsa ja valita niistä parempi. Yksi ratkaisuhan olisi jakaa palkinto kahtia, 15 000 kummallekin lajille. Kai tätä on jo mietittykin moneen kertaan. Sinänsä lanu-kirjallisuudelle on kyllä suuri voitto, että sen saama palkinto on yhtä suuri kuin aikuisten kirjojen.

Jos unohdetaan rahapuoli, suurin palkinto kirjailijalle on tietysti se, että hänen työnsä saa julkista arvostusta ja tunnustusta. Sen vaikutus on uskomattoman suuri epäuskon suossa taapertavalle tekijälle. Siksi oikein sydämestäni toivon, että uudet palkintoehdokkaat nauttisivat täysillä ja ottaisivat tilanteesta kaiken ilon irti. Ei teitä ole arvalla vedetty, kuten joku ehdokas veisteli. Asiantuntijat ovat tehneet valintansa ja ehdolle asetettujen kirjailijoiden työn jälki on painavaksi havaittu. Malja sille!

Aiheet etsivät kirjailijoita, kun aika on kypsä

Finlandia-voittaja Rosa Liksomia on viime päivinä haastateltu viestimissä oikein olan takaa. Hieno juttu. Useammin kuin yhden kerran olen kuullut hänen kertovan, että alkusysäyksenä kirjaan Hytti nro 6 on ollut junamatka, jonka hän teki hajoavan Neuvostoliiton halki parikymmentä vuotta sitten. Siitä teos alkoi hiljalleen kypsyä ja etsiä muotoaan. Hänen mielestään vie hyvinkin tuon verran aikaa, ennen kuin kirjailija pystyy käsittelemään aihetta voimakkaista tunnelatauksista irtautuneena. Jokainen kirjailija tietää, että etääntyminen niistä on tarpeen hyvän tuloksen aikaansaamiseksi.
 
Mari Viertola totesi Turun sanomissa pari viikkoa sitten arvioidessaan tämänsyksyistä kirjaani, joka kertoo inkerinsuomalaisista Stalinin puristuksessa: "Sofi Oksanen on vaikuttanut suomalaiseen kirjallisuuteen kuin herätyskello: moni muukin on havahtunut kuvaamaan pienten kansojen kohtaloa koneistossa nimeltä Neuvostoliitto."

Oksasen Puhdistus ilmestyi huhtikuussa 2008. Se ei ole ehtinyt vaikuttaa ainakaan Rosa Liksomiin. Oman kirjani sisältö ja rakenne on ollut päässäni melko valmiina yhdeksän vuotta, mutta ensimmäisen luvun jälkeen sain aikaa kirjoitustyön jatkamiseen vasta kaksi ja puoli vuotta sitten - itse asiassa Puhdistuksen ilmestymisen aikoihin. Olin kyllä nähnyt näytelmän, mutta kirjan luin vasta kun omani oli jo kuta kuinkin valmis. Se ei kerro edes samasta ajasta, ja näkökulmanikin on lapsen ja nuoren. Viro ja sen kohtalo tuli kirjaani mukaan siksi, että mieheni oli siellä työssä ja käydessäni häntä tapaamassa matkustelimme maata muutaman kerran ristiin rastiin. Tallinnan miehitysmuseon tutkin tarkkaan useaan kertaan ja Hiidenmaan Kassarissa kävin tutustumassa Aino Kallaksen maisemiin.

Luulin tekeväni maailman ensimmäisen nuorisoromaanin Stalinin vainoista, mutta yllätys yllätys, samaan aikaan toisaalla eli Yhdysvalloissa latvialaistaustainen Ruta Sepetys laati oman sukunsa vaiheista kuta kuinkin samantyyppistä tarinaa. Ja kuinka ollakaan, myös sama kustantaja, joka aiemmin on julkaissut nuorisoromaanini, oli bongannut Sepetyksen kirjan Harmaata valoa Bolognan messuilta ja ehtinyt ottaa sen ohjelmaansa juuri ennen kuin oma käsikirjoitukseni tuli lukuvaiheeseen. Kelju tilanne kustantajallekin, ja sillä hilkulla että kirjani yleensä pääsi listalle jonoon, kun käännöskirjan suhteen piti noudattaa kansainvälistä julkaisuaikataulua.

"Blagiaatista ei tietenkään ole kyse", toteaa Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa. No ei totta vieköön. Minulla ei voinut olla harmainta aavistusta henkilöstä nimeltä Ruta Sepetys, jolle kirja oli esikoisteos. Emmekä voi epäillä Sofi Oksasenkaan vaikutusta Suomen lisäksi koko maailmankirjallisuuteen.

Muuta selitystä neuvostoelämän rävähtämiselle kirjoihin siellä ja täällä ei ole kuin ajan kypsyminen. Kyse on suuresta traumasta, joka vaatii paljon lisää käsittelyä myös kirjallisuudessa. Samasta syystä nuoret naiset ovat alkaneet kirjoittaa toisesta maailmansodasta. Isoisät ovat puhuneet lapsenlapsilleen, jotka nyt ovat kasvaneet aikuisiksi ja haluavat käsitellä historiaa kirjallisuuden keinoin.

Niin että hyvä kirjailija, kun ensin kuljet muutaman vuoden ympäriinsä haistelemassa ajan tuulia ja lopulta alat purkaa ainutlaatuista löytöäsi tietokoneen ruudulle, älä luulekaan ettei joku muu jossakin maapallolla jo kirjoittaisi samasta aiheesta. Mutta hällä väliä. Ei siitä sama kirja tule. Annetaan palaa.
 

Kustantaminen muutosten kourissa

Kuuntelin viime lauantaina järjestetyssä Kritiikin päivässä Leena Majanderin, Touko Siltalan ja Ville Hytösen ajatuksia media- ja kustannusalan murroksesta. Mitään hirveän uutta ja mullistavaa sanottavaa heillä ei ollut, mutta olipahan ainakin hauska olla todistamassa Siltalan lohkaisua, ettei hän oli uskonut tällaisen marraskuun päivän koittavan, jona hän kuuntelee Majanderin (ohjelmassa ei ollut nimen perässä Reenpäätä) WSOY:tä ylistävää puhetta!

Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.

Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.

Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.

Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.

P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen  esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!

Finlandiaa ja unelmia

Mikä etuoikeus päästä tänään tuoreeltaan onnittelemaan Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Juniorista! Pyysin tyttäreni mukaan juhlaan: hän on voittajaa vuoden vanhempi. Siinä iässä pitää unelmoida paljon. Ihmeen moniin unelmiin elämä myös vastaa. Itse asiassa ne ohjaavat eteenpäin juuri siihen suuntaan kuin elämän pitääkin mennä.

FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.

Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!

Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.

No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.

Talvipalloon

Mehiläiset ovat saaneet syksyn päätteeksi oksaalihappotiputuksen, jonka pitäisi nitistää loputkin varroapunkit. Ne ovat ilmojen viilettyä alkaneet kokoontua kuningattaren ympärille talvipalloon. Siinä ne viettävät kylmät kuukaudet, nauttivat hiljakseen talviruokaa kakuilta ja vaihtavat keskenään paikkaa niin etteivät uloimmatkaan palellu, vaikka pakkanen miten paukkuisi.

Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.

Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.

Jumalten keinussa

Mieli ja ruumis alkavat rauhoittua eilisen ja edellispäivien myllerryksestä. Se alkoi perjantaina puolilta päivin, kun kustannustoimittajani Essi Kytöhonka soitti, että istu nyt alas, kirjasi on valittu Finlandia Junior -ehdokkaaksi.

Kirjailijahan pakertaa yleensä kuin myyrä kolossaan, yksin, poissa silmistä. Kirjan ilmestyttyä alkaa hiljainen odotus, että työn tulos huomattaisi, että se olisi edes jossain kaupassa näkyvissä, että edes joku sanoisi siitä jotain. Kuljin pari kertaa Akateemisen nuortenosaston läpi, ja ne neljä kirjaa olivat siinä yhä vain myymättä. Suomalaisessa pysyi se yksi näytevarastokappale tiukassa hyllyssä kohtalotovereidensa välissä, hevoskirjoja ja muita sarjoja näyttävä pino alapuolellaan.

Hiljaisten viikkojen jälkeen tuli tutuilta lämmintä ja myönteistä palautetta. Se oli mukavaa. Joku kertoi ihan itkeneensä tekstin äärellä. Lopulta sitten muutama arvostelukin - kuitenkin enimmäkseen aika nuivaa. Voisin jo listata kaiken negatiivisen, mitä kirjastani on ehditty sanoa, mutta jääköön.

Oli pakko todeta, etten taida enää olla oikein nuortenkirjallisuuden kärryillä. Mielihyvin annan toisten tehdä parempaa. Tämä kirja nyt vain oli vielä pakko kirjoittaa. Oikeastaan se on aina ollut ainoa motiivini kirjojen kirjoittamiseen: jokin aihe alkaa elää niin vahvasti, ettei siitä voi olla kirjoittamatta, se vain alkaa pursuta paperille.

Näissä mietteissä näpertelin vähän joidenkin vanhojen, keskeneräisten tekstien kanssa ja tuumin, että voihan tässä aikansa kuluksi tehdä sormiharjoituksia, mutta tuskin tekee enää mieli ryhtyä kokonaista kirjaa väsäämään pelkästään tuttujen iloksi. Se oli siinä, minun kirjailijanurani, jo 46 vuotta pitkä mutta kaikki loppuu aikanaan.

Vielä Grand Casinon salissa, kun vihreä liina peitti ehdokaskirjat, mieleeni hiipi epäilys, että tässä on varmaan tapahtunut jokin erehdys. Että kun liina nostetaan, minun kirjani ei olekaan siellä. Mutta ihme tapahtui.

Siellä se oli, kaikkien hienojen ja kehuttujen kirjojen rivissä. Leningradin piirityksessä lapsen oloiseksi kuihtunut 13-vuotias Paavo sellaisena, kuin Anna Emilia Laitinen hänet näki kantta tehdessään. Kun raadin jäsenet kävivät vielä juhlinnan keskellä erikseen henkilökohtaisesti kehumassa kirjaani ja kertomassa, miten se oli koskettanut heitä, oli pakko uskoa, että jotkut ihmiset siihen tarinaan uskovat ja eläytyvät niin kuin itse tein sitä kirjoittaessani pari vuotta sitten.

Pää meni pyörälle juhlahumusta ja olimme kai kaikki ehdokkaat jo melkein irti tästä ruumiista. Kun yleensä ei saa mitään huomiota osakseen, yhtäkkiä edessä on valokuvaaja toisensa jälkeen niin ettei suu enää jaksa yhtään hymyillä. Vielä piti vähän ponnistaa, edustimmehan me tiedotusvälineille nyt koko suurta suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoa, joka kerran vuodessa nähdään.

Lounaalla kustantajan kanssa tultiinkin sitten reipasta vauhtia takaisin maan pinnalle, kun luettiin Hesarin vähemmän mairittelevaa arvostelua, joka katsottiin tarpeelliseksi toistaa vielä tämän päivän lehdessä ehdokaskirjojen esittelyssä - ikään kuin nämä arvostelijat olisivat näillä perusteilla valinneet ehdokaskirjat. Melkoinen kimara! Minun kirjani kohdalla toistettiin vielä asiavirhekin - eihän kukaan tietenkään paennut Stalinin vainojen alta Siperiaan, vaan pakkokarkotus oli juuri sitä vainoa. Jotenkin surkuhupaisasti Hesarin menettelystä  tulee mieleen totalitaarinen valtio, jossa Totuus on vain yksien käsissä, sanokoot muut mitä tahansa.

Eilen kotiin palatessa kuvailin päivän vaihtelevia tunnelmia puhelimessa nuorimmaiselleni. - Se on jumalten keinu, hän sanoi ja jatkoi: - Äiti, mä oon ylpeä susta.

Takaisin arkeen

Pakko sanoa, että vaikka miten rakastan kirjamessuja, tänä aamuna tuntui upealta herätä ihan tavalliseen arkipäivään.

Eilen kyllä nautin vielä täysillä monista messuhetkistä. Yksi niistä oli Joni Pyysalon ja Leena Landerin keskustelu lukemisesta ja sen vaikutuksesta kirjailijan omaan elämään. Lander kärjisti olleensa kiukkuinen äiti niinä päivinä, kun ei ollut kirjoittanut väkivaltaa teksteihinsä. Mene ja tiedä... Joni Pyysalo totesi, että lukemisen hurma katoaa, kun on työkseen tekemisissä kirjojen kanssa. Lukeminen muuttuu analyyttiseksi ja tarkkailevaksi. Tästä olen pitkälti samaa mieltä.

Kaija Pispan kanssa pääsimme Kaijan haastattelun jälkeen keskenämme vaahtoamaan lasten- ja nuortenkirjojen näkymättömyydestä maailmankartalla (tietysti puhuimme lähinnä itsestämme!) ja jopa suurissa kirjakaupoissa. Vaikka Aamulehti kehui Silkkipytty-kirjaa Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjojen veroiseksi, ei sitä kuulemma Tampereenkaan kaupoissa näy, vaikka Pispalanharju on kirjan tapahtumien esikuvana.

Pääsimme vaihtamaan asiasta ajatuksia kustantajammekin kanssa, kun törmäsimme Lippo Luukkoseen WSOY:n osastolla. Hän myönsi, että suurellakaan kustantajan panostuksella ei välttämättä saa myyntiä nousemaan kuin muutaman kymmenen kappaletta.

Imbi Pajun sujuvaa sanailua kuunnellessani ajattelin taas, miten suuren näkyvyyden kirjat saavat, jos niiden aihepiiristä tehdään samaan aikaan elokuvia tai kirjailijat ovat muuten esillä julkisuudessa.  Tuskin Pajukaan nauttisi pelkillä kirjoillaan Suomessa kansansuosiota, mutta nyt hänestä on tullut melkoinen asenteenmuokkaaja ja vaikuttaja.

Kirjamessujen hauskoihin hetkiin kuului, kun "Saran kirjat"-Sara haki nimmarin 46 vuotta sitten ilmestyneeseen Saviminä-kirjaani. Jostakin syystä kustantajan markkinointiosasto näkee tarpeelliseksi toistaa syntymävuottani kaikissa käänteissä, missä kirjaani esitellään - myös messuesitteessä, mistä en muiden vastaavia vuosilukuja bongannut. En oikein ymmärrä, miten se edistää nuortenkirjan myyntiä, mutta kyllä 1945 on minusta oikein hieno vuosi. Toinen maailmansota päättyi ja vaikkei piskuinen Suomi voittanutkaan, synnyin itsenäiseen maahan. Sen kunniaksi!

Anni Swan kunniaan

Helsingin kirjamessuilla menee kuudessa tunnissa pää niin pyörälle, että vielä iltakymmeneltä on vaikea rauhoittua. Torstaina ja tänään olen kuunnellut Kaija Maria Junkkarin, Viivi Luikin, Marja-Leena Tiaisen, Elisabeth Ahon, Ene Mihkelsonin, Risto Oikarisen ja Anne Vaskon haastattelut kokonaan ja joukon muita pätkittäin. Lisäksi seurasin Jaakko Blombergin ja Raul Rebanen keskustelua Enn Soosaarin kirjasta Viron nurinkurinen vuosisata sillä seurauksella, että tein eilen kirjastoon varauksen.

Ehdottomasti eniten messuista saa irti, kun istuu rauhassa kuuntelemaan. Itsekin sain aamulla ihan kiitettävästi yleisöä, kolmisenkymmentä ihanaa aamuvirkkua, jotka seurasivat kun Esa Siljander haastatteli minua Louhi-lavalla. Tuntui erittäin hyvältä, kun huomasin Siljanderin oikeasti perehtyneen kirjaani. Hänellähän oli lukuisia muitakin haastatteluja päivän mittaan ja myös muina messupäivinä, joten tuollainen ammattitaito ansaitsee komeat kiitokset.

Jostakin syystä minua on jo muutaman päivän kaivertanut se, että nuortenkirjallisuutta esitellään Louhi-nimisellä lavalla. En tiedä yhtään, miksi tällainen nimi on valittu, mutta otaksun sen liittyvän viime vuosien fantasiabuumiin. Kuitenkin: jos isot kirjailijat ovat Aleksis Kivessä, keskisuuret Mika Waltarissa, Eino Leinossa tai Katri Valassa, ruotsalaiset Edith Södergranissa tai Totissa (hänen koiransa mukaan) ja lastenkirjailijat Topeliuksessa, miksi nuortenkirjailijat eivät voisi olla Anni Swanissa?

Vaikka halli tuntuikin kaikkineen aika sekavalta, välillä kuljeksin siellä vain ympäriinsä onnellisena siitä, että niin monet ihmiset pitävät yhä kirjoja tärkeänä.

Mitä tapahtuu todella?

Jukka Seppisen uusin kirja suomettumisesta on taas käynnistänyt keskustelun siitä, mitä Suomi teki sodassa tai mitä se ei tehnyt ja millä nimellä sitä tekemistä tai tekemättä jättämistä pitäisi kutsua. Että piirittikö vai ei, hyökkäsikö vai ei, oliko liittoutunut vai ei. Pätevillä tutkijoillakin riittää variaatioita. Entäs Alpo Rusi ja kaikki muut DDR:n listojen traumatisoimat ihmiset - yhä odotetaan päivää, jolloin lopullinen totuus on kaivettu esiin ja koko maailma huokaa: "Vihdoinkin selvisi, mitä todella tapahtui ja ketkä siinä olivat mukana!"

Viimeistään siitä asti, kun lahjakas yliopistotason venäjänopettaja sanoi minulle Pietarissa muutama vuosi sitten, että Viro ei ollut koskaan itsenäinen ennen vuotta 1991, olen ymmärtänyt, että meillä jokaisella on historiasta oma tietomme ja tulkintamme. Sama asia voidaan nähdä kahdesta eri näkökulmasta jopa ihan päinvastaisilla tavoilla. Ajatuksiamme muovaavat ensin omat vanhempamme, sitten koulukirjat ja opettajat, tutkijat ja poliitikot, ystävät ja kylänmiehet. Tätä tosiasiaa käytetään tietysti hyväksi erityisesti kaikissa diktatuureissa, joissa ihmisten halutaan ajattelevan asioista valtion määrittelemällä tavalla. Ei ihme, että Neuvostoliiton pää-äänenkannattaja oli nimeltään Pravda - Totuus.

Vaikka tuntosarvet pitkällä yrittäisimme selvittää rationaalisesti ja fiksusti, missä nyt mennään, epäilen että ani harva meistä Havukka-ahon ajattelijoista on täysin vapaa yleisen ilmapiirin, oman elämänhistoriansa ja jonkinlaisen muodin vaikutukselta, kun tutkijatkin ovat asioista eri mieltä. Jotkut motiivit jäävät hämäriksi - ei huvittaisi uskoa, että rahastakin voidaan kärjistää historiaa.

Jukka Tarkka toteaa Seppisen kirjan arvioinnissaan Helsingin Sanomissa: "Vastuu siirtyy tekijältä lukijalle." Eikö se ole aina ollut lopulta lukijalla?

Arvosteluja ja asenteita

Kun kirjailija ensin on selvinnyt kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen prässistä, hänellä on vuorossa arvostelumankelin läpikäyminen. Tähän kaikkeen hän suostuu vapaasta tahdostaan, suorastaan pyrkii.

Vaikka tuttavat olisivat vuodattaneet kyyneliä kirjan äärellä ja kehuneet sitä kuinka, vasta vieraiden arvostelut ovat niitä oikeita ja lahjomattomia. Olen nähnyt kaksi ensimmäistä arvostelua kirjasta Kaukana omalta maalta, ja molemmat ovat olleet yllättävän karuja. Kirja ei ole koskettanut kumpaakaan arvioijaa.

Kymen Sanomien kriitikon Päivi Taussin mielestä henkilöt ovat liian kilttejä ja pyrkivät aina hyvään ja oikeaan, mikä laimentaa heidän kiinnostavuuttaan. Hän näkee kirjassa myös jälkiviisautta. Kristillisen nuorisolehden Fleimin arvioija Noora Wikman taas katsoo käsittelyn liian mustavalkoiseksi: "Neuvostoliitto kuvataan jättimäisenä propagandamasiinana, yhteiskuntana, jossa kaikki oli huonosti." Olisi pitänyt nähdä enemmän harmaan sävyjä ja käsitellä aihetta monitasoisemmin.

Paavohan kertoo kirjassa myös oikein sydämellisistä venäläisistä, muun muassa hänet ja pikkuveljen pelastaneesta kalastajapariskunnasta. Venäläinen lääkäri auttoi perhettä monessa vaiheessa. Samoin poika muistelee lapsuutensa hauskoja pioneerileirejä. Läpi kirjan esiintyy "hyviä ihmisiä", joiksi Paavokin heitä nimittää. Sävyjä löytyy, jos niitä kykenee näkemään ilman puolustusasennetta.

En muista lukeneeni natsi-Saksan vainoista kirjoitetuissa kirjoissa kovin monisävyisiä kuvauksia kansallissosialisteista. Onko Suomessa yhä vielä vaikea myöntää, että naapurissamme kohdeltiin myös suomensukuisia ihmisiä varsinkin 1930- ja 40-luvulla sietämättömällä tavalla? Että heitä tapettiin sumeilematta tuhatmäärin  ja kuskattiin syrjäisiin paikkoihin yli-inhimillisen raskaaseen työhön tai kuolemaan. Viranomaisten tehtävänä oli toteuttaa diktaattorin päätöksiä. Miksi tätä mustaa pitäisi laimentaa harmaaksi? Me olimme myös oikeasti viholliskansa, joten siinä tilanteessa asetelmat olivat todella mustavalkoiset. Historian faktat ovat realismia jos mikä.

Myöhemmin olot tuossa "jättimäisessä propagandamasiinassa", kuten Wikman osuvasti sanoo, asteittain paranivat. Tunnen monen monia myös suomensukuisia Neuvostoliitossa sodan jälkeen syntyneitä ja kasvaneita, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet maata ja eläneet siellä rinta rinnan tyytyväisinä venäläisten kanssa. Moni löysi elämänsä rakkauden venäläisestä puolisosta.  Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.

Älä välitä, Paavo: sinä koit sen minkä koit, vaikka vuonna 2011 jotkut Suomessa sanovat, että sinun olisi pitänyt nähdä toisin.