En tiedä, olenko karhu vai mehiläinen, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tässä voisi jo nousta tassuilleen/siivilleen ja jättää talviunet taakseen. Viime viikkojen viima ei kylläkään ole juuri houkuttanut pesästä ulos. Viime vuonna mehiläinen lensi jo maaliskuun alkupuolella kun mittarissa oli plus viisi. Siitä voi toistaiseksi vain uneksia.
Unenhorteessa olen miettinyt yhtä ja toista. Viime aikoina usein Emmi Itärantaa, josta tulin talvella lukeneeksi naistenlehdestä kampaajan tuolissa (joskus naistenlehti yllättää!). Hänen esikoiskirjansa on minulta kylläkin lukematta, ja koska se ei kuulu vähän tosikkomaisiin suosikkigenreihini, saattaapa jäädäkin väliin. (Sen sijaan olen ahnaasti lukenut mm. Pulkkisen Vieraan ja Ala-Harjan Maihinnousun, joista varsinkin jälkimmäinen imaisi välittömästi.) Mutta ilmiö on kiehtova.
Nainen kirjoittaa hissukseen kirjaa ja tarjoilee sitä yhdelle, toiselle, kolmannelle, neljännelle ja niin edespäin kustantamolle sekä Suomessa että muualla. Muistaakseni ainakin kymmenelle. Kukaan ei korvaansa lurpauta, kiitetään vain kiinnostuksesta.
Sitten vihdoin Teos ottaa ja palkitsee kilpailuunsa lähetetyn Teemestarin kirjan ja se julkaistaan. Rohkea teko. Sen jälkeen agentti lähtee asialle ja myy kirjan suit sait englanninkieliseen maailmaan. Eikä vain sitä kirjaa, vaan jo seuraavankin, josta ei vielä ole kaiketi sivuakaan kirjoitettu.
Mitähän tästä kaikesta oikein ajattelisi? Kysymyksiä pyörii huurteisessa päässä.
Onko kirjan läpimeno kustantamoissa ihan arpapeliä? Että kuka sattuu käsikirjoitusta ensin vilkaisemaan. Eikö vankinkaan ammattitaito riitä arvioimaan, mikä on mestariteos?
Kuinka monen kokeneenkaan kirjailijan kirjoittamattomia kirjoja Suomessa luvataan nykyisin julkaista? Oma kokemukseni ainakin on vuosien varrella ollut, että joka ikisestä on käytävä erikseen oma vääntönsä. Yritän ymmärtää, että kustantamot elävät kuin veitsen terällä ja kannattavuutta räknätään millimetrin tarkasti. Mutta onko millään muulla alalla myynnin ennustaminen niin epäkiitollista kuin kustannusalalla?
Jos kirja toistelee samanlaisia teemoja ja aihepiirejä kuin aiemmin hyvin myyneet, kynnys tulla julkaistuksi tuntuu olevan melko matala. Mutta annas olla, jos se on ihan erilainen ja uusi, kuka uskaltaa ottaa riskin?
Haluaisin niin kovasti uskoa, että kustantamot tekevät aina viisaita päätöksiä.
Onnea Teoksen rohkealle päätöksentekijälle. Ja agentille myös.
P.S. Kuka olisi voinut etukäteen uskoa, että suomenruotsalainen papista kertova saaristolaisromaani myy ensimmäisenä vuonna yli 100 000 kappaletta?
lauantai 23. maaliskuuta 2013
torstai 29. marraskuuta 2012
Palkinto ja miten siitä kerrottiin
Finlandia Junior -palkinto on tänään annettu Christel Rönnsille hänen lastenkirjastaan Det vidunderliga ägget. Valitsijana oli Mari Rantasila. Lycka till! Tuntuu hyvältä, että palkinnon sai ensi kertaa suomenruotsalainen ja vaihteeksi lasten kuvakirja. Ja ansaitusti sen sai juuri Christel Rönns, joka on ollut peräti neljä kertaa jo aiemmin kuvittajana ehdolla palkinnonsaajaksi.
Asiasta kovasti kiinnostuneena etsin pitkin päivää netistä uutista voittajasta. Tasaisin väliajoin googletin HS, Iltasanomat, Yle... ja niistä aina TUOREIMMAT tai VIIMEISET UUTISET. Ei mitään. Kerrottiin kyllä suomalaiskirjailijasta, jonka (aikuisten)romaani pääsee amerikkalaiselle kustantajalle. Ja erinäisistä muista palkinnoista. Mutta Finlandia Juniorista ei niin mitään.
Kahden maissa lähdin viemään lapsenlasta soittotunnille läpi helsinkiläisen talvimyrskyn ja mylväyksen. Palasin kotiin viideltä, ja vihdoin oli HS:ssa Suvi Aholan juttu voittajasta. Myös Lastenkirjahylly ja Grafomania olivat ehtineet nyt kertoa uutisen, kiitos!
Sitten lähdin työväenopiston venäjäntunnille, mistä palattuani asetuin YLE 1:n iltauutisille odottaen innokkaasti, että näkisin onnellisen voittajan Christel Rönnsin. Odotin turhaan. Viimeisenä kulttuuriuutisena oli perinpohjainen, minuutteja kestävä selostus viiksiään kasvattavista suomalaismiehistä, jotka näin osoittavat myötätuntoa eturauhassyöpää sairastavia kohtaan.
Saunan jälkeen MTV:n uutiset. Ja helpotuksen huokaus: oikein hyvä kirjailijaesittely ja päätteeksi voittaja lavalla. Kiitos ja halaus, MTV!
Yle ei esitellyt tänä vuonna sen enempää Finlandia Junior -palkintoehdokkaita kuin voittajaakaan. Tasapuolisuuden nimissä odotan, ettei se kerro myöskään aikuisten Finlandia-voittajasta. Palkintohan on täsmälleen samansuuruinen.
Asiasta kovasti kiinnostuneena etsin pitkin päivää netistä uutista voittajasta. Tasaisin väliajoin googletin HS, Iltasanomat, Yle... ja niistä aina TUOREIMMAT tai VIIMEISET UUTISET. Ei mitään. Kerrottiin kyllä suomalaiskirjailijasta, jonka (aikuisten)romaani pääsee amerikkalaiselle kustantajalle. Ja erinäisistä muista palkinnoista. Mutta Finlandia Juniorista ei niin mitään.
Kahden maissa lähdin viemään lapsenlasta soittotunnille läpi helsinkiläisen talvimyrskyn ja mylväyksen. Palasin kotiin viideltä, ja vihdoin oli HS:ssa Suvi Aholan juttu voittajasta. Myös Lastenkirjahylly ja Grafomania olivat ehtineet nyt kertoa uutisen, kiitos!
Sitten lähdin työväenopiston venäjäntunnille, mistä palattuani asetuin YLE 1:n iltauutisille odottaen innokkaasti, että näkisin onnellisen voittajan Christel Rönnsin. Odotin turhaan. Viimeisenä kulttuuriuutisena oli perinpohjainen, minuutteja kestävä selostus viiksiään kasvattavista suomalaismiehistä, jotka näin osoittavat myötätuntoa eturauhassyöpää sairastavia kohtaan.
Saunan jälkeen MTV:n uutiset. Ja helpotuksen huokaus: oikein hyvä kirjailijaesittely ja päätteeksi voittaja lavalla. Kiitos ja halaus, MTV!
Yle ei esitellyt tänä vuonna sen enempää Finlandia Junior -palkintoehdokkaita kuin voittajaakaan. Tasapuolisuuden nimissä odotan, ettei se kerro myöskään aikuisten Finlandia-voittajasta. Palkintohan on täsmälleen samansuuruinen.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Hatusta kiinni, Bonnierilla tuulee!
Tulipas tänään aika kylmäävä uutinen, että Bonnier-konsernin kustantamoista (Bonnier Kirjat Suomi Oy, Tammi, Readme.fi Oy ja WSOY) joutuu lähtemään jopa 30 ihmistä "tuotannollisista ja taloudellisista syistä".
Pakkohan kustantamon on kannattaa, mutta kun kirjailijoiden ja kustantajan suhteet ovat hyvin pitkälle henkilösuhteita, miten YT-neuvotteluissa osataan ratkaista se, kuka työntekijöistä on tulevaisuudessa talolle kannattava ja kuka ei? Se vaatii jo profeetallisia kykyjä.
Ettei vain samalla tultaisi sanoneeksi irti myös kirjailijoita. Harvahan meistä on lopulta talolle kannattava.
Pakkohan kustantamon on kannattaa, mutta kun kirjailijoiden ja kustantajan suhteet ovat hyvin pitkälle henkilösuhteita, miten YT-neuvotteluissa osataan ratkaista se, kuka työntekijöistä on tulevaisuudessa talolle kannattava ja kuka ei? Se vaatii jo profeetallisia kykyjä.
Ettei vain samalla tultaisi sanoneeksi irti myös kirjailijoita. Harvahan meistä on lopulta talolle kannattava.
torstai 15. marraskuuta 2012
Jos kansa valitsisi
Jännittävä Finlandia-viikko taas! Kohta tiedetään ehdokasromaanit.
Jos kansa valitsisi, voittaja olisi tuskin koskaan sama kuin palkinnonsaaja. Sofi Oksasen Puhdistus vuonna 2008 on kai ainoa poikkeus. Tietysti senkin myyntiä voitto vielä vauhditti.
Suomen Kustannusyhdistyksen Bestseller-tilastojen mukaan aikuisten sarjan voittaja ja joskus jopa osa ehdokasromaaneista sentään päätyy vuoden myynnissä kuuden parhaan joukkoon. Siitä voi tietysti kiittää kilpailun tuomaa julkisuutta. Viime vuonna Rosa Liksomin Hytti ylsi 66 100 kappaleen myyntiin ja tilaston kolmanneksi (myyntivoittaja oli Hirvisaaren Minä Katariina, 83 900 kpl). Vuonna 2010 Mikko Rimmisen Nenäpäivä pääsi tilastossa neljänneksi (myynti 53 700 kpl) ja vuonna 2009 Antti Hyryn Uuni kuudenneksi (40 100 kpl).
Lasten- ja nuortenkirjojen puolella tilasto on valitettavasti synkempi. Kahdenkymmenen eniten myydyn joukossa ei vilahtele Finlandia Juniorilla palkittuja saati ehdokkaita kuin ani harvoin. Vuonna 2010 Siri Kolun Me Rosvolat sentään oli listalla neljästoista 13 500 kappaleen myynnillä.
Tästä vuodesta voidaan kuitenkin jo etukäteen arvata, että siellä tulee olemaan Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu pihalla. Sehän olisi siellä ilman FJ-ehdokkuuttakin.
Mutta kaikki sympatiani raadeille, jotka joutuvat arvioimaan kirjoja silmät ummistettuina sellaisilta toisarvoisilta asioilta kuin myyvyydeltä ja kansansuosiolta. He noukkivat joukosta vain ne kirjat, jotka heistä ovat tänä vuonna syystä tai toisesta parhaita. Ja pulinat pois.
Jos kansa valitsisi, voittaja olisi tuskin koskaan sama kuin palkinnonsaaja. Sofi Oksasen Puhdistus vuonna 2008 on kai ainoa poikkeus. Tietysti senkin myyntiä voitto vielä vauhditti.
Suomen Kustannusyhdistyksen Bestseller-tilastojen mukaan aikuisten sarjan voittaja ja joskus jopa osa ehdokasromaaneista sentään päätyy vuoden myynnissä kuuden parhaan joukkoon. Siitä voi tietysti kiittää kilpailun tuomaa julkisuutta. Viime vuonna Rosa Liksomin Hytti ylsi 66 100 kappaleen myyntiin ja tilaston kolmanneksi (myyntivoittaja oli Hirvisaaren Minä Katariina, 83 900 kpl). Vuonna 2010 Mikko Rimmisen Nenäpäivä pääsi tilastossa neljänneksi (myynti 53 700 kpl) ja vuonna 2009 Antti Hyryn Uuni kuudenneksi (40 100 kpl).
Lasten- ja nuortenkirjojen puolella tilasto on valitettavasti synkempi. Kahdenkymmenen eniten myydyn joukossa ei vilahtele Finlandia Juniorilla palkittuja saati ehdokkaita kuin ani harvoin. Vuonna 2010 Siri Kolun Me Rosvolat sentään oli listalla neljästoista 13 500 kappaleen myynnillä.
Tästä vuodesta voidaan kuitenkin jo etukäteen arvata, että siellä tulee olemaan Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu pihalla. Sehän olisi siellä ilman FJ-ehdokkuuttakin.
Mutta kaikki sympatiani raadeille, jotka joutuvat arvioimaan kirjoja silmät ummistettuina sellaisilta toisarvoisilta asioilta kuin myyvyydeltä ja kansansuosiolta. He noukkivat joukosta vain ne kirjat, jotka heistä ovat tänä vuonna syystä tai toisesta parhaita. Ja pulinat pois.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Kirjakaupatkin ovat nyt netissä
Uusimman Kirjailija-lehden pääkirjoituksessa Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja, kantaa huolta siitä, että Suomen maaseutu on käytännössä nykyisin kirjakaupaton eikä "nykyklassikkojakaan" saa enää edes suurten kaupunkien kirjakaupoista. Ja kirjastotkin poistavat aika pian vanhentuneiksi katsomansa opukset, koska niilläkin on tilanpuute.
Siihen on menty. Ja yhä minä katson Aitoossa käydessäni sitä entisen kyläkirjakaupan ikkunaa, joka lapsuudessani oli täynnä uusia ihania kirjoja. Tyhjä se vain on.
Mutta ei hätä ole tämännäköinen! Viime vuosina Suomeen on noussut pieniä ja isompia nettiantikvariaatteja melkein kuin sieniä syyssateella. Itse pidän pikku kauppaani Antikvaari.fi -sivustolla, jolla näyttää tällä hetkellä toimivan jo yli seitsemänkymmentä yritystä. Rakkaudesta kirjaan - sillä tuskin kukaan kuvitteleekaan tällaisella bisneksellä rikastuvansa. Samalla ylläpitäjällä oli aiemmin Antikka.net -kauppa, jonka omistajiksi tuli muutama vuosi sitten pieni ryhmä sen entisistä kauppiaista. Nämä ovat ehkä eniten nimikkeitä sisältävät sivustot, mutta etsivä löytää lukuisan joukon muitakin.
Jokaisella lukevalla mummolla tai papalla ei ihan vielä ole omaa nettiyhteyttä, mutta heilläkin on puhelimet. Kun kirjasto tai muu taho antaa heille vinkin, mistä kaivattu kirja löytyy, nettikauppiaan puhelin soi ja kirja löytää uuden kodin myös ihan ilman internettiä.
Minusta on aina erityisen mukavaa lähettää kirjoja sellaisiin postinumeroihin, jotka ovat jossain korpien kätköissä, missä ei taatusti ole kirjakauppoja mailla eikä halmeilla. Käärin ne taatusti rakkaudella pakettiin ja hyvä etten sulje suudelmin.
Toiseksi hauskinta on kierrellä kirpputoreja ja etsiä niitä klassikkoja. Jos tilaa hyllyissäni on, ostan joskus umpimähkään kerralla vähän isomman satsin ja tutkin laatikoista intoa puhkuen, mistä kirjoista joku on raaskinut luopua.
Kyllä ne uuden kodin löytävät. Ennemmin tai myöhemmin. Klassikot kun eivät vanhene koskaan, päinvastoin paranevat ajan myötä kuin hyvä viini.
Siihen on menty. Ja yhä minä katson Aitoossa käydessäni sitä entisen kyläkirjakaupan ikkunaa, joka lapsuudessani oli täynnä uusia ihania kirjoja. Tyhjä se vain on.
Mutta ei hätä ole tämännäköinen! Viime vuosina Suomeen on noussut pieniä ja isompia nettiantikvariaatteja melkein kuin sieniä syyssateella. Itse pidän pikku kauppaani Antikvaari.fi -sivustolla, jolla näyttää tällä hetkellä toimivan jo yli seitsemänkymmentä yritystä. Rakkaudesta kirjaan - sillä tuskin kukaan kuvitteleekaan tällaisella bisneksellä rikastuvansa. Samalla ylläpitäjällä oli aiemmin Antikka.net -kauppa, jonka omistajiksi tuli muutama vuosi sitten pieni ryhmä sen entisistä kauppiaista. Nämä ovat ehkä eniten nimikkeitä sisältävät sivustot, mutta etsivä löytää lukuisan joukon muitakin.
Jokaisella lukevalla mummolla tai papalla ei ihan vielä ole omaa nettiyhteyttä, mutta heilläkin on puhelimet. Kun kirjasto tai muu taho antaa heille vinkin, mistä kaivattu kirja löytyy, nettikauppiaan puhelin soi ja kirja löytää uuden kodin myös ihan ilman internettiä.
Minusta on aina erityisen mukavaa lähettää kirjoja sellaisiin postinumeroihin, jotka ovat jossain korpien kätköissä, missä ei taatusti ole kirjakauppoja mailla eikä halmeilla. Käärin ne taatusti rakkaudella pakettiin ja hyvä etten sulje suudelmin.
Toiseksi hauskinta on kierrellä kirpputoreja ja etsiä niitä klassikkoja. Jos tilaa hyllyissäni on, ostan joskus umpimähkään kerralla vähän isomman satsin ja tutkin laatikoista intoa puhkuen, mistä kirjoista joku on raaskinut luopua.
Kyllä ne uuden kodin löytävät. Ennemmin tai myöhemmin. Klassikot kun eivät vanhene koskaan, päinvastoin paranevat ajan myötä kuin hyvä viini.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Kohisevaa syksyä!
Hesarin kulttuurisivujen avaaminen on näinä aikoina suorastaan jännitysnäytelmä. Mitähän paljastuksia, kohahduksia ja uutuuksia siellä tänään esitellään? Kun miehen kanssa aamukahvin jälkeen jaamme lehden osia, huomaan hanakimmin tarttuvani kulttuurisivuihin.
En muista, minä syksynä kirjoista olisi kohuttu näin paljon heti alkajaisiksi. Ja vielä kummempaa, naisten kirjoittamista! Sofi Oksasen ökyensipainos 100 000 kappaletta oli niin suuri, että vastustelin mielessäni kirjan hankkimista, mutta eikös mies tullut eilen kaupungilta kotiin kirja kädessään. Että meidänkin piti se oikein ostaa! No, ymmärrän hänen intonsa, koska hän on ollut töissä Virossa ja on tietysti senkin vuoksi kiinnostunut sen historiasta. Ja kun itse ruodin, kääntelen ja vääntelen jatkuvasti kommunismin aikaa mielessäni ja seuraan siitä tehtäviä dokumentteja Teemalta, kyllähän se minua itseänikin kovasti kiinnostaa.
Kuusikymmenluvulla, herkimpinä opiskeluvuosinani, kaikki tosi fiksut eturivin ihmiset olivat kommunisteja. Tai siis kaikki kommunistit ja varsinkin stalinistit pitivät itseään tosi fiksuina eturivin ihmisinä. Leima edistyksellinen määritteli heidät tavallisten talliaisten yläpuolelle. He antoivat ymmärtää, että koko maailma oli muuttumaisillaan edistykselliseksi. Vain pieni napsaus vielä puuttui.
Nyt kun tiedetään, että siihen aikaan teljettiin rajan takana ihmisiä vankiloihin, mielisairaaloihin ja leireille väärien mielipiteittensä takia, kaipaisin pientä puhdistusta ja selvittelyä tuosta ajasta lähempääkin kuin Neuvosto-Eestin osalta. Mutta se vie näköjään vielä aikaa. Aloitin juuri Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n lukemisen. Hän teki mielessään kirjaa Dresdenin pommituksesta, johon sotavankina joutui, kaikki sodanjälkeiset vuodet. Kirja ilmestyi 1969 eli kului 25 vuotta, ennen kuin aika oli kypsä.
Ehkä juuri tästä syystä teoksen aineiston keruu lähimmäisten elämästä ihan tuoreeltaan on heille liian hämmentävä juttu. Kun emme osaa analysoida ja käsitellä omaakaan sisikuntaamme ja aikaamme heti paikalla (tekee varmaan liian kipeää), pitäisikö olla armollisempi toisillekin? Muistan kyllä, miten Eila Pennanen joskus opetti kirjoittajia, ettei omaa äitiäänkään saa säästellä. Kun kirjoitin ensimmäiseen novelliini, että mummolla oli likainen pahanhajuinen esiliina, oma mummoni pahoitti perin juurin mielensä: "Mitä sie määt semmosta kirjottammaa mikä ei oo tottakaa?" Hän selvästi tunnisti itsensä novellin mummosta, mutta ei kestänyt hahmoa sellaisena jona minä hänet näin.
Ja mikä on totuus?
En muista, minä syksynä kirjoista olisi kohuttu näin paljon heti alkajaisiksi. Ja vielä kummempaa, naisten kirjoittamista! Sofi Oksasen ökyensipainos 100 000 kappaletta oli niin suuri, että vastustelin mielessäni kirjan hankkimista, mutta eikös mies tullut eilen kaupungilta kotiin kirja kädessään. Että meidänkin piti se oikein ostaa! No, ymmärrän hänen intonsa, koska hän on ollut töissä Virossa ja on tietysti senkin vuoksi kiinnostunut sen historiasta. Ja kun itse ruodin, kääntelen ja vääntelen jatkuvasti kommunismin aikaa mielessäni ja seuraan siitä tehtäviä dokumentteja Teemalta, kyllähän se minua itseänikin kovasti kiinnostaa.
Kuusikymmenluvulla, herkimpinä opiskeluvuosinani, kaikki tosi fiksut eturivin ihmiset olivat kommunisteja. Tai siis kaikki kommunistit ja varsinkin stalinistit pitivät itseään tosi fiksuina eturivin ihmisinä. Leima edistyksellinen määritteli heidät tavallisten talliaisten yläpuolelle. He antoivat ymmärtää, että koko maailma oli muuttumaisillaan edistykselliseksi. Vain pieni napsaus vielä puuttui.
Nyt kun tiedetään, että siihen aikaan teljettiin rajan takana ihmisiä vankiloihin, mielisairaaloihin ja leireille väärien mielipiteittensä takia, kaipaisin pientä puhdistusta ja selvittelyä tuosta ajasta lähempääkin kuin Neuvosto-Eestin osalta. Mutta se vie näköjään vielä aikaa. Aloitin juuri Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n lukemisen. Hän teki mielessään kirjaa Dresdenin pommituksesta, johon sotavankina joutui, kaikki sodanjälkeiset vuodet. Kirja ilmestyi 1969 eli kului 25 vuotta, ennen kuin aika oli kypsä.
Ehkä juuri tästä syystä teoksen aineiston keruu lähimmäisten elämästä ihan tuoreeltaan on heille liian hämmentävä juttu. Kun emme osaa analysoida ja käsitellä omaakaan sisikuntaamme ja aikaamme heti paikalla (tekee varmaan liian kipeää), pitäisikö olla armollisempi toisillekin? Muistan kyllä, miten Eila Pennanen joskus opetti kirjoittajia, ettei omaa äitiäänkään saa säästellä. Kun kirjoitin ensimmäiseen novelliini, että mummolla oli likainen pahanhajuinen esiliina, oma mummoni pahoitti perin juurin mielensä: "Mitä sie määt semmosta kirjottammaa mikä ei oo tottakaa?" Hän selvästi tunnisti itsensä novellin mummosta, mutta ei kestänyt hahmoa sellaisena jona minä hänet näin.
Ja mikä on totuus?
torstai 9. elokuuta 2012
Luonnonmukaista mehiläishoitoa
Luonnonmukainen mehiläishoitaja pakkaa parhaaseen parveiluaikaan (juhannuksen jälkeen) laukkunsa ja lentää etelään. Vastoin kaikkia opaskirjoja hän ei leikkaa pesistä emokennoja eikä mitenkään estä parvien lähtöä.
Välimeren auringossa hän nauttii lämmön lisäksi hyviä ruokia ja juomia ja toivottaa mehiläisilleen mitä parhainta keskikesää Suomen sateessa ja paisteessa. (Myöhemmin on käynyt ilmi, että varsinkin sateessa.) Ja parville hyvää matkaa.
Palattuaan jossain vaiheessa heinäkuuta tyytyväisenä kotimaahan hän kurkistaa pesiinsä ja ihmettelee hiukan väen vähenemistä. Mutta on sitä vielä jäljelläkin, joten pari laatikkoa tyhjiä vahakakkuja on syytä lisätä mettispesiin hunajan keruuta varten.
Elokuun alun aurinkoisina päivinä hän linkoaa reilut parikymmentä kiloa kullankeltaista hunajaa, mutta jättää tietysti mehiläisille itselleenkin makusteltavaa. Luonnonmukainen mehiläishoitaja ei esimerkiksi linkoa kehiä, joilla on keskellä muutamakin sikiö, olkoon vaikka miten paljon hunajaa reunoilla. Linkoaminenkin vaatii työtä!
Luonnonmukainen mehiläishoitaja sanoo toisille: älkää tehkö niin kuin minä teen, jos haluatte saada paljon irti pesistänne. Mutta jos haluatte vain nauttia näistä pikku kotieläimistä ja sen lisäksi täysin siemauksin kesästä ja teille riittää yksi purkillinen hunajaa viikossa, suosittelen!
Välimeren auringossa hän nauttii lämmön lisäksi hyviä ruokia ja juomia ja toivottaa mehiläisilleen mitä parhainta keskikesää Suomen sateessa ja paisteessa. (Myöhemmin on käynyt ilmi, että varsinkin sateessa.) Ja parville hyvää matkaa.
Palattuaan jossain vaiheessa heinäkuuta tyytyväisenä kotimaahan hän kurkistaa pesiinsä ja ihmettelee hiukan väen vähenemistä. Mutta on sitä vielä jäljelläkin, joten pari laatikkoa tyhjiä vahakakkuja on syytä lisätä mettispesiin hunajan keruuta varten.
Elokuun alun aurinkoisina päivinä hän linkoaa reilut parikymmentä kiloa kullankeltaista hunajaa, mutta jättää tietysti mehiläisille itselleenkin makusteltavaa. Luonnonmukainen mehiläishoitaja ei esimerkiksi linkoa kehiä, joilla on keskellä muutamakin sikiö, olkoon vaikka miten paljon hunajaa reunoilla. Linkoaminenkin vaatii työtä!
Luonnonmukainen mehiläishoitaja sanoo toisille: älkää tehkö niin kuin minä teen, jos haluatte saada paljon irti pesistänne. Mutta jos haluatte vain nauttia näistä pikku kotieläimistä ja sen lisäksi täysin siemauksin kesästä ja teille riittää yksi purkillinen hunajaa viikossa, suosittelen!
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Ale 9,95
Ennen kuin lähdin maalle viettämään juhannusta, oikaisin sattumoisin Aleksin Suomalaisen kirjakaupan läpi. En etsinyt lomalukemista, mutta kirjakaupan läpi kulkeminen on aina mukavaa. Siellä on kuin tarinoiden virrassa.
Kesäalennusmyynti oli täydessä vauhdissa ja silmäsin ohimennen alepöytiä. Kivaa kun ihmiset saavat nyt edullisesti luettavaa, minä ajattelin, kunnes katseni jähmettyi oven lähellä olevaan kirjavuoreen: mitä ihmettä, siellähän on minun viimevuotinen uutuuskirjanikin. Ja kas kummaa, sen kaverina monen muunkin tutun nuortenkirjailijan viime syksyn uutuudet: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus, Routasisarukset... Hinnat ovat pudonneet kolmannekseen alkuperäisestä.
Näyttää siltä, että kaupalla on korkea aika päästä viime vuoden tuotteista eroon. "Eli vain syksystä jouluun" kuin Aleksis Kivi. Tai sentään kesään.
Vaikka kirjan lyhyestä iästä on jankutettu väsymiseen asti, aina se pääsee yllättämään. Kirjakaupan voiton tavoittelu edellyttää yhä nopeutuvaa varaston kiertoa. Uutta kirjasyksyä markkinoidaan täyttä päätä, joten vanhat kiireellä alta pois.
Suomalainen ei ottanut syksyn alkaessa myyntiinsä kuin pienen osan kustantajien uutuuksista. Epäilen, että tulevana syksynä siellä on uusia nimikkeitä entistäkin vähemmän, jos perusteena on se että kirjat on myytävä muutamassa viikossa kuin pilaantuva päivittäistuote.
Positiivinen puoli alessa on tietysti se, että näin kirjat saattavat mennäkin kaupaksi eikä niitä tarvitse makuloida. Tärkeintähän on kirjailijoillekin se että heitä luetaan, vai miten se nyt menikään?
Ostin kaksi omaa kirjaani, koska ne olivat selvästi edullisempia kuin jos olisin hakenut ne kustantajan kirjakaupasta 50%:n tekijänalennuksella. Sitten onnittelin itseäni siitä, että olen perustanut nettiantikvariaatin. Se lisää joka päivä omaa uskoani kirjoihin. Eivät ne sittenkään ole niin kuolevaisia kuin alessa voi näyttää. Asiakkaat etsivät kymmeniä vuosia vanhoja kirjoja. Pöydälläni odottavat postitusta juuri useat 1980- ja 90-luvulla julkaistut teokset.
Muutamat nuortenkirjailijat keskustelivat äskettäin Grafomaniassa siitä, pitääkö joka vuosi julkaista uusi kirja. Näköjään pitää, jos haluaa olla näkyvillä kirjakaupassa ja muilla markkinoilla. Mutta syvällä sydämensä sopukoissa jokainen taitaa kuitenkin uneksia kuolemattomasta kirjasta, jota luetaan sukupolvesta toiseen. Sellaisesta, joka muovaa ihmisten asenteita ja ajatuksia vuosi vuodelta, josta otetaan uusia painoksia vähintään joka viides vuosi. Kirjasta, joka ei koskaan joudu alennusmyyntiin.
Kesäalennusmyynti oli täydessä vauhdissa ja silmäsin ohimennen alepöytiä. Kivaa kun ihmiset saavat nyt edullisesti luettavaa, minä ajattelin, kunnes katseni jähmettyi oven lähellä olevaan kirjavuoreen: mitä ihmettä, siellähän on minun viimevuotinen uutuuskirjanikin. Ja kas kummaa, sen kaverina monen muunkin tutun nuortenkirjailijan viime syksyn uutuudet: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus, Routasisarukset... Hinnat ovat pudonneet kolmannekseen alkuperäisestä.
Näyttää siltä, että kaupalla on korkea aika päästä viime vuoden tuotteista eroon. "Eli vain syksystä jouluun" kuin Aleksis Kivi. Tai sentään kesään.
Vaikka kirjan lyhyestä iästä on jankutettu väsymiseen asti, aina se pääsee yllättämään. Kirjakaupan voiton tavoittelu edellyttää yhä nopeutuvaa varaston kiertoa. Uutta kirjasyksyä markkinoidaan täyttä päätä, joten vanhat kiireellä alta pois.
Suomalainen ei ottanut syksyn alkaessa myyntiinsä kuin pienen osan kustantajien uutuuksista. Epäilen, että tulevana syksynä siellä on uusia nimikkeitä entistäkin vähemmän, jos perusteena on se että kirjat on myytävä muutamassa viikossa kuin pilaantuva päivittäistuote.
Positiivinen puoli alessa on tietysti se, että näin kirjat saattavat mennäkin kaupaksi eikä niitä tarvitse makuloida. Tärkeintähän on kirjailijoillekin se että heitä luetaan, vai miten se nyt menikään?
Ostin kaksi omaa kirjaani, koska ne olivat selvästi edullisempia kuin jos olisin hakenut ne kustantajan kirjakaupasta 50%:n tekijänalennuksella. Sitten onnittelin itseäni siitä, että olen perustanut nettiantikvariaatin. Se lisää joka päivä omaa uskoani kirjoihin. Eivät ne sittenkään ole niin kuolevaisia kuin alessa voi näyttää. Asiakkaat etsivät kymmeniä vuosia vanhoja kirjoja. Pöydälläni odottavat postitusta juuri useat 1980- ja 90-luvulla julkaistut teokset.
Muutamat nuortenkirjailijat keskustelivat äskettäin Grafomaniassa siitä, pitääkö joka vuosi julkaista uusi kirja. Näköjään pitää, jos haluaa olla näkyvillä kirjakaupassa ja muilla markkinoilla. Mutta syvällä sydämensä sopukoissa jokainen taitaa kuitenkin uneksia kuolemattomasta kirjasta, jota luetaan sukupolvesta toiseen. Sellaisesta, joka muovaa ihmisten asenteita ja ajatuksia vuosi vuodelta, josta otetaan uusia painoksia vähintään joka viides vuosi. Kirjasta, joka ei koskaan joudu alennusmyyntiin.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Miten meitä käännetään
Viikon takaisesta Kirjailijaliiton järjestämästä kääntäjäseminaarista ei jäänyt päässä pyörimään muuta kuin WSOY:n Leena Majanderin lausahtama totuus: jos kirjailija on kuudenkymmenen ja julkaissut kolmekymmentä kirjaa, joita ei ole käännetty muille kielille, ulkomainen kustantaja kysyy, miksi häntä pitäisi kääntää nyt. Joten ei sitten tarjotakaan.
Pitää olla nuori ja nätti eikä nimessä saa olla ääkkösiä eikä öökkösiä, jos mielii kansainvälisille vesille.
Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kyllä ihmetteli äänen, miten Mika Waltaria ja Arto Paasilinnaa edelleen käännetään yhä uusille kielille. Ehkä heillä on sopivat nimet.
Kirja ei ole enää kirja vaan paketti, johon kuuluu koko rekvisiitta. Joskus tulee ikävä oikein vanhoja aikoja. Sitä kun luki iltasatua eikä edes tiennyt, kuka sen oli kirjoittanut, nuori vai vanha, elävä vai kuollut, suomalainen vai ulkomaalainen. Satu vei mennessään.
Sitä kirjalta yhä odotan. Viis muusta.
Pitää olla nuori ja nätti eikä nimessä saa olla ääkkösiä eikä öökkösiä, jos mielii kansainvälisille vesille.
Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kyllä ihmetteli äänen, miten Mika Waltaria ja Arto Paasilinnaa edelleen käännetään yhä uusille kielille. Ehkä heillä on sopivat nimet.
Kirja ei ole enää kirja vaan paketti, johon kuuluu koko rekvisiitta. Joskus tulee ikävä oikein vanhoja aikoja. Sitä kun luki iltasatua eikä edes tiennyt, kuka sen oli kirjoittanut, nuori vai vanha, elävä vai kuollut, suomalainen vai ulkomaalainen. Satu vei mennessään.
Sitä kirjalta yhä odotan. Viis muusta.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Siitepölyä ja maalaiselämää
Tätä hetkeä odotan koko talven: paju kukkii, aurinko paistaa ja ilman lämpötila kohoaa yli kymmenen asteen. Mehiläiset tepastelevat pesän suuaukolle ihmettelemään, nousevat sitten yksi toisensa jälkeen lentoon ja katoavat puron suuntaan. Jonkin ajan kuluttua ensimmäiset ahkerat palaavat intoa puhkuen retkeltään takajaloissaan isot siitepölypaakut kuin kirkkaankeltaiset tossut.
En väsy katselemasta tätä uuden kevään ihmettä. Olen saanut seurata sitä pienestä asti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ensin isän ja nyt omien mehiläispesien vierellä.
Samalla maalaismatkalla oli pakko miettiä myös sitä, miten maailma on lapsuuskylässänikin muuttunut muilta osin kuin mehiläisten kevätlennon suhteen. Ennen muinoin siellä oli viisi-kuusi sekatavarakauppaa, kirjakauppa, matkahuolto kahviloineen, pari kolme pankkia, posti ja jopa elokuvateatteri. Nyt on jäljellä kaksi kauppaa ja yksi osa-aikainen pankki. Rahaa saa kymmenen kilometrin päästä pankkiautomaatista, bensaakin on haettava yhtä kaukaa. Bussi kulkee enää harvoin - ennen pääsi yleisellä kulkuneuvolla kirkkoonkin, nyt ei.
Tuttava oli halunnut ostaa kaksi kappaletta kirjaani kuudenkymmenen kilometrin päästä Hämeenlinnan Infosta. Siellä oli ollut vain yksi (varmaankin näytevarastoa), mutta hän tilasi toisen. Sitä ei sinne ole koskaan tullut.
Tästä ei kai pitäisi tehdä numeroa. Mutta oli se vaan ennen vanhaan mukavaa, kun oman kylän kirjakaupasta voi Helinin sisaruksilta ostaa ihan minkä vain kirjan, ja jos sitä ei heti ollut hyllyssä, tilaamalla sen taatusti sai.
En väsy katselemasta tätä uuden kevään ihmettä. Olen saanut seurata sitä pienestä asti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ensin isän ja nyt omien mehiläispesien vierellä.
Samalla maalaismatkalla oli pakko miettiä myös sitä, miten maailma on lapsuuskylässänikin muuttunut muilta osin kuin mehiläisten kevätlennon suhteen. Ennen muinoin siellä oli viisi-kuusi sekatavarakauppaa, kirjakauppa, matkahuolto kahviloineen, pari kolme pankkia, posti ja jopa elokuvateatteri. Nyt on jäljellä kaksi kauppaa ja yksi osa-aikainen pankki. Rahaa saa kymmenen kilometrin päästä pankkiautomaatista, bensaakin on haettava yhtä kaukaa. Bussi kulkee enää harvoin - ennen pääsi yleisellä kulkuneuvolla kirkkoonkin, nyt ei.
Tuttava oli halunnut ostaa kaksi kappaletta kirjaani kuudenkymmenen kilometrin päästä Hämeenlinnan Infosta. Siellä oli ollut vain yksi (varmaankin näytevarastoa), mutta hän tilasi toisen. Sitä ei sinne ole koskaan tullut.
Tästä ei kai pitäisi tehdä numeroa. Mutta oli se vaan ennen vanhaan mukavaa, kun oman kylän kirjakaupasta voi Helinin sisaruksilta ostaa ihan minkä vain kirjan, ja jos sitä ei heti ollut hyllyssä, tilaamalla sen taatusti sai.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)