Tätä olen joutunut miettimään koko aikuisikäni, ja niin on moni muutkin, sillä keskitysleirikuvauksia on tullut vastaani tasaiseen tahtiin. Minun ikäpolveni on elänyt näiden kuvausten varjossa. Toisaalla on myös totalitaarinen naapurivaltio luonut pitkään päällemme omaa varjoaan, josta sai tuskin äänen puhua. Jossain siellä rautaesiripun takana tapahtui asioita, joista oli parempi olla tietämättä. Sinne oli jäänyt myös vanhempieni koti, johon he eivät koskaan päässeet takaisin.
Rosenberg kuvaa tutkijan täsmällisyydellä mutta kaunokirjailijan vastaansanomattomalla tyylillä isänsä vaiheita puolalaisesta ghetosta keskitysleirille ja sieltä natsien työleirien saaristoon. Hänet pelasti nälkäkuolemalta luultavasti ruokapaketti, jollaisia Punainen Risti loppuvaiheessa onnistui jakamaan orjatyöläisille. Lopulta hän selvisi Ruotsiin, joka toisaalta oli onnenpotku, mutta tummat varjot seurasivat häntä sinnekin.
Jos ihmisellä ei enää ole jäljellä kotia, josta hän on lähtenyt ja johon kaivata, jos lähes kaikki hänen lapsuutensa ihmiset on tuhottu eivätkä syylliset lopulta myönny edes muodolliseen korvaukseen epäinhimillisistä kärsimyksistä, hän väkisinkin murtuu. Johonkin tällaiseen ajatukseen kiteytän Rosenbergin viestin. Tarvitsemme lähtöpisteen, joka säilyy läpi elämän ja on turvamme, kun varjot lankeavat.
En ihmettele, että Göran Rosenberg sai kirjasta August-palkinnon. Minulle oli elämys nähdä, miten kirjailija voi yhdistää dokumentaarisuuden ja kaunokirjallisuuden - kun osaa. Mutta en voi myöskään olla ajattelematta, että tämä palkinto on samalla ollut kuin anteeksipyyntö. Kaikkien ulkopuolisten kumarrus heille, jotka kärsivät syyttä, kun täällä vain hyväosaiset elivät rauhassa ja tehdas syyti autoja myös Saksan käyttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti