Heti kun lämpö nousi yli kymmenen asteen, mehiläiset ilmestyivät nuoleskelemaan lentolaudalle laittamiani hunajakakun murusia. Talven yli säilyneessä pesässäni on paljon nälkäistä väkeä ja nousevaa sukupolvea. Seuraan lämpötiloja ennusteista ja odotan kiihkeästi, että voikukat alkaisivat kukkia myös Pälkäneellä. Tiedän, että suurin osa ihmisistä nyhtää ne pihoiltaan pois. Ei pitäisi! Jos lähistöllä on mehiläistarhoja, antakaa kaikkien voikukkien kukkia. Ne pelastavat alkukesän.
Kun aloin mietiskellä, mistä kirjoista olen viime kuukausina nauttinut eniten, huomaan lukeneeni melkein pelkkiä naiskirjailijoita - tai heidän elämästään. (Tosin juuri nyt on yöpöydälläni kirjaston Bestseller-lainana ruotsalaisen Göran Rosenbergin Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista, riipaiseva kertomus kirjailijan vanhempien elämästä.) Maalis-huhtikuuta kannatteli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Upposin syvälle sen maailmaan. Samoin kävi joululahjaksi saamani Aale Tynnin elämäkerran (Hymyily, kyynel, laulu) kanssa. Ihanan rehellistä ja avointa tekstiä vailla elämäkerroille tyypillistä hymistelyä! Ja tekijöinä vieläpä omat jälkeläiset. Olin nuorena opiskelijana 1960-luvun lopulla silloisen poikaystäväni (nykyisen mieheni) avecina teologian opiskelijoille järjestetyllä retkellä Gotlannissa tutustumassa saaren kirkkohistoriaan. Matkaa johti professori Kauko Pirinen. Rakastin jo silloin Aale Tynnin runoja, mutta vasta nyt tutustuin näiden kahden ihmisen dramaattiseen yhteiseen historiaan.
En ollut lukenut Alice Munroakaan ennen Nobelia, mutta kahlasin juuri läpi kokoelmallisen hänen novellejaan. Jotkut kolahtivat, mutta ei minusta Munro-fania tullut. Hän saa ihailtavan paljon asiaa tiiviisiin teksteihin, mutta jouduin välillä ponnistelemaan, että pysyin kärryillä tai pääsin niille.
"Kaksi sateenkaarta" on nyt lopullisesti poissa käsistäni. Kävin kustannustoimittajan kanssa vedoksen läpi kahden tunnin sessiossa ja nyt on turha miettiä, olisiko jotain pitänyt kirjoittaa toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti