maanantai 15. kesäkuuta 2015

Hiiri keitti puuroo...

Kirjastokorvausapurahat puhututtavat taas kerran. Olen verestänyt lapsenlapseni Olavin, 1 v., kanssa vanhaa leikkiä Hiiri keitti puuroo. Anto tuolle, anto tuolle, tuo ei saanutkaan! Mutta sitten hyppäs kivelle, hyppäs kannolle, löysi uusia jauhoja ja tuokin sai.

Olisi tosi kivaa kun kaikki saisivat. Ja erityisen mukavaa, jos myös aloittelevat kirjailijat saisivat. He jotka juuri ovat selvinneet julkaisukynnyksen yli, mutta näytöt eivät vielä riitä apurahojen jakajille. Joskus kun näyttää uhkaavasti siltä, että sille, jolla jo on, annetaan lisää.

Olen viime viikkoina muistellut aikaa 50 vuotta sitten, kun sain WSOY:ltä mukavan kirjeen.


Minusta tuli kirjailija. Se oli yhä juhlaa, varsinkin kun kirjat menivät siihen aikaan myös kaupaksi. Nuortenkirjalle kaksi painosta ja 7000 kpl taisi olla aika normaali menekki. Nykyisin normaalia on kymmenesosa siitä.

Mutta seuraavan kirjan julkaisin Saviminän jälkeen vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Ehkä se ei johtunut vain siitä, ettei ollut varaa jäädä kirjoittamaan. Elämän täyttivät myös opiskelu, perheen perustaminen, esikoisen syntymä... Alussa kuitenkin tarvitsisi paljon rohkaisua, että uskaltaisi jatkaa oman tiensä etsimistä kirjailijana. Pienikin apuraha kasvattaisi uskoa omiin kykyihin. Se olisi enemmän kuin riihikuivaa rahaa.

Siksi toivon, että kirjastoapurahat palaisivat entisen ruotuun ja useammat saisivat vaikka vähemmän. Ovathan apurahat aina myös tunnustuksia. Mielensäpahoittajat joutuvat keräämään motivaationsa pelkästä työn ilosta tai sanomisen pakosta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti