Lapset, vajaa kolmivuotias tytär ja vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen poika, herätettiin matkalle kesken iltaunien. Yön he viettivät äitinsä kanssa jääkylmässä linja-autossa. Välillä auto joutui ruuhkassa seisomaan tuntikausia tiellä. Seuraavan päivän he odottivat hirveässä tungoksessa asemalla, kunnes pääsivät härkävaunuun, jossa yleensä kuljetettiin eläimiä. Sieltä äiti onnistui raivaamaan heille puolentoista neliömetrin verran tilaa. Edes puskaan ei seuraavien kahden vuorokauden aikana junasta päästetty ketään. Ravinnokseen matkustajat saivat leipää ja maitoa. Hirveässä tärinässä lapsilta meni vatsa sekaisin.
Mutta seuraavaksi kahdeksi viikoksi he pääsivät majoittumaan radan varren pikkukaupunkiin mukavaan taloon. Tavaraa he eivät paljon olleet saaneet mukaansa, mutta isäntäväki auttoi parhaansa mukaan. Sitten tuli ilmoitus, että on taas noustava junaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin oikea matkustajajuna, jossa lapsetkin pystyivät nukkumaan. Kaksi vuorokautta huristettiin taas lukkojen takana. Pienen pojan vatsa oli yhä sekaisin ja puhtaiden vaatteiden saaminen mahdotonta. Hän likasi housunsa jatkuvasti, oli kalpea ja kovassa yskässä.
Lopulta matkustajat purettiin junasta pienellä asemalla. Paikka näytti kauniilta. Äiti ja lapset majoitettiin hyvään taloon. He saivat oman huoneen, jonka ainoa vika oli kylmyys. Päivisin he saivat kuitenkin oleskella talon suuressa ja lämpimässä pirtissä. Äiti lainasi isäntäväeltä kynän, jolla saattoi kirjoittaa miehelleen ja kertoa, missä he olivat. "Elämä on kertakaikkiaan niin epävarmaa, ettei kannata suunnitella mitään", hän kirjoitti.
Hän oli minun äitini ja lapset isosiskoni ja -veljeni. He joutuivat jättämään kotinsa Jaakkimassa maaliskuussa 1940, kun suurvallat järjestelivät itselleen lisää elintilaa.
Perhe, joka heidät majoitti talvisodan päätyttyä Alavojakkalassa, oli nimeltään Pelttarit. Koko lapsuuteni kuulin heistä hyvää.
Luen Victor Klempererin kirjaa "Haluan todistaa. Päiväkirjat vuosilta 1933-1945." Hän oli saksanjuutalainen professori, joka yritti päästä pakoon infernaalista vainoa, mutta mikään maa ei ottanut häntä vastaan. Ei yksikään.
Häpeän jokaisen nettikirjoituksen puolesta, jossa sanotaan, että meillä suomalaisilla on omiakin autettavia ihan tarpeeksi eikä meiltä liikene muille mitään, ja jokaisen kunnan puolesta, joka päättää, ettei heille sovi yhtään pakolaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti