Julkisesti lukevia miehiä

Tämän päivän teema näyttää olevan salaa lukevien miesten esiintulo (kirja)kaapista. Olen siitä ihan ällistynyt, koska lukevat miehet ovat aina kuuluneet elämääni.

Isoisälläni oli seinän kokoinen kirjahylly talossaan. Kun talo myytiin hänen kuoltuaan, muistelin vuosikymmeniä juuri hyllyseinää, joka oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Viime kesänä pääsin yllättäen käymään sukulaisten kanssa tuossa talossa ja mykistyin: isoisän kirjahylly on 50 vuoden jälkeen kaikkine kirjoineen entisellä paikallaan.  Järkytykseltäni en kyennyt ottamaan siitä edes yhtä kirjaa muistoksi, vaikka olisin saanut. Säilytän lapsuudenmuistoa mielessäni. Ja hyllyssäni myös punaista Raamattua, jonka sain kymmenvuotiaana isoisältä lahjaksi.

Kun ajattelen isääni, näen hänet selällään sängyssä lukemassa keskittyneesti kirjaa. Hän kävi säännöllisesti kirjakaupassa ostamassa itseään kiinnostavat kirjat ja kuului myös kirjakerhoon. Tietysti oli selvää, että me lapset saimme aina lahjaksi kirjoja.

Kaksi veljeäni on paitsi lukenut paljon, myös kirjoittanut tietokirjoja. Mieheni haluaa aina isänpäivä-, syntymäpäivä- ja joululahjaksi kirjan. Tulipa nyt mieleeni, että myös appiukko osti meille säännöllisesti kirjalahjoja. Ja miehen veli on ahkera lukija hänkin.

Mitä sitten sanoisin kolmesta pojastani? Esikoinen luki aluksi vain Aku Ankkaa. Huolestuin, kunnes hän noin yhdeksänvuotiaana meni kirjastoon, lainasi Tolkienin Tarun sormusten herrasta ja luki sen hurjalla vauhdilla melkein siltä istumalta, syömättä ja juomatta. Siihen loppui huoleni hänen yksipuolisesta lukuharrastuksestaan. Kaksi muuta ovat olleet pienestä asti melkoisia kirjafriikkejä.

Meillä on ollut paremminkin huolena, että nuoret miehet tekisivät jotain muutakin kuin lukisivat. Mutta ei, pallopelit tai jääkiekko eivät ole kiinnostaneet heitä pätkääkään. Olen luovuttanut ajat sitten ja annan aikuisten miesten päättää itse kuntonsa hoitamisesta.

Kirjoista mehiläisiin: eilen poistin pesistä varroa-myrkkyliuskat ja sokeriliemiastiat. Talven eväät oli viety tarkasti talteen kennoihin. Toivottavasti ruokaa oli riittävästi. Vain muutama uskalikko lenteli etsiskelemässä myöhäisiä kukkia. Hiiriesteiden ja muurahaishapon aika tulee vähän myöhemmin, muulta osin nyt vain uutta kevättä odottamaan.

Kuvat ja tarinat kertovat

Sain tämän päivän postissa Pietarista lokakuussa avattavan inkeriläisaiheisen kirjanäyttelyn mainoksen, jonka Tuulikki Vilhunen on laatinut upeasti Samuli Paulaharjun vanhan mustavalkoisen valokuvan pohjalta. Siinä kohtaavat nykyhetki ja menneisyys sadan vuoden takaa, niin että selkäpiissä värähtää.

Kirjat ovat täynnä yksityisten ihmisten ja kokonaisen heimon kovaa ja julmaa historiaa - kun uusi valta ei antanut inkerinsuomalaisten jatkaa rauhallista elämäänsä peltojaan viljellen ja kirkoissaan Jumalan sanaa kuunnellen, vaan riuhtaisi heidät historiallisilta asuinsijoilta ja heitti kenet minnekin, monet suoraan kuolemaan.

Tästä kaikesta on tehty monta tarinaa, jotta emme unohtaisi. Tai jotta saisimme tietää, jos emme ole ennen tienneet.

Kun en itse osaa tehdä oikein minkäänlaisia kuvia, olen aina ihaillut sydämen pohjasta graafikoita ja kuvittajia. Niinpä silmäni lepää myös uuden kirjani kannentekijän Anna Emilia Laitisen taidokkaissa luomuksissa, joita löytyy hänen blogistaan: 

http://annaemilial.blogspot.com/2011/09/spring-mail-autumn-balcony.html

Ja tänään vihdoin sain myös kirjani tekijänkappaleet, joilla niilläkin näyttää olleen oma mutkikas historiansa, ennen kuin ne tulivat perille! 

Palautteita

Hienoa, tiedän jo kahden  ihmisen lukeneen kirjani!  Kiva saada Facebookiinsa tällaista palautetta:

"'Kaukana omalta maalta' on mainio tapa aloittaa historiallisten romaanien lukeminen. Vaikka on tehty nuorten kirjaksi ja Paavon näkökulmasta, elin itse Paavon äidin elämässä täysillä. Isän tuntoja voi jakaa moni isä. Ja samalla oppii ymmärtämään inkerinsuomalaisten ja virolaistenkin tarinaa. Sain paljon uutta tietoa. Tätä ei koulussa opittu. Kiitos. Happy End!"

Palaute työstä on aina tärkeää, ja ehkä erityisen tärkeää yksinään puurtaville kirjantekijöille, vaikka lempilauseeni onkin, että "työ tekijäänsä kiittää". Nuorisokirjailijat eivät pääse juhlimaan arvostelujen paljoudella, mutta kun olemme oppineet tyytymään vähään, muutaman sentin maininnastakin voi repiä hyvää mieltä. Joskus arvostelu voi tietysti ällistyttääkin. Muinoin Helsingin Sanomissa arvioitiin yksinhuoltajaäidistä ja hänen pojastaan kertova kirjani Hymyilevä koira. Kuvailin aika realistisesti, mutta en mielestäni mitenkään kohtuuttomasti äidin väsymystä vilkkaan vekaran kanssa, ja arvostelija tuumasi, että "ilkeä äiti pilasi koko kirjan"!

Sielu alkaa vähitellen rauhoittua tästä projektista, vaikka joudunkin vielä puhumaan kirjasta ja palauttamaan sen sisällön silloin mieleeni. Lokakuun alussa matkustan Pietariin Inkeri-aiheisten kirjojen näyttelyn avajaisiin. Entinen kollegani Tuulikki Vilhunen on koonnut näyttelyä suurella sydämellä ja innolla. Oma kirjani on siellä esillä tiettävästi tuoreimpana inkerinsuomalaisista kertovana kirjana.  Olen saanut kutsun myös Helsingin Kirjamessuille, missä olen  haastateltavana Louhi-lavalla lauantaina 29.10. klo 10.30. Saa nähdä, kuka aamuvirkku ehtii messuille vapaapäivänä siihen mennessä!  

Ikkunalaudallani odottaa postitusta neljätoista Apis Antikvan nettikaupan kautta tilattua kirjaa.  Korkea pino kertoo siitä, että ihmiset lukevat ja etsivät mieluisiaan vanhoja kirjoja antikvariaateista. Hakukoneella kaivattuja opuksia onkin helppo etsiä. Tekniikka on mullistanut tämänkin alan: ennenhän piti koluta pölyisiä kauppoja ja tähystellä niska kenossa korkeita hyllyjä, joista mielikirjojen löytäminen oli  usein ihan sattuman kauppaa. 

Antikvariaatinpitäjän päivä on pelastettu, kun asiakas viestii: "Ihanaa, vihdoin löysin tämän kauan etsimäni kirjan!"

Poika tuli!

"Kivulias synnytys, mutta Poika se on!" Näin totesi sisareni, kun sai Facebookista tietää, että kirjani on vihdoin ainakin joissakin kaupoissa. Totta, Paavo on nyt maailmassa.  Siitä tuli yliaikainen, kuten kaikista neljästä oikeasta lapsestani. Oikeastaan oloni on vieläkin kuin pihtisynnytyksen jäljiltä. Julkaisupäiväksi muutettiin kauppoihin vaivihkaa 12.9., kun "laskettu aika" 1.9. oli hurahtanut vahingossa lapsenpäästäjiltä ohi.

Mieheni kävi eilen ostamassa minulle kustantajan kirjakaupasta ikioman kirjan, jota sain illalla hypistellä. Että onko sillä kaikki sormet ja varpaat. Selkä näyttää nykyisin erilaiselta kuin entisaikaan - ainakaan tässä kirjassa sitä ei ollut pyöristetty, vaan se oli tiukka ja suora. Tällaisena kirjat on tietysti helpompi pakata ja varastoida. Muuten se näytti kyllä ihan oikealta, terveeltä kirjalapselta, joka nyt aloittelee omaa elämäänsä.

Tänään kävelin Akateemiseen. Minua jännitti ovella kuin olisin ollut menossa ensi treffeille. Tätä kiusausta kirjailijat eivät kai yleensäkään voi vastustaa: kirja on nähtävä kaupan hyllyssä. Siellä se odotti minua ja katselin pinoa arvioivasti. Jos siinä on viikon kuluttua yhtä monta kirjaa, alan huolestua.

"Piinallista tässä on, että nyt kun itse ei voi enää tehdä mitään kirjalle, alkaa sen julkinen elämä. Kirjan tekemisen piina ei lopu kirjan ilmestymiseen. Piina muuttaa muotoaan." Näin toteaa Karo Hämäläinen blogissaan. Hänen Erottaja-kirjansa on saanut paljon huomiota tiedotusvälineissä ajankohtaisen aiheensa vuoksi. Ja Tervo, Hotakainen ja Kyrö näyttävät pyörivän milloin missäkin esittelemässä uutuuksiaan, jotka Hesarin arvioiden mukaan ovat nekin yhteiskunnallisia ja ajassa kiinni. Ihmetyttää vain, että miestoimittaja löytää ajankohtaisuutta vain miesten kirjoittamista romaaneista. Tästä asiasta on virinnyt vilkas keskustelu kirjablogeissakin, mm. sivustolla Opuscolo - kirjasta kirjaan. No, toimittajien tehtävänä on tietysti yrittää analysoida ilmapiiriä ja haistella tuulia. Ja tärkeiden miesten tärkeät kirjat ilmestyvät etunenässä.

Nyt ei tee mieli kirjoittaa mitään. Synnytyksen jälkeinen raukeus.

Sähköä ilmassa

Kaukana omalta maalta näytti nettikauppojen mainoksista päätellen ilmestyneen viikon alkupuolella sähkökirjana. Senhän piti "oikeasti" ilmestyä jo 1.9. Kun mitään käsin kosketeltavaa ei alkanut näkyä eikä kuulua (vaikka läheiseni kävi kysymässä kustantajan kirjakaupastakin), päätin loppuviikosta tiedustella kustannustoimittajaltani, onko painossa ongelmia. Ei ole - hän oli saanut kirjan jo viikko sitten! Ja painettukin se on kuulemma aika päiviä. Ällisteltävää siis riittää.

Tutkimattomia ovat kirjojen tiet. Olen itsekin ollut pitkään kustantamoissa työssä, mutta ymmärrän että tilanne on helpommin hallittavissa, kun kirjoja ilmestyy vuodessa vain muutama ja osa varastosta on kustantajan omassa talossa. Ison kustantajan logistiikka näyttää olevan vähän hankalammin hoidettavissa. Luulisi kuitenkin olevan kaikkien edun mukaista, ettei tuote unohdu painon uumeniin.

Odotellaan, odotellaan. Ja odoteltaessa voidaan miettiä sähkökirjan olemusta. Kuulin, että Amazon myisi Amerikassa jo yli puolet kirjoista sähköisessä muodossa. Siihen kai meilläkin ollaan hiljalleen menossa. Ystäväni, joka on töissä muutaman tuhannen kilometrin päässä, ilmoitti juuri Facebookissa lukeneensa kirjani sähköisenä - lähes yhdeltä istumalta.

Kirjan tuottama elämys on tietysti tärkeintä, ja kaiketi sen elämyksen voi saada paperia hypistelemättäkin. Kun itse olen nelivuotiaasta asti rakastanut käännellä kirjojen sivuja ja uppoutua niiden maailmoihin milloin missäkin asennossa (nykyisin usein selälläni maaten), en tiedä, opinko koskaan nauttimaan kirjan lukemisesta ruudulta. Muutenkin selkäni rasittuu jo tietokoneen ääressä istumisesta. Entä sitten se joululahjakirja? Antaako pukki minulle tulevaisuudessa enää pakettia, jonka muodosta voin päätellä, että joulupäivänä saan nauttia uuden kirjan rapinasta, tuoksusta ja lauseista?

Toivottavasti Apis Antikvan nettikauppani yli 4000 kirjaa vielä löytävät kodin. Ekologisinta on tietysti lukea päivänvalossa vanhoja painettuja kirjoja ilman yhdenkään watin kulutusta.

Kiinnostavia aikoja

Silmiini osui kirjastosta Artemi Troitskin kirja Kiinnostavia aikoja. Alaotsikko Kirjoituksia 90-luvun Venäjältä kertoo, mistä on kysymys. Liken kustantama kirja on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2000, mutta jostain syystä en huomannut kirjaa silloin, vaikka lueskelin useita Venäjää koskevia kirjoja ennen muuttoamme Pietariin syksyllä 2002.

Paljon matkustelleen ja maailmaa myös kotimaan ulkopuolelta seuranneen venäläisen lehtimiehen jutut suurten mullistusten vuosilta ovat kiinnostavia, koska hän katsoo asioita tarkkailijan kriittisin silmin. Ei ihme, että niiden julkaisija on ollut lähinnä The Moscow Times. Kirjoituksista on myös vierähtänyt aikaa 10-20 vuotta, joten nyt voi jälkiviisaana nähdä, miten osuvia analyysejä hän on maansa tulevaisuudesta tehnyt. Aika hurjilta tuntuvat hänen lähipiirinsä ihmisten vaiheet. Katsellessaan vuonna 1999 ystävänsä hääjuhlista 1984 otettua kuvaa hän toteaa, että kuvan 30 nuoresta puolet on joko kuollut tai muuttanut maasta ja kysyy: "Onko tässä välissä ollut sisällissota?" Venäläistä 1970-luvun undergroundia  kaipaillessaan hän kysyy, onko maan nyky-rockissa mitään uutta ja kiinnostavaa ja toteaa, ettei ole ehkä siksi, että kaikki seikkailuhenkiset ja kunnianhimoiset nuoret suuntautuvat mafiaan, liikemaailmaan tai tietokonealalle. Maansa presidentteihin, myös vuonna 2000 valittuun Putiniin, hän suntautuu hyvin kriittisesti.

Tuohon aikaan on jo voitu myöntää avustusta tällaisen kirjan suomentamiseen Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista. Näin on maailma muuttunut!

Seuraavaksi aion paneutua kirjastosta vihdoin pitkän jonotuksen jälkeen saamaani Elisabet Ahon Sisar-kirjaan. Kävelimme viime talvena yhtä matkaa Villa Kivestä nuorisokirjailijoiden järjestämästä tilaisuudesta Töölöön ja kuulin silloin tästä tulossa olevasta kirjasta. Sekin kertoo kiinnostavista ajoista,  keväästä 1918. Diakonissalaitoksella hoidettiin silloin sisällissodassa haavoittuneita. Olen aikaisemmin lukenut Ahon kolme historiallista romaania, jotka sijoittuvat Asikkalaan Urajärven kartanoon. Hän osaa tehdä historiasta todella elävää, joten odotan taas lukuelämystä.

Mehiläiset ovat saaneet syksyn viimeiset ruoka-annoksensa. Näillä eväillä pitäisi nyt pärjätä! Kuhnureille tulee pian katkera lähtö, vaikka niitä yhä lentää päristeli pesien lähellä.

Tästä alkaa syksy

Vietin kesäaitallamme yksin neljä päivää - yksin, jos seuralaisiksi ei lasketa muutamaa kymmentätuhatta mehiläistä ja muita pieniä luontokappaleita. Linkosin loput hunajat, valmistin 24 litraa 60-prosenttista sokerilientä, aloitin talvisyötön ja laitoin varroapunkkia torjuvat Tymol-liuskat pesiin. Syystoimien jälkeen pesät on jätettävä kirjaimellisesti Herran huomaan. Aina tuntuu ihmeeltä, jos ne ovat keväällä hengissä.

Pimeiden iltojen lukemiseksi olin valinnut Paul Austerin kirjan Yksinäisyyden äärellä, jonka kannessa kehutaan, että sen on "Paul Austerin paras kirja". Koska en ole lukenut häntä aiemmin, päätin aloittaa parhaasta päästä. Alkupuoli, jossa hän kertoi isästään, olikin koskettava muotokuva miehestä, jonka elämää leimasi kauhea lapsuuden trauma. Hän tuntui juoksevan sitä koko ikänsä pakoon. Kirjan toisesta osasta en oikein saanut otetta. Se tuntui liian teoreettiselta ja filosofoivalta. Jotkut lauseet, kuten "muistin työ alkaa vasta yksinäisyyden pimeydessä", ovat kyllä komeita. Pitäisi varmaan lukea vielä hänen New York -kirjojaan, että saisi sanoa oikeasti lukeneensa Austeria.

Miksihän joistakin kirjailijoista tulee maailmankuuluja ja toiset jäävät kotimaassaankin juokseenkin tuntemattomiksi? Joskus epäilyttää, että kyse on pitkälti markkinoinnista. Amerikkalaiset ovat siinä tunnetusti hyviä. Ruotsalaiset myös, oli sitten kyse dekkareista tai huonekaluista. Tietysti pitää olla myös hyvä, mutta kuka sen lopulta määrittelee?  Kaikki eivät myöskään suostu esiintymään medioissa, mikä tuntuu nykyisin olevan välttämätöntä, jos haluaa kuuluisaksi ja ostetuksi.

Nyt kun uutta kirjasyksyä lähdetään purkamaan, on hauska seurata, montako senttiä ja palstaa kirjailijat saavat teoksilleen Helsingin Sanomista. Siitä alkaa arvottaminen. Sekä syys- että kevätkauden kirjoissa ensimmäinen punnitus tapahtuu, kun lehti julkaisee luettelon uutuuksista. Kuka mahtuu lehteen ja kuka jää vain nettisivuille? Nyt muutama merkattiin jopa värillä!

"Kaikki syksyn uutuudet" -otsikon alle eivät koskaan pääse lasten- ja nuortenkirjat. Nekin kyllä esitellään, mutta niiden aika tulee säännönmukaisesti vasta muutama viikko muiden jälkeen kuin osoituksena siitä, että ne eivät ole yhtä tärkeitä kuin aikuisten kirjat. No, ovathan niiden lukijat pienempiä kooltaan ja ehkä nämä kirjat eivät kustantamoissakaan liikuttele samanlaisia rahamääriä kuin aikuisten kirjat, mutta kyllä tällainen järjestys lasten- ja nuortenkirjailijoita aina vähän ärsyttää.

P.S. Tänä vuonna ne lasten- ja nuortenkirjatkin esiteltiin harvinaisen aikaisin, jo elokuussa! Kiitos, Hesari. Tosin painettuun lehteen pääsi vain pieni osa kirjoista.

Sota ei jätä rauhaan

Luin heinäkuussa kaksi kirjaa, jotka kumpikin kertovat toisesta maailmansodasta:  Markus Zusakin Kirjavarkaan ja Johannes Angeren Me Kullan miehet. Edellisessä ollaan Saksassa, jälkimmäisessä Neuvostoliitossa, Suomessa ja Saksassa.

Angere on inkeriläismies, joka pakeni sodan jälkeen Suomen kautta Ruotsiin ja eteni siellä yliopistovirkaan. Hänen kirjansa, joka on ilmestynyt jo 1970,  kuvaa mielenkiintoisesti sekä venäläisten, suomalaisten että saksalaisten näkökulmia. Inkerinsuomalaiset kommunistit joutuivat Terijoen hallituksen taakse, uskoivatpa he siihen lujasti tai eivät. Zusakin, australialaisen kirjailijan kaikkivaltias "kirjoittajaminä" on itse kuolema, jolla onkin ollut noina vuosina paljon töitä. Hänen kirjansa kertoo sotatapahtumien sattumanvaraisuudesta, suoranaisesta absurdiudesta.

Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan, olen usein palannut toisesta maailmansodasta kertoviin kirjoihin. Ehkä kiinnostus johtuu omasta syntymävuodestani. Kun synnyin, Hitler eli vielä reilun kuukauden, mutta Saksan keskitysleirit oli jo vapautettu. Isä oli Kollaan ja Rukajärven upseeri ja näki painajaisia sodasta loppuelämänsä. Perheemme joutui jättämään kotinsa Karjalassa. Tarkistin äskettäin Henrik Meinanderin kirjasta Suomi 1944, että tasan yhdeksän kuukautta ennen syntymääni, 23.6.1944, Kreml lähetti Suomen hallitukselle vaatimuksen täydellisestä antautumisesta. Kannaksen läpi oli jo tuolloin juostu. Isä oli päässyt silloisista esikuntatehtävistään lyhyelle lomalle Jaakkimaan, ehkäpä evakuoimaan perhettään, mutta lähtökäsky ei tullut vielä silloin, vaan vasta syyskuussa. Silti se oli tärkeä matka, sainhan minä alkuni.

Jos loppukesän sotatapahtumat olisivat menneet toisin kuin menivät (Tali-Ihantala hävitty ja niin edelleen), tynkäperheemme olisi todennäköisesti lastattu ilman isää härkävaunuun kohti Siperiaa. Isän, suojeluskuntatoimintaan osallistuneen yliluutnantin, kohtaloa ei tarvitse paljon arvailla. Tällainen kauhukuva on ollut ilmassa vielä lapsuusvuosinani. En muista, mitä aikuiset ovat puhuneet, mutta Siperiaa olen osannut aina pelätä.

Ehkä siksikin minun oli tehtävä sinne inkerinsuomalaisen Paavon kanssa matka uudessa kirjassani, joka nyt on luultavasti painokoneissa tai ainakin jonottamassa niihin vuoroaan. Siperia oli toinen vaihtoehto syntymäpaikakseni, yhtä mahdollinen kuin toteutunut Närpiö Pohjanlahden rantamilla, kumpikin kaukana kotoa.

Siitepölyä ja hunajaa

Seurailin parvipesän suuaukkoa ja näin, miten mehiläiset kuljettivat takajaloissaan pesään vaaleankeltaista siitepölyä. Maitikkaa, keltanoa? Se oli elämän merkki: emo siis munii ja uutta väkeä on tulossa, koska syntymättömiä vauvoja ruokitaan siitepölyllä.

Linkosin vanhasta pesästä viisi kiloa hunajaa aiempien 14 kilon lisäksi. Kaksi parvea on köyhdyttänyt populaatiota rankasti, enkä voi enää odottaakaan suurta satoa. Omiksi tarpeiksi sitä kuitenkin tulee riittävästi ja sehän onkin tarkoitus. Toisaalta olen saanut parvet talteen ja yksi pesä on moninkertaistunut kolmeksi. Toivottavasti kaikki yhteiskunnat ehtivät vahvistua riittävästi talveksi.

Kesän upeimpia hetkiä on pulahtaminen hikisenä järveen sen jälkeen kun on huhkinut kuumassa suojapuvussa puoli tuntia ottamassa hunajakakkuja pesästä. Pesän avaaminen on aina vähän jännittävää ainakin näin amatöörihoitajalle. Hunajaa korjatessa tulevat fyysiset rajatkin äkkiä vastaan, jos laatikot painavat paljon. Nyt tarvitaan taas selkäjumppaa!

Nostalgiaa

Vietin eilen mukavan iltapäivän kuvittaja Salli Parikan kanssa. Nostalgiaosuutta oli menneiden muistelu, jonka kirvoitti unkarilaisesta nettiantikvariaatista keväällä löytämäni piraattiversio 70-luvun lastenkirjoistamme Jukka käy kaupassa ja Jukka päiväkerhossa. Kirjassa ei mainittu ollenkaan kuvittajaa, kustantajaa eikä ilmestymisvuotta! Sen sijaan siinä oli suomalaisen kustantajan virallisen näköinen copyright-merkintä. Aika hauskaa, että me tekijät saimme tietää asiasta sattumalta vasta nyt vuosikymmenten jälkeen. Annoimme anteeksi, kun muutakaan emme voi - mutta vain koska kyse on Unkarista. Nähtävästi kirja on mennyt sinne Saksan kautta, koska Hänssler-Verlag julkaisi noista kahdesta kirjasta samanlaisen yhteisniteen 1970-luvun lopulla. Onhan oikeastaan aina kumouksellista, että kommunistisessa Unkarissa on julkaistu kristillinen lastenkirja! Ellei kirja nyt sitten ole tuoreempi. Mutta kustantajan puuttuminenkin kertoisi siitä, että kirja on tehty salaa, ties missä nyrkkipainossa.

Salli esitteli upeita uusia töitään. Hänellä on menossa Marvi ja Merja Jalon kanssa hauska koirakirjasarja Murren koirakoulu. Sallin koirat pehmentävät aina koiranystävän sydämeni. Varsinainen kulttuuriteko on pohjoissaamen aapinen, joka ilmestyi viime vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Áppes - Min meahci máidnasat olisi totisesti ansainnut enemmän mediahuomiota. Salli on perehtynyt kuvitukseen tarkasti, kuten aina, ja käynyt Lapissa tutkimassa myös luontoa, että se olisi piirroksissa aitoa. Kirjasta oli otettu aluksi niin varovainen painos, että toinen painos piti ottaa saman tien. Luulisi tällaisella aapisella olevan käyttöä muuallakin kuin pohjoisen kouluissa. Kirjaa selatessani opin heti, että koulu on saameksi skuvla ja sisään sisa. Jotain tuttua?