Kuuntelin viime lauantaina järjestetyssä Kritiikin päivässä Leena Majanderin, Touko Siltalan ja Ville Hytösen ajatuksia media- ja kustannusalan murroksesta. Mitään hirveän uutta ja mullistavaa sanottavaa heillä ei ollut, mutta olipahan ainakin hauska olla todistamassa Siltalan lohkaisua, ettei hän oli uskonut tällaisen marraskuun päivän koittavan, jona hän kuuntelee Majanderin (ohjelmassa ei ollut nimen perässä Reenpäätä) WSOY:tä ylistävää puhetta!
Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.
Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.
Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.
Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.
P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!
tiistai 29. marraskuuta 2011
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Finlandiaa ja unelmia
Mikä etuoikeus päästä tänään tuoreeltaan onnittelemaan Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Juniorista! Pyysin tyttäreni mukaan juhlaan: hän on voittajaa vuoden vanhempi. Siinä iässä pitää unelmoida paljon. Ihmeen moniin unelmiin elämä myös vastaa. Itse asiassa ne ohjaavat eteenpäin juuri siihen suuntaan kuin elämän pitääkin mennä.
FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.
Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!
Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.
No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.
FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.
Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!
Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.
No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Talvipalloon
Mehiläiset ovat saaneet syksyn päätteeksi oksaalihappotiputuksen, jonka pitäisi nitistää loputkin varroapunkit. Ne ovat ilmojen viilettyä alkaneet kokoontua kuningattaren ympärille talvipalloon. Siinä ne viettävät kylmät kuukaudet, nauttivat hiljakseen talviruokaa kakuilta ja vaihtavat keskenään paikkaa niin etteivät uloimmatkaan palellu, vaikka pakkanen miten paukkuisi.
Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.
Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.
Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.
Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Jumalten keinussa
Mieli ja ruumis alkavat rauhoittua eilisen ja edellispäivien myllerryksestä. Se alkoi perjantaina puolilta päivin, kun kustannustoimittajani Essi Kytöhonka soitti, että istu nyt alas, kirjasi on valittu Finlandia Junior -ehdokkaaksi.
Kirjailijahan pakertaa yleensä kuin myyrä kolossaan, yksin, poissa silmistä. Kirjan ilmestyttyä alkaa hiljainen odotus, että työn tulos huomattaisi, että se olisi edes jossain kaupassa näkyvissä, että edes joku sanoisi siitä jotain. Kuljin pari kertaa Akateemisen nuortenosaston läpi, ja ne neljä kirjaa olivat siinä yhä vain myymättä. Suomalaisessa pysyi se yksi näytevarastokappale tiukassa hyllyssä kohtalotovereidensa välissä, hevoskirjoja ja muita sarjoja näyttävä pino alapuolellaan.
Hiljaisten viikkojen jälkeen tuli tutuilta lämmintä ja myönteistä palautetta. Se oli mukavaa. Joku kertoi ihan itkeneensä tekstin äärellä. Lopulta sitten muutama arvostelukin - kuitenkin enimmäkseen aika nuivaa. Voisin jo listata kaiken negatiivisen, mitä kirjastani on ehditty sanoa, mutta jääköön.
Oli pakko todeta, etten taida enää olla oikein nuortenkirjallisuuden kärryillä. Mielihyvin annan toisten tehdä parempaa. Tämä kirja nyt vain oli vielä pakko kirjoittaa. Oikeastaan se on aina ollut ainoa motiivini kirjojen kirjoittamiseen: jokin aihe alkaa elää niin vahvasti, ettei siitä voi olla kirjoittamatta, se vain alkaa pursuta paperille.
Näissä mietteissä näpertelin vähän joidenkin vanhojen, keskeneräisten tekstien kanssa ja tuumin, että voihan tässä aikansa kuluksi tehdä sormiharjoituksia, mutta tuskin tekee enää mieli ryhtyä kokonaista kirjaa väsäämään pelkästään tuttujen iloksi. Se oli siinä, minun kirjailijanurani, jo 46 vuotta pitkä mutta kaikki loppuu aikanaan.
Vielä Grand Casinon salissa, kun vihreä liina peitti ehdokaskirjat, mieleeni hiipi epäilys, että tässä on varmaan tapahtunut jokin erehdys. Että kun liina nostetaan, minun kirjani ei olekaan siellä. Mutta ihme tapahtui.
Siellä se oli, kaikkien hienojen ja kehuttujen kirjojen rivissä. Leningradin piirityksessä lapsen oloiseksi kuihtunut 13-vuotias Paavo sellaisena, kuin Anna Emilia Laitinen hänet näki kantta tehdessään. Kun raadin jäsenet kävivät vielä juhlinnan keskellä erikseen henkilökohtaisesti kehumassa kirjaani ja kertomassa, miten se oli koskettanut heitä, oli pakko uskoa, että jotkut ihmiset siihen tarinaan uskovat ja eläytyvät niin kuin itse tein sitä kirjoittaessani pari vuotta sitten.
Pää meni pyörälle juhlahumusta ja olimme kai kaikki ehdokkaat jo melkein irti tästä ruumiista. Kun yleensä ei saa mitään huomiota osakseen, yhtäkkiä edessä on valokuvaaja toisensa jälkeen niin ettei suu enää jaksa yhtään hymyillä. Vielä piti vähän ponnistaa, edustimmehan me tiedotusvälineille nyt koko suurta suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoa, joka kerran vuodessa nähdään.
Lounaalla kustantajan kanssa tultiinkin sitten reipasta vauhtia takaisin maan pinnalle, kun luettiin Hesarin vähemmän mairittelevaa arvostelua, joka katsottiin tarpeelliseksi toistaa vielä tämän päivän lehdessä ehdokaskirjojen esittelyssä - ikään kuin nämä arvostelijat olisivat näillä perusteilla valinneet ehdokaskirjat. Melkoinen kimara! Minun kirjani kohdalla toistettiin vielä asiavirhekin - eihän kukaan tietenkään paennut Stalinin vainojen alta Siperiaan, vaan pakkokarkotus oli juuri sitä vainoa. Jotenkin surkuhupaisasti Hesarin menettelystä tulee mieleen totalitaarinen valtio, jossa Totuus on vain yksien käsissä, sanokoot muut mitä tahansa.
Eilen kotiin palatessa kuvailin päivän vaihtelevia tunnelmia puhelimessa nuorimmaiselleni. - Se on jumalten keinu, hän sanoi ja jatkoi: - Äiti, mä oon ylpeä susta.
Kirjailijahan pakertaa yleensä kuin myyrä kolossaan, yksin, poissa silmistä. Kirjan ilmestyttyä alkaa hiljainen odotus, että työn tulos huomattaisi, että se olisi edes jossain kaupassa näkyvissä, että edes joku sanoisi siitä jotain. Kuljin pari kertaa Akateemisen nuortenosaston läpi, ja ne neljä kirjaa olivat siinä yhä vain myymättä. Suomalaisessa pysyi se yksi näytevarastokappale tiukassa hyllyssä kohtalotovereidensa välissä, hevoskirjoja ja muita sarjoja näyttävä pino alapuolellaan.
Hiljaisten viikkojen jälkeen tuli tutuilta lämmintä ja myönteistä palautetta. Se oli mukavaa. Joku kertoi ihan itkeneensä tekstin äärellä. Lopulta sitten muutama arvostelukin - kuitenkin enimmäkseen aika nuivaa. Voisin jo listata kaiken negatiivisen, mitä kirjastani on ehditty sanoa, mutta jääköön.
Oli pakko todeta, etten taida enää olla oikein nuortenkirjallisuuden kärryillä. Mielihyvin annan toisten tehdä parempaa. Tämä kirja nyt vain oli vielä pakko kirjoittaa. Oikeastaan se on aina ollut ainoa motiivini kirjojen kirjoittamiseen: jokin aihe alkaa elää niin vahvasti, ettei siitä voi olla kirjoittamatta, se vain alkaa pursuta paperille.
Näissä mietteissä näpertelin vähän joidenkin vanhojen, keskeneräisten tekstien kanssa ja tuumin, että voihan tässä aikansa kuluksi tehdä sormiharjoituksia, mutta tuskin tekee enää mieli ryhtyä kokonaista kirjaa väsäämään pelkästään tuttujen iloksi. Se oli siinä, minun kirjailijanurani, jo 46 vuotta pitkä mutta kaikki loppuu aikanaan.
Vielä Grand Casinon salissa, kun vihreä liina peitti ehdokaskirjat, mieleeni hiipi epäilys, että tässä on varmaan tapahtunut jokin erehdys. Että kun liina nostetaan, minun kirjani ei olekaan siellä. Mutta ihme tapahtui.
Siellä se oli, kaikkien hienojen ja kehuttujen kirjojen rivissä. Leningradin piirityksessä lapsen oloiseksi kuihtunut 13-vuotias Paavo sellaisena, kuin Anna Emilia Laitinen hänet näki kantta tehdessään. Kun raadin jäsenet kävivät vielä juhlinnan keskellä erikseen henkilökohtaisesti kehumassa kirjaani ja kertomassa, miten se oli koskettanut heitä, oli pakko uskoa, että jotkut ihmiset siihen tarinaan uskovat ja eläytyvät niin kuin itse tein sitä kirjoittaessani pari vuotta sitten.
Pää meni pyörälle juhlahumusta ja olimme kai kaikki ehdokkaat jo melkein irti tästä ruumiista. Kun yleensä ei saa mitään huomiota osakseen, yhtäkkiä edessä on valokuvaaja toisensa jälkeen niin ettei suu enää jaksa yhtään hymyillä. Vielä piti vähän ponnistaa, edustimmehan me tiedotusvälineille nyt koko suurta suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoa, joka kerran vuodessa nähdään.
Lounaalla kustantajan kanssa tultiinkin sitten reipasta vauhtia takaisin maan pinnalle, kun luettiin Hesarin vähemmän mairittelevaa arvostelua, joka katsottiin tarpeelliseksi toistaa vielä tämän päivän lehdessä ehdokaskirjojen esittelyssä - ikään kuin nämä arvostelijat olisivat näillä perusteilla valinneet ehdokaskirjat. Melkoinen kimara! Minun kirjani kohdalla toistettiin vielä asiavirhekin - eihän kukaan tietenkään paennut Stalinin vainojen alta Siperiaan, vaan pakkokarkotus oli juuri sitä vainoa. Jotenkin surkuhupaisasti Hesarin menettelystä tulee mieleen totalitaarinen valtio, jossa Totuus on vain yksien käsissä, sanokoot muut mitä tahansa.
Eilen kotiin palatessa kuvailin päivän vaihtelevia tunnelmia puhelimessa nuorimmaiselleni. - Se on jumalten keinu, hän sanoi ja jatkoi: - Äiti, mä oon ylpeä susta.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Takaisin arkeen
Pakko sanoa, että vaikka miten rakastan kirjamessuja, tänä aamuna tuntui upealta herätä ihan tavalliseen arkipäivään.
Eilen kyllä nautin vielä täysillä monista messuhetkistä. Yksi niistä oli Joni Pyysalon ja Leena Landerin keskustelu lukemisesta ja sen vaikutuksesta kirjailijan omaan elämään. Lander kärjisti olleensa kiukkuinen äiti niinä päivinä, kun ei ollut kirjoittanut väkivaltaa teksteihinsä. Mene ja tiedä... Joni Pyysalo totesi, että lukemisen hurma katoaa, kun on työkseen tekemisissä kirjojen kanssa. Lukeminen muuttuu analyyttiseksi ja tarkkailevaksi. Tästä olen pitkälti samaa mieltä.
Kaija Pispan kanssa pääsimme Kaijan haastattelun jälkeen keskenämme vaahtoamaan lasten- ja nuortenkirjojen näkymättömyydestä maailmankartalla (tietysti puhuimme lähinnä itsestämme!) ja jopa suurissa kirjakaupoissa. Vaikka Aamulehti kehui Silkkipytty-kirjaa Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjojen veroiseksi, ei sitä kuulemma Tampereenkaan kaupoissa näy, vaikka Pispalanharju on kirjan tapahtumien esikuvana.
Pääsimme vaihtamaan asiasta ajatuksia kustantajammekin kanssa, kun törmäsimme Lippo Luukkoseen WSOY:n osastolla. Hän myönsi, että suurellakaan kustantajan panostuksella ei välttämättä saa myyntiä nousemaan kuin muutaman kymmenen kappaletta.
Imbi Pajun sujuvaa sanailua kuunnellessani ajattelin taas, miten suuren näkyvyyden kirjat saavat, jos niiden aihepiiristä tehdään samaan aikaan elokuvia tai kirjailijat ovat muuten esillä julkisuudessa. Tuskin Pajukaan nauttisi pelkillä kirjoillaan Suomessa kansansuosiota, mutta nyt hänestä on tullut melkoinen asenteenmuokkaaja ja vaikuttaja.
Kirjamessujen hauskoihin hetkiin kuului, kun "Saran kirjat"-Sara haki nimmarin 46 vuotta sitten ilmestyneeseen Saviminä-kirjaani. Jostakin syystä kustantajan markkinointiosasto näkee tarpeelliseksi toistaa syntymävuottani kaikissa käänteissä, missä kirjaani esitellään - myös messuesitteessä, mistä en muiden vastaavia vuosilukuja bongannut. En oikein ymmärrä, miten se edistää nuortenkirjan myyntiä, mutta kyllä 1945 on minusta oikein hieno vuosi. Toinen maailmansota päättyi ja vaikkei piskuinen Suomi voittanutkaan, synnyin itsenäiseen maahan. Sen kunniaksi!
Eilen kyllä nautin vielä täysillä monista messuhetkistä. Yksi niistä oli Joni Pyysalon ja Leena Landerin keskustelu lukemisesta ja sen vaikutuksesta kirjailijan omaan elämään. Lander kärjisti olleensa kiukkuinen äiti niinä päivinä, kun ei ollut kirjoittanut väkivaltaa teksteihinsä. Mene ja tiedä... Joni Pyysalo totesi, että lukemisen hurma katoaa, kun on työkseen tekemisissä kirjojen kanssa. Lukeminen muuttuu analyyttiseksi ja tarkkailevaksi. Tästä olen pitkälti samaa mieltä.
Kaija Pispan kanssa pääsimme Kaijan haastattelun jälkeen keskenämme vaahtoamaan lasten- ja nuortenkirjojen näkymättömyydestä maailmankartalla (tietysti puhuimme lähinnä itsestämme!) ja jopa suurissa kirjakaupoissa. Vaikka Aamulehti kehui Silkkipytty-kirjaa Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjojen veroiseksi, ei sitä kuulemma Tampereenkaan kaupoissa näy, vaikka Pispalanharju on kirjan tapahtumien esikuvana.
Pääsimme vaihtamaan asiasta ajatuksia kustantajammekin kanssa, kun törmäsimme Lippo Luukkoseen WSOY:n osastolla. Hän myönsi, että suurellakaan kustantajan panostuksella ei välttämättä saa myyntiä nousemaan kuin muutaman kymmenen kappaletta.
Imbi Pajun sujuvaa sanailua kuunnellessani ajattelin taas, miten suuren näkyvyyden kirjat saavat, jos niiden aihepiiristä tehdään samaan aikaan elokuvia tai kirjailijat ovat muuten esillä julkisuudessa. Tuskin Pajukaan nauttisi pelkillä kirjoillaan Suomessa kansansuosiota, mutta nyt hänestä on tullut melkoinen asenteenmuokkaaja ja vaikuttaja.
Kirjamessujen hauskoihin hetkiin kuului, kun "Saran kirjat"-Sara haki nimmarin 46 vuotta sitten ilmestyneeseen Saviminä-kirjaani. Jostakin syystä kustantajan markkinointiosasto näkee tarpeelliseksi toistaa syntymävuottani kaikissa käänteissä, missä kirjaani esitellään - myös messuesitteessä, mistä en muiden vastaavia vuosilukuja bongannut. En oikein ymmärrä, miten se edistää nuortenkirjan myyntiä, mutta kyllä 1945 on minusta oikein hieno vuosi. Toinen maailmansota päättyi ja vaikkei piskuinen Suomi voittanutkaan, synnyin itsenäiseen maahan. Sen kunniaksi!
lauantai 29. lokakuuta 2011
Anni Swan kunniaan
Helsingin kirjamessuilla menee kuudessa tunnissa pää niin pyörälle, että vielä iltakymmeneltä on vaikea rauhoittua. Torstaina ja tänään olen kuunnellut Kaija Maria Junkkarin, Viivi Luikin, Marja-Leena Tiaisen, Elisabeth Ahon, Ene Mihkelsonin, Risto Oikarisen ja Anne Vaskon haastattelut kokonaan ja joukon muita pätkittäin. Lisäksi seurasin Jaakko Blombergin ja Raul Rebanen keskustelua Enn Soosaarin kirjasta Viron nurinkurinen vuosisata sillä seurauksella, että tein eilen kirjastoon varauksen.
Ehdottomasti eniten messuista saa irti, kun istuu rauhassa kuuntelemaan. Itsekin sain aamulla ihan kiitettävästi yleisöä, kolmisenkymmentä ihanaa aamuvirkkua, jotka seurasivat kun Esa Siljander haastatteli minua Louhi-lavalla. Tuntui erittäin hyvältä, kun huomasin Siljanderin oikeasti perehtyneen kirjaani. Hänellähän oli lukuisia muitakin haastatteluja päivän mittaan ja myös muina messupäivinä, joten tuollainen ammattitaito ansaitsee komeat kiitokset.
Jostakin syystä minua on jo muutaman päivän kaivertanut se, että nuortenkirjallisuutta esitellään Louhi-nimisellä lavalla. En tiedä yhtään, miksi tällainen nimi on valittu, mutta otaksun sen liittyvän viime vuosien fantasiabuumiin. Kuitenkin: jos isot kirjailijat ovat Aleksis Kivessä, keskisuuret Mika Waltarissa, Eino Leinossa tai Katri Valassa, ruotsalaiset Edith Södergranissa tai Totissa (hänen koiransa mukaan) ja lastenkirjailijat Topeliuksessa, miksi nuortenkirjailijat eivät voisi olla Anni Swanissa?
Vaikka halli tuntuikin kaikkineen aika sekavalta, välillä kuljeksin siellä vain ympäriinsä onnellisena siitä, että niin monet ihmiset pitävät yhä kirjoja tärkeänä.
Ehdottomasti eniten messuista saa irti, kun istuu rauhassa kuuntelemaan. Itsekin sain aamulla ihan kiitettävästi yleisöä, kolmisenkymmentä ihanaa aamuvirkkua, jotka seurasivat kun Esa Siljander haastatteli minua Louhi-lavalla. Tuntui erittäin hyvältä, kun huomasin Siljanderin oikeasti perehtyneen kirjaani. Hänellähän oli lukuisia muitakin haastatteluja päivän mittaan ja myös muina messupäivinä, joten tuollainen ammattitaito ansaitsee komeat kiitokset.
Jostakin syystä minua on jo muutaman päivän kaivertanut se, että nuortenkirjallisuutta esitellään Louhi-nimisellä lavalla. En tiedä yhtään, miksi tällainen nimi on valittu, mutta otaksun sen liittyvän viime vuosien fantasiabuumiin. Kuitenkin: jos isot kirjailijat ovat Aleksis Kivessä, keskisuuret Mika Waltarissa, Eino Leinossa tai Katri Valassa, ruotsalaiset Edith Södergranissa tai Totissa (hänen koiransa mukaan) ja lastenkirjailijat Topeliuksessa, miksi nuortenkirjailijat eivät voisi olla Anni Swanissa?
Vaikka halli tuntuikin kaikkineen aika sekavalta, välillä kuljeksin siellä vain ympäriinsä onnellisena siitä, että niin monet ihmiset pitävät yhä kirjoja tärkeänä.
torstai 20. lokakuuta 2011
Mitä tapahtuu todella?
Jukka Seppisen uusin kirja suomettumisesta on taas käynnistänyt keskustelun siitä, mitä Suomi teki sodassa tai mitä se ei tehnyt ja millä nimellä sitä tekemistä tai tekemättä jättämistä pitäisi kutsua. Että piirittikö vai ei, hyökkäsikö vai ei, oliko liittoutunut vai ei. Pätevillä tutkijoillakin riittää variaatioita. Entäs Alpo Rusi ja kaikki muut DDR:n listojen traumatisoimat ihmiset - yhä odotetaan päivää, jolloin lopullinen totuus on kaivettu esiin ja koko maailma huokaa: "Vihdoinkin selvisi, mitä todella tapahtui ja ketkä siinä olivat mukana!"
Viimeistään siitä asti, kun lahjakas yliopistotason venäjänopettaja sanoi minulle Pietarissa muutama vuosi sitten, että Viro ei ollut koskaan itsenäinen ennen vuotta 1991, olen ymmärtänyt, että meillä jokaisella on historiasta oma tietomme ja tulkintamme. Sama asia voidaan nähdä kahdesta eri näkökulmasta jopa ihan päinvastaisilla tavoilla. Ajatuksiamme muovaavat ensin omat vanhempamme, sitten koulukirjat ja opettajat, tutkijat ja poliitikot, ystävät ja kylänmiehet. Tätä tosiasiaa käytetään tietysti hyväksi erityisesti kaikissa diktatuureissa, joissa ihmisten halutaan ajattelevan asioista valtion määrittelemällä tavalla. Ei ihme, että Neuvostoliiton pää-äänenkannattaja oli nimeltään Pravda - Totuus.
Vaikka tuntosarvet pitkällä yrittäisimme selvittää rationaalisesti ja fiksusti, missä nyt mennään, epäilen että ani harva meistä Havukka-ahon ajattelijoista on täysin vapaa yleisen ilmapiirin, oman elämänhistoriansa ja jonkinlaisen muodin vaikutukselta, kun tutkijatkin ovat asioista eri mieltä. Jotkut motiivit jäävät hämäriksi - ei huvittaisi uskoa, että rahastakin voidaan kärjistää historiaa.
Jukka Tarkka toteaa Seppisen kirjan arvioinnissaan Helsingin Sanomissa: "Vastuu siirtyy tekijältä lukijalle." Eikö se ole aina ollut lopulta lukijalla?
Viimeistään siitä asti, kun lahjakas yliopistotason venäjänopettaja sanoi minulle Pietarissa muutama vuosi sitten, että Viro ei ollut koskaan itsenäinen ennen vuotta 1991, olen ymmärtänyt, että meillä jokaisella on historiasta oma tietomme ja tulkintamme. Sama asia voidaan nähdä kahdesta eri näkökulmasta jopa ihan päinvastaisilla tavoilla. Ajatuksiamme muovaavat ensin omat vanhempamme, sitten koulukirjat ja opettajat, tutkijat ja poliitikot, ystävät ja kylänmiehet. Tätä tosiasiaa käytetään tietysti hyväksi erityisesti kaikissa diktatuureissa, joissa ihmisten halutaan ajattelevan asioista valtion määrittelemällä tavalla. Ei ihme, että Neuvostoliiton pää-äänenkannattaja oli nimeltään Pravda - Totuus.
Vaikka tuntosarvet pitkällä yrittäisimme selvittää rationaalisesti ja fiksusti, missä nyt mennään, epäilen että ani harva meistä Havukka-ahon ajattelijoista on täysin vapaa yleisen ilmapiirin, oman elämänhistoriansa ja jonkinlaisen muodin vaikutukselta, kun tutkijatkin ovat asioista eri mieltä. Jotkut motiivit jäävät hämäriksi - ei huvittaisi uskoa, että rahastakin voidaan kärjistää historiaa.
Jukka Tarkka toteaa Seppisen kirjan arvioinnissaan Helsingin Sanomissa: "Vastuu siirtyy tekijältä lukijalle." Eikö se ole aina ollut lopulta lukijalla?
maanantai 17. lokakuuta 2011
Arvosteluja ja asenteita
Kun kirjailija ensin on selvinnyt kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen prässistä, hänellä on vuorossa arvostelumankelin läpikäyminen. Tähän kaikkeen hän suostuu vapaasta tahdostaan, suorastaan pyrkii.
Vaikka tuttavat olisivat vuodattaneet kyyneliä kirjan äärellä ja kehuneet sitä kuinka, vasta vieraiden arvostelut ovat niitä oikeita ja lahjomattomia. Olen nähnyt kaksi ensimmäistä arvostelua kirjasta Kaukana omalta maalta, ja molemmat ovat olleet yllättävän karuja. Kirja ei ole koskettanut kumpaakaan arvioijaa.
Kymen Sanomien kriitikon Päivi Taussin mielestä henkilöt ovat liian kilttejä ja pyrkivät aina hyvään ja oikeaan, mikä laimentaa heidän kiinnostavuuttaan. Hän näkee kirjassa myös jälkiviisautta. Kristillisen nuorisolehden Fleimin arvioija Noora Wikman taas katsoo käsittelyn liian mustavalkoiseksi: "Neuvostoliitto kuvataan jättimäisenä propagandamasiinana, yhteiskuntana, jossa kaikki oli huonosti." Olisi pitänyt nähdä enemmän harmaan sävyjä ja käsitellä aihetta monitasoisemmin.
Paavohan kertoo kirjassa myös oikein sydämellisistä venäläisistä, muun muassa hänet ja pikkuveljen pelastaneesta kalastajapariskunnasta. Venäläinen lääkäri auttoi perhettä monessa vaiheessa. Samoin poika muistelee lapsuutensa hauskoja pioneerileirejä. Läpi kirjan esiintyy "hyviä ihmisiä", joiksi Paavokin heitä nimittää. Sävyjä löytyy, jos niitä kykenee näkemään ilman puolustusasennetta.
En muista lukeneeni natsi-Saksan vainoista kirjoitetuissa kirjoissa kovin monisävyisiä kuvauksia kansallissosialisteista. Onko Suomessa yhä vielä vaikea myöntää, että naapurissamme kohdeltiin myös suomensukuisia ihmisiä varsinkin 1930- ja 40-luvulla sietämättömällä tavalla? Että heitä tapettiin sumeilematta tuhatmäärin ja kuskattiin syrjäisiin paikkoihin yli-inhimillisen raskaaseen työhön tai kuolemaan. Viranomaisten tehtävänä oli toteuttaa diktaattorin päätöksiä. Miksi tätä mustaa pitäisi laimentaa harmaaksi? Me olimme myös oikeasti viholliskansa, joten siinä tilanteessa asetelmat olivat todella mustavalkoiset. Historian faktat ovat realismia jos mikä.
Myöhemmin olot tuossa "jättimäisessä propagandamasiinassa", kuten Wikman osuvasti sanoo, asteittain paranivat. Tunnen monen monia myös suomensukuisia Neuvostoliitossa sodan jälkeen syntyneitä ja kasvaneita, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet maata ja eläneet siellä rinta rinnan tyytyväisinä venäläisten kanssa. Moni löysi elämänsä rakkauden venäläisestä puolisosta. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.
Älä välitä, Paavo: sinä koit sen minkä koit, vaikka vuonna 2011 jotkut Suomessa sanovat, että sinun olisi pitänyt nähdä toisin.
Vaikka tuttavat olisivat vuodattaneet kyyneliä kirjan äärellä ja kehuneet sitä kuinka, vasta vieraiden arvostelut ovat niitä oikeita ja lahjomattomia. Olen nähnyt kaksi ensimmäistä arvostelua kirjasta Kaukana omalta maalta, ja molemmat ovat olleet yllättävän karuja. Kirja ei ole koskettanut kumpaakaan arvioijaa.
Kymen Sanomien kriitikon Päivi Taussin mielestä henkilöt ovat liian kilttejä ja pyrkivät aina hyvään ja oikeaan, mikä laimentaa heidän kiinnostavuuttaan. Hän näkee kirjassa myös jälkiviisautta. Kristillisen nuorisolehden Fleimin arvioija Noora Wikman taas katsoo käsittelyn liian mustavalkoiseksi: "Neuvostoliitto kuvataan jättimäisenä propagandamasiinana, yhteiskuntana, jossa kaikki oli huonosti." Olisi pitänyt nähdä enemmän harmaan sävyjä ja käsitellä aihetta monitasoisemmin.
Paavohan kertoo kirjassa myös oikein sydämellisistä venäläisistä, muun muassa hänet ja pikkuveljen pelastaneesta kalastajapariskunnasta. Venäläinen lääkäri auttoi perhettä monessa vaiheessa. Samoin poika muistelee lapsuutensa hauskoja pioneerileirejä. Läpi kirjan esiintyy "hyviä ihmisiä", joiksi Paavokin heitä nimittää. Sävyjä löytyy, jos niitä kykenee näkemään ilman puolustusasennetta.
En muista lukeneeni natsi-Saksan vainoista kirjoitetuissa kirjoissa kovin monisävyisiä kuvauksia kansallissosialisteista. Onko Suomessa yhä vielä vaikea myöntää, että naapurissamme kohdeltiin myös suomensukuisia ihmisiä varsinkin 1930- ja 40-luvulla sietämättömällä tavalla? Että heitä tapettiin sumeilematta tuhatmäärin ja kuskattiin syrjäisiin paikkoihin yli-inhimillisen raskaaseen työhön tai kuolemaan. Viranomaisten tehtävänä oli toteuttaa diktaattorin päätöksiä. Miksi tätä mustaa pitäisi laimentaa harmaaksi? Me olimme myös oikeasti viholliskansa, joten siinä tilanteessa asetelmat olivat todella mustavalkoiset. Historian faktat ovat realismia jos mikä.
Myöhemmin olot tuossa "jättimäisessä propagandamasiinassa", kuten Wikman osuvasti sanoo, asteittain paranivat. Tunnen monen monia myös suomensukuisia Neuvostoliitossa sodan jälkeen syntyneitä ja kasvaneita, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet maata ja eläneet siellä rinta rinnan tyytyväisinä venäläisten kanssa. Moni löysi elämänsä rakkauden venäläisestä puolisosta. Mutta se on jo kokonaan toinen juttu.
Älä välitä, Paavo: sinä koit sen minkä koit, vaikka vuonna 2011 jotkut Suomessa sanovat, että sinun olisi pitänyt nähdä toisin.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Paavo palasi juurilleen
Olipa kumma tunne kertoa Pietarin Pyhän Marian kirkossa kirjanäyttelyn avajaisissa inkerinsuomalaisille itselleen kirjastani, jossa Paavo karkotetaan Leningradin piirityksestä Siperiaan. Kuulijoiden esi-isät ja tutut olivat itse kokeneet nuo tapahtumat, joista kirja kertoo. Tästä kaupungista Paavon perhe lähti, niiltä tienoilta, missä taas yövyin tutussa asunnossa Mutsnoi Pereulokilla.
Myönsin, etten ole itse koskaan käynyt Siperiassa muuten kuin Google mapin avulla. Kirjailijat kuvittelevat itsensä milloin mihinkin ja ovat olevinaan milloin ketäkin: Waltari kuvitteli Egyptin, Tervo kuvittelee elämän musliminaisena. Elämää pään sisällä. Onko se todellista?
Eivät kirjat ole koskaan totta, ne ovat vain heijastumia ja kuvajaisia. Kuvat voivat olla vääristyneitä ja vinoja. Kirjailijat luovat uusia omia todellisuuksiaan ja lukijat heijastelevat niihin omiaan.
Siitä huolimatta minusta itsestäni tuntui oikeasti siltä, että Paavo palasi kotiin. Ja hän muuttui jopa ihan fyysiseksi olennoksi, kun piispa Aarre Kuukauppi kertoi, että Paavon esikuvana ollut henkilö oli vanhoilla päivillään ollut hänen seurakuntalaisensa.
Inkerinsuomalaisen kirjanäyttelyn suomenkielinen esittely löytyy sivustolta www.inkerinkirkko.fi ja venäjänkielinen sivuilta www.elci.ru.
Myönsin, etten ole itse koskaan käynyt Siperiassa muuten kuin Google mapin avulla. Kirjailijat kuvittelevat itsensä milloin mihinkin ja ovat olevinaan milloin ketäkin: Waltari kuvitteli Egyptin, Tervo kuvittelee elämän musliminaisena. Elämää pään sisällä. Onko se todellista?
Eivät kirjat ole koskaan totta, ne ovat vain heijastumia ja kuvajaisia. Kuvat voivat olla vääristyneitä ja vinoja. Kirjailijat luovat uusia omia todellisuuksiaan ja lukijat heijastelevat niihin omiaan.
Siitä huolimatta minusta itsestäni tuntui oikeasti siltä, että Paavo palasi kotiin. Ja hän muuttui jopa ihan fyysiseksi olennoksi, kun piispa Aarre Kuukauppi kertoi, että Paavon esikuvana ollut henkilö oli vanhoilla päivillään ollut hänen seurakuntalaisensa.
Inkerinsuomalaisen kirjanäyttelyn suomenkielinen esittely löytyy sivustolta www.inkerinkirkko.fi ja venäjänkielinen sivuilta www.elci.ru.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Julkisesti lukevia miehiä
Tämän päivän teema näyttää olevan salaa lukevien miesten esiintulo (kirja)kaapista. Olen siitä ihan ällistynyt, koska lukevat miehet ovat aina kuuluneet elämääni.
Isoisälläni oli seinän kokoinen kirjahylly talossaan. Kun talo myytiin hänen kuoltuaan, muistelin vuosikymmeniä juuri hyllyseinää, joka oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Viime kesänä pääsin yllättäen käymään sukulaisten kanssa tuossa talossa ja mykistyin: isoisän kirjahylly on 50 vuoden jälkeen kaikkine kirjoineen entisellä paikallaan. Järkytykseltäni en kyennyt ottamaan siitä edes yhtä kirjaa muistoksi, vaikka olisin saanut. Säilytän lapsuudenmuistoa mielessäni. Ja hyllyssäni myös punaista Raamattua, jonka sain kymmenvuotiaana isoisältä lahjaksi.
Kun ajattelen isääni, näen hänet selällään sängyssä lukemassa keskittyneesti kirjaa. Hän kävi säännöllisesti kirjakaupassa ostamassa itseään kiinnostavat kirjat ja kuului myös kirjakerhoon. Tietysti oli selvää, että me lapset saimme aina lahjaksi kirjoja.
Kaksi veljeäni on paitsi lukenut paljon, myös kirjoittanut tietokirjoja. Mieheni haluaa aina isänpäivä-, syntymäpäivä- ja joululahjaksi kirjan. Tulipa nyt mieleeni, että myös appiukko osti meille säännöllisesti kirjalahjoja. Ja miehen veli on ahkera lukija hänkin.
Mitä sitten sanoisin kolmesta pojastani? Esikoinen luki aluksi vain Aku Ankkaa. Huolestuin, kunnes hän noin yhdeksänvuotiaana meni kirjastoon, lainasi Tolkienin Tarun sormusten herrasta ja luki sen hurjalla vauhdilla melkein siltä istumalta, syömättä ja juomatta. Siihen loppui huoleni hänen yksipuolisesta lukuharrastuksestaan. Kaksi muuta ovat olleet pienestä asti melkoisia kirjafriikkejä.
Meillä on ollut paremminkin huolena, että nuoret miehet tekisivät jotain muutakin kuin lukisivat. Mutta ei, pallopelit tai jääkiekko eivät ole kiinnostaneet heitä pätkääkään. Olen luovuttanut ajat sitten ja annan aikuisten miesten päättää itse kuntonsa hoitamisesta.
Kirjoista mehiläisiin: eilen poistin pesistä varroa-myrkkyliuskat ja sokeriliemiastiat. Talven eväät oli viety tarkasti talteen kennoihin. Toivottavasti ruokaa oli riittävästi. Vain muutama uskalikko lenteli etsiskelemässä myöhäisiä kukkia. Hiiriesteiden ja muurahaishapon aika tulee vähän myöhemmin, muulta osin nyt vain uutta kevättä odottamaan.
Isoisälläni oli seinän kokoinen kirjahylly talossaan. Kun talo myytiin hänen kuoltuaan, muistelin vuosikymmeniä juuri hyllyseinää, joka oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Viime kesänä pääsin yllättäen käymään sukulaisten kanssa tuossa talossa ja mykistyin: isoisän kirjahylly on 50 vuoden jälkeen kaikkine kirjoineen entisellä paikallaan. Järkytykseltäni en kyennyt ottamaan siitä edes yhtä kirjaa muistoksi, vaikka olisin saanut. Säilytän lapsuudenmuistoa mielessäni. Ja hyllyssäni myös punaista Raamattua, jonka sain kymmenvuotiaana isoisältä lahjaksi.
Kun ajattelen isääni, näen hänet selällään sängyssä lukemassa keskittyneesti kirjaa. Hän kävi säännöllisesti kirjakaupassa ostamassa itseään kiinnostavat kirjat ja kuului myös kirjakerhoon. Tietysti oli selvää, että me lapset saimme aina lahjaksi kirjoja.
Kaksi veljeäni on paitsi lukenut paljon, myös kirjoittanut tietokirjoja. Mieheni haluaa aina isänpäivä-, syntymäpäivä- ja joululahjaksi kirjan. Tulipa nyt mieleeni, että myös appiukko osti meille säännöllisesti kirjalahjoja. Ja miehen veli on ahkera lukija hänkin.
Mitä sitten sanoisin kolmesta pojastani? Esikoinen luki aluksi vain Aku Ankkaa. Huolestuin, kunnes hän noin yhdeksänvuotiaana meni kirjastoon, lainasi Tolkienin Tarun sormusten herrasta ja luki sen hurjalla vauhdilla melkein siltä istumalta, syömättä ja juomatta. Siihen loppui huoleni hänen yksipuolisesta lukuharrastuksestaan. Kaksi muuta ovat olleet pienestä asti melkoisia kirjafriikkejä.
Meillä on ollut paremminkin huolena, että nuoret miehet tekisivät jotain muutakin kuin lukisivat. Mutta ei, pallopelit tai jääkiekko eivät ole kiinnostaneet heitä pätkääkään. Olen luovuttanut ajat sitten ja annan aikuisten miesten päättää itse kuntonsa hoitamisesta.
Kirjoista mehiläisiin: eilen poistin pesistä varroa-myrkkyliuskat ja sokeriliemiastiat. Talven eväät oli viety tarkasti talteen kennoihin. Toivottavasti ruokaa oli riittävästi. Vain muutama uskalikko lenteli etsiskelemässä myöhäisiä kukkia. Hiiriesteiden ja muurahaishapon aika tulee vähän myöhemmin, muulta osin nyt vain uutta kevättä odottamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)