Hesarissa oli jokunen päivä sitten Roope Lipastin uuden kirjan arvostelu. Kirja vaikuttaa sen perusteella erinomaiselta. Aina on syytä iloita, kun jotain teosta kehutaan, koska se nostaa samalla koko alaa.
Vähän kuitenkin oudoksutti, että kirja osallistuu Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailuun. Lipastihan on julkaissut aiemminkin useita opuksia, lähinnä kuitenkin lastenkirjoja.
Voiko tästä nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että vaikka joku olisi kirjoittanut 30 vuotta lastenkirjoja, hänen ensimmäinen AIKUISTENkirjansa voi yllätys yllätys voittaa esikoiskirjapalkinnon!
Jotenkin kummasti tämä herättää ajatuksen, että lasten- ja nuortenkirjat eivät ainakaan Helsingin Sanomien mukaan ihan oikeasti olekaan kirjoja. Ne ovat vasta niiden esiasteita, eräänlaisia harjoitustöitä.
Jos ne kuitenkin voitaisi luokitella kirjoiksi, niiden pitäisi tällä logiikalla saada Hesarissa oma esikoiskirjapalkintonsa.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Puhdistuslennon päivä
Ilman lämpötila on varjossa vain viisi kuusi astetta, mutta pesäaukolla käyvät tunnustelijat toteavat, että se riittää, sillä auringonpaiste tuo tarvittavan lisälämmön. Sieltä tullaan hiiri- ja lumiesteiden takaa luonnon pakottamana, yksi kerrallaan ja joukolla, ja kakataan valkoinen hanki pieniä ruskeita läiskiä täyteen. Muutama uuvahtaa matkalle elämäntehtävänsä täyttäneenä, valtaosa palaa takaisin kotipesään ahkeroimaan uusissa haasteissa. Monen kuukauden pimeys talvipallossa on ohi, yhteiskunta tuotu pakkasten läpi elävänä kevään ihmeeseen.
Paju nostaa oksiaan kohti sinistä taivasta ja sen valkoiset kissat ovat lupausta täynnä. Kohta me kukimme! Emon sopii aloittaa muniminen, pian saadaan siitepölyä.
Näin se alkaa, kevät.
Paju nostaa oksiaan kohti sinistä taivasta ja sen valkoiset kissat ovat lupausta täynnä. Kohta me kukimme! Emon sopii aloittaa muniminen, pian saadaan siitepölyä.
Näin se alkaa, kevät.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Luuletko, että sinua ihaillaan?
Kävin kouluvierailulla pitkästä, pitkästä aikaa. Viides- ja kuudesluokkalaiset tytöt olivat valmistautuneet huolellisesti kirjailijahaastatteluun luokissaan. He halusivat tietää kirjoittamisesta, miten kauan kirjanteko kestää, lapsuudestani, toiveammatistani, koulunkäynnistäni, ketä toista kirjailijaa ihailen ja millaisia kirjoja itse luen. Lopuksi Elina ja Sanna tekivät yllättävän kysymyksen: Luuletko, että sinua ihaillaan?
Kysymys nauratti, mutta siihen oli helppo vastata, etten luule enkä ole koskaan luullut. Itse tosin sanoin ihailevani Astrid Lindgreniä, joka on tehnyt käsittämättömän monipuolisen uran ja kirjoittanut suuren määrän koskettavia, hauskoja ja kaikkiin kulttuureihin ympäri maailman leviäviä kirjoja. Mutta ihaillaanko Suomessa ketään lasten-ja nuortenkirjailijaa? Ja ihaillaanko täällä ylipäänsä kirjailijoita? Enpä oikein usko.
Sen verran tein myönnytystä, että sanoin kaikkien ihmisten, jotka toteuttavat luovuuttaan tavalla tai toisella, olevan omassa lajissaan ihailtavia. Ja uskon, että noista koululaisistakin voi tulla monen lajin tähtiä. Kun mietin lapsuuttani ja kirjailijoita, joiden teoksia silloin luin ahkerasti kotikylän kirjastosta ja tietysti joulu- ja synttärilahjoiksi saatuja omasta hyllystäkin, en muista ihailleeni kirjojen tekijöitä. Tuskin ajattelin heitä, vaikka luultavasti luin heidän nimensä kannesta. Minua kiinnostivat vain kirjat ja niiden henkilöt. Seljan tytöt, Pikku prinsessa, Mestarietsivä Kalle Blomqvist, Pertsa ja Kilu, Majken Stolt, Gulla-tyttö.
Kun liityin Yhteishyvän Sinä ja Minä -kerhoon, otin nimimerkikseni Ringelumman Kaija Pakkasen kirjasta, koska tämä kirjan henkilö oli punatukkainen kuten minäkin. Yllätys oli, kun luin lehdestä kerhonpitäjän vastauksen: "Etpä arvaakaan, kuinka läheinen tuo Ringelummasi minulle on!" Kirjailija itse piti lehdessä kerhoa, mutta en ollut siihen asti kuvitellutkaan, että voisin tutustua oikeaan kirjailijaan. Meistä tuli myöhemmin ystävät, kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja pyysin Kaijaa lukemaan esikoisteokseni Saviminän käsikirjoituksen. Hänen tärkein ohjeensa oli: "Laita käsikirjoitus vuodeksi pöytälaatikkoon!" En malttanut kuin puoleksi vuodeksi, ja sitten kirja pääsikin Inka Makkosen seulan läpi julkisuuteen.
Harvat nuortenkirjailijat ovat niin tunnettuja, että heidän nimensä olisi jäänyt monenkaan mieleen. Tietysti lapsilla ja nuorilla on omia mielikirjailijoitaan, joiden opuksia he lainaavat kirjastosta. Joku palkittu voi hetken paistatella julkisuudessa, ja Risto Räppääjä -elokuvat voivat tehdä Nopoloista jopa hetkeksi ihailtuja (ehkä ihailu kuitenkin kohdistuu enemmän Ristoon ja Nelliin?). Totuus on, että kun kyselen lähipiiriltäni muutamasta viime vuosina palkitusta eturivin nuortenkirjailijasta, mitä nimi heille sanoo, kohtaan vain päänpyörityksiä.
Ihailluksi tuleminen ei tietääkseni ole yhdenkään kirjailijan päämäärä. Luetuksi tuleminen kyllä. Ja myydyksi tuleminen olisi plussaa sekin, mutta yhä harvempien herkkua. Tästä käydään Grafomaniassa juuri tärkeää keskustelua. Kustantaja viestittää monelle, että myyntiluvut eivät vastaa odotuksia, ja seuraavan kirjan painos tulee olemaan entistä pienempi.
Entä jos kirjailijoista tulisi ihailtuja, myisivätkö kirjatkin paremmin? Minkälainen Idols-kisa siinä voisi auttaa? Ainakaan Top 10 -listoista ei ole hyötyä muille kuin niille topeille, joita kaupat tietävät jo seuraavan vuoden ennakkomyynnissä ottaa runsaasti hyllyilleen. Uusien nimien pääsy listalle nykyisillä markkinoilla olisi ihmeiden ihme.
Taidan alkaa ihailla kaikkia kollegoja, jotka sitkeästi vuodesta toiseen pakertavat uusien käsikirjoitusten kimpussa riippumatta siitä, näkyvätkö heidän kirjansa kaupoissa ja saavatko he työstään kunnon korvausta. Ja pakko ihailla vähän kustantajiakin, jotka vielä uskovat lasten ja nuorten tarvitsevan äidinkielellä kirjoitettuja kirjoja.
P.S. Tunnen olevani melkein tähti, kun pääsin mukaan Ismo Loivamaan uuteen "Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita" -teokseen! Edellisen kerran taisin olla vastaavassa kirjassa 1981-luvun alussa.
Kysymys nauratti, mutta siihen oli helppo vastata, etten luule enkä ole koskaan luullut. Itse tosin sanoin ihailevani Astrid Lindgreniä, joka on tehnyt käsittämättömän monipuolisen uran ja kirjoittanut suuren määrän koskettavia, hauskoja ja kaikkiin kulttuureihin ympäri maailman leviäviä kirjoja. Mutta ihaillaanko Suomessa ketään lasten-ja nuortenkirjailijaa? Ja ihaillaanko täällä ylipäänsä kirjailijoita? Enpä oikein usko.
Sen verran tein myönnytystä, että sanoin kaikkien ihmisten, jotka toteuttavat luovuuttaan tavalla tai toisella, olevan omassa lajissaan ihailtavia. Ja uskon, että noista koululaisistakin voi tulla monen lajin tähtiä. Kun mietin lapsuuttani ja kirjailijoita, joiden teoksia silloin luin ahkerasti kotikylän kirjastosta ja tietysti joulu- ja synttärilahjoiksi saatuja omasta hyllystäkin, en muista ihailleeni kirjojen tekijöitä. Tuskin ajattelin heitä, vaikka luultavasti luin heidän nimensä kannesta. Minua kiinnostivat vain kirjat ja niiden henkilöt. Seljan tytöt, Pikku prinsessa, Mestarietsivä Kalle Blomqvist, Pertsa ja Kilu, Majken Stolt, Gulla-tyttö.
Kun liityin Yhteishyvän Sinä ja Minä -kerhoon, otin nimimerkikseni Ringelumman Kaija Pakkasen kirjasta, koska tämä kirjan henkilö oli punatukkainen kuten minäkin. Yllätys oli, kun luin lehdestä kerhonpitäjän vastauksen: "Etpä arvaakaan, kuinka läheinen tuo Ringelummasi minulle on!" Kirjailija itse piti lehdessä kerhoa, mutta en ollut siihen asti kuvitellutkaan, että voisin tutustua oikeaan kirjailijaan. Meistä tuli myöhemmin ystävät, kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja pyysin Kaijaa lukemaan esikoisteokseni Saviminän käsikirjoituksen. Hänen tärkein ohjeensa oli: "Laita käsikirjoitus vuodeksi pöytälaatikkoon!" En malttanut kuin puoleksi vuodeksi, ja sitten kirja pääsikin Inka Makkosen seulan läpi julkisuuteen.
Harvat nuortenkirjailijat ovat niin tunnettuja, että heidän nimensä olisi jäänyt monenkaan mieleen. Tietysti lapsilla ja nuorilla on omia mielikirjailijoitaan, joiden opuksia he lainaavat kirjastosta. Joku palkittu voi hetken paistatella julkisuudessa, ja Risto Räppääjä -elokuvat voivat tehdä Nopoloista jopa hetkeksi ihailtuja (ehkä ihailu kuitenkin kohdistuu enemmän Ristoon ja Nelliin?). Totuus on, että kun kyselen lähipiiriltäni muutamasta viime vuosina palkitusta eturivin nuortenkirjailijasta, mitä nimi heille sanoo, kohtaan vain päänpyörityksiä.
Ihailluksi tuleminen ei tietääkseni ole yhdenkään kirjailijan päämäärä. Luetuksi tuleminen kyllä. Ja myydyksi tuleminen olisi plussaa sekin, mutta yhä harvempien herkkua. Tästä käydään Grafomaniassa juuri tärkeää keskustelua. Kustantaja viestittää monelle, että myyntiluvut eivät vastaa odotuksia, ja seuraavan kirjan painos tulee olemaan entistä pienempi.
Entä jos kirjailijoista tulisi ihailtuja, myisivätkö kirjatkin paremmin? Minkälainen Idols-kisa siinä voisi auttaa? Ainakaan Top 10 -listoista ei ole hyötyä muille kuin niille topeille, joita kaupat tietävät jo seuraavan vuoden ennakkomyynnissä ottaa runsaasti hyllyilleen. Uusien nimien pääsy listalle nykyisillä markkinoilla olisi ihmeiden ihme.
Taidan alkaa ihailla kaikkia kollegoja, jotka sitkeästi vuodesta toiseen pakertavat uusien käsikirjoitusten kimpussa riippumatta siitä, näkyvätkö heidän kirjansa kaupoissa ja saavatko he työstään kunnon korvausta. Ja pakko ihailla vähän kustantajiakin, jotka vielä uskovat lasten ja nuorten tarvitsevan äidinkielellä kirjoitettuja kirjoja.
P.S. Tunnen olevani melkein tähti, kun pääsin mukaan Ismo Loivamaan uuteen "Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita" -teokseen! Edellisen kerran taisin olla vastaavassa kirjassa 1981-luvun alussa.
lauantai 7. tammikuuta 2012
Mitä muita kirjoja Suomi myöhemmin lukee
Olipa hauska huomata Antikvaarin etusivulta (www.antikvaari.fi), että useat omasta puodistani hyvin myyvät kirjat ovat kärkilistalla koko nettikaupan myynnissä.
Tässä vielä jatkoa kauno- ja lastenkirjalistoihin muista osastoista poimituilla suosikeilla. Aapinen olisi tietysti voinut kuulua jo edellisiin, mutta olen luokitellut sen koulukirjaksi. Samoin Anne Frank voisi olla kaunokirjallisuutta, ehkä Suholakin. Mutta näillä mennään:
1. Deborah Spungen: Nancy (huumeisiin kuolleen tytön elämäkerrasta on tullut kulttikirja)
2. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
3. Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi (yllättävä suosikki!)
4.-7.
Frank Bettger: Miten minusta tuli huippuluokan myyjä (ällistyttävä bestseller)
Elävä uutinen. Uusi testamentti vapaasti kerrottuna
Kaija Junkkari: Naiseksi joka olet
Martti Kiviruusu ym.: Hengellisiä lauluja ja virsiä kuorolle
8.-11.
John Bunyan: Kristityn vaellus
Kathryn Kuhlman: Uskon ihmeisiin
Pyhä Raamattu (vuoden 1938 käännös)
Somerkivi - Tynell - Airola: Lasten oma aapinen
Uskonnollisten kirjojen suuri osuus listalla kertoo paitsi siitä, että niitä on siunaantunut eri lähteistä Apis Antikvan hyllyille aika paljon, myös siitä, että niillä on yllättävästi kysyntää.
Kuten muussakin myynnissä, jonkinlainen lumipalloefekti toimii myös antikvariaatissa. Kun joku kirja näyttää liikkuvan liukkaasti, ostan sitä myös heti lisää, kun bongaan kelvollisen yksilön jossakin kirpparilla.
On mielenkiintoista seurata taas uutta kirjavuotta. Lehti on kääntynyt: mitähän tänä vuonna luetaan, mistä kohistaan ja mitä myydään?
Tässä vielä jatkoa kauno- ja lastenkirjalistoihin muista osastoista poimituilla suosikeilla. Aapinen olisi tietysti voinut kuulua jo edellisiin, mutta olen luokitellut sen koulukirjaksi. Samoin Anne Frank voisi olla kaunokirjallisuutta, ehkä Suholakin. Mutta näillä mennään:
1. Deborah Spungen: Nancy (huumeisiin kuolleen tytön elämäkerrasta on tullut kulttikirja)
2. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
3. Aino Suhola: Rakasta minut vahvaksi (yllättävä suosikki!)
4.-7.
Frank Bettger: Miten minusta tuli huippuluokan myyjä (ällistyttävä bestseller)
Elävä uutinen. Uusi testamentti vapaasti kerrottuna
Kaija Junkkari: Naiseksi joka olet
Martti Kiviruusu ym.: Hengellisiä lauluja ja virsiä kuorolle
8.-11.
John Bunyan: Kristityn vaellus
Kathryn Kuhlman: Uskon ihmeisiin
Pyhä Raamattu (vuoden 1938 käännös)
Somerkivi - Tynell - Airola: Lasten oma aapinen
Uskonnollisten kirjojen suuri osuus listalla kertoo paitsi siitä, että niitä on siunaantunut eri lähteistä Apis Antikvan hyllyille aika paljon, myös siitä, että niillä on yllättävästi kysyntää.
Kuten muussakin myynnissä, jonkinlainen lumipalloefekti toimii myös antikvariaatissa. Kun joku kirja näyttää liikkuvan liukkaasti, ostan sitä myös heti lisää, kun bongaan kelvollisen yksilön jossakin kirpparilla.
On mielenkiintoista seurata taas uutta kirjavuotta. Lehti on kääntynyt: mitähän tänä vuonna luetaan, mistä kohistaan ja mitä myydään?
perjantai 23. joulukuuta 2011
Mitä Suomi lukee... vähän myöhemmin
Tämän vuoden kirjat on julkaistu, mainostettu ja kohuttu, pian kaikki palkittavat palkittu ja luettavat luettukin. Ensi vuonna ovat pinnalla taas uudet tuotteet, jotka vielä uinuvat kustantajien pöydillä tai (nimekkäimpien osalta) peräti kirjailijoiden päässä.
Kirjojen myynti riippuu monen monista asioista. Kukaan ei takaa, että listojen kärjessä ovat vuoden parhaat kirjat. Arvostelijatkin ovat niistä erimielisiä. Mutta erilaisten sattumien ja onnenkantamoisten ja markkinoinnin lakien tuloksena muotoutuvat kymmenen kärjessä -listat, jotka puolestaan ruokkivat itse itseään. Sitä ostetaan, mikä tuntuu olevan suosiossa.
Nettiantikvariaattini Apis Antikva on toiminut kahdeksan vuotta. Koska kaikki tuotteet on listattu tietokoneella Antikvaarin muistiin, pystyn helposti tarkistamaan, mitkä ovat olleet aikaa kestäviä suosikkeja.
Hankin kirjoja lähinnä yksin kappalein kirppiksiltä, mutta joskus suurempiakin eriä, kun joku tyhjentelee omia tai perikunnan hyllyjä. Perusperiaatteeni on, että ostan vain sellaista, minkä pitäminen ei harmita, vaikkei se menisi kaupaksikaan. Dekkareita hankin vain vähän, koska itse en lue niitä paljonkaan. Ylipäänsä ajattelen, että kirjojen on kestettävä aikaa. Hankinnat eivät ole järjestelmällisiä ja paljon riippuu siitä, mitä on saatavilla. Joistakin kirjoista eivät perikunnatkaan luovu.
Tein Top Ten -listat myymästäni kaunokirjallisuudesta kahdeksan vuoden ajalta (samassa listassa sekä kotimainen että käännetty) ja lasten- ja nuortenkirjoista. Nämä kirjat siis liikkuvat ja käyvät kaupaksi vielä sitten, kun niitä ei mainosteta eikä nostella näyteikkunoihin. Voisipa siis hyvinkin sanoa, että ne ovat kaikki jo klassikkoja. Joiltakin osin yllättävä lista!
Kirjojen myynti riippuu monen monista asioista. Kukaan ei takaa, että listojen kärjessä ovat vuoden parhaat kirjat. Arvostelijatkin ovat niistä erimielisiä. Mutta erilaisten sattumien ja onnenkantamoisten ja markkinoinnin lakien tuloksena muotoutuvat kymmenen kärjessä -listat, jotka puolestaan ruokkivat itse itseään. Sitä ostetaan, mikä tuntuu olevan suosiossa.
Nettiantikvariaattini Apis Antikva on toiminut kahdeksan vuotta. Koska kaikki tuotteet on listattu tietokoneella Antikvaarin muistiin, pystyn helposti tarkistamaan, mitkä ovat olleet aikaa kestäviä suosikkeja.
Hankin kirjoja lähinnä yksin kappalein kirppiksiltä, mutta joskus suurempiakin eriä, kun joku tyhjentelee omia tai perikunnan hyllyjä. Perusperiaatteeni on, että ostan vain sellaista, minkä pitäminen ei harmita, vaikkei se menisi kaupaksikaan. Dekkareita hankin vain vähän, koska itse en lue niitä paljonkaan. Ylipäänsä ajattelen, että kirjojen on kestettävä aikaa. Hankinnat eivät ole järjestelmällisiä ja paljon riippuu siitä, mitä on saatavilla. Joistakin kirjoista eivät perikunnatkaan luovu.
Tein Top Ten -listat myymästäni kaunokirjallisuudesta kahdeksan vuoden ajalta (samassa listassa sekä kotimainen että käännetty) ja lasten- ja nuortenkirjoista. Nämä kirjat siis liikkuvat ja käyvät kaupaksi vielä sitten, kun niitä ei mainosteta eikä nostella näyteikkunoihin. Voisipa siis hyvinkin sanoa, että ne ovat kaikki jo klassikkoja. Joiltakin osin yllättävä lista!
Kotimainen ja käännetty kaunokirjallisuus:
1. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
2. William Golding: Kärpästen herra
3.-4.
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
5.-7.
Jane Austen: Järki ja tunteet
Laila Hietamies: Lehmusten kaupunki
Antti Hyry: Kertomus
8.-12.
Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki
Yrjö Jylhä: Kiirastuli
Anja Kauranen: Ihon aika
John Steinbeck: Matka Charleyn kanssa
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Suomalaisista olisi seuraavana Kaarlo Sarkian Runot, mutta samalla lukemalla on kymmenen käännöskirjaa Camusin Sivullisesta Tolstoin Anna Kareninaan.
Lasten- ja nuortenkirjat
1. L. M. Montgomery: Anna ystävämme
2.-7.
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Louisa M. Alcott: Pikku naisia
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä
L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet
Anni Swan: Iris rukka
8.-13.
Lewis Carroll: Liisa ihmemaassa
Louisa M. Alcott: Blumfieldin pojat
F. H. Burnett: Pikku prinsessa
Walter Farley: Mustan oriin poika
Rauha Virtanen: Seljan tytöt
Rauha Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Ihan tuntumassa on suomalaisista Aale Tynnin Satuaapinen. Monet sarjakirjat ja muut suosikit pääsisivät yhteismyynnillä listalle, vaikka eivät erillisillä nimikkeillä siihen yllä: suomalaisista mm. Merja Jalo, Tuija Lehtinen (suosituimpana omassa kaupassani Poika nimeltä Iines), Mary Marck, Rebekka Räsänen, Anni Polva, Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Laura Soinne ja Aili Somersalo pitävät hyvin pintansa näilläkin markkinoilla.
Onko ikivihreillä kirjoilla jokin yhteinen nimittäjä? Itsekin luin Iris rukkaa ja Pikku prinsessaa jo pienenä. Ne koskettivat. Pienen tytön kova kohtalo ja lopulta onnellinen loppu - siinä pettämätön yhdistelmä. Kirjan on tunkeuduttava ihon alle, sitten se ei vanhetu yhdessä sesongissa.
Hyvää lukujoulua kaikille! Oma toivelahjani on Rosa Liksomin Hytti nro 6. Sitä on painettu jo 100 000 kpl, joten en ole ainoa, jolle se on kääritty pakettiin. Saa nähdä, onko se vielä 20 vuoden kuluttua antikvaarien listoilla. Yhden yön pysäkkiä olen itse asiassa myynyt useankin kappaleen, joten kuka tietää, ehkä tästäkin tulee klassikko.
P.S. Tarkistuslaskennassa R. L. Stevensonin Aarresaari nousi Iris rukan ja kumppaneiden rinnalle.
Hyvää lukujoulua kaikille! Oma toivelahjani on Rosa Liksomin Hytti nro 6. Sitä on painettu jo 100 000 kpl, joten en ole ainoa, jolle se on kääritty pakettiin. Saa nähdä, onko se vielä 20 vuoden kuluttua antikvaarien listoilla. Yhden yön pysäkkiä olen itse asiassa myynyt useankin kappaleen, joten kuka tietää, ehkä tästäkin tulee klassikko.
P.S. Tarkistuslaskennassa R. L. Stevensonin Aarresaari nousi Iris rukan ja kumppaneiden rinnalle.
perjantai 9. joulukuuta 2011
Palkinto- ja ehdokassadetta
Loppuvuonna ropisee niin paljon erilaisia kirjallisuuspalkintoja ehdokkuuksineen, että päivälehdetkään eivät tunnu enää vetävän kaikkia listoja. Se on tietysti harmi, koska palkintojen tärkeä tarkoitus on etsiä kotimaiselle kirjallisuudelle lisää julkisuutta.
Tuoko Finlandialle enemmän palstatilaa se, että palkinto on huomattavan suuri? Tietynlainen jännitys syntyy myös siitä, että palkinnon lopullinen valitsija ei ole sama raati, joka on asettanut ehdokkaat, ja lisäksi hän on yleensä julkisuudessa tunnettu henkilö toisin kuin raatilaiset.
Sofi Oksasen voitettua sekä Finlandia- että Runeberg-palkinnot raateihin näyttää pesiytyneen ajatus, että ehdollekaan ei ole syytä laittaa samoja teoksia. Jotain rajaa sentään. Ja onhan hienoa, että Suomessa ilmestyy vuosittain korkeatasoista kirjallisuutta monien palkintoehdokkuuksien verran.
Vaikka minun pitäisi nyt jäävätä itseni, sanonpa kuitenkin, että vierastan Rouva Huun Lastenkirjahyllyssä esittämää ajatusta, jonka mukaan Topelius- ja Lydecken-palkintoraadit jotenkin "korjaisivat" FJ-raadin linjauksia. Uskon nimittäin jokaisen palkintoraadin tekevän vakavaa ja totista työtä ehdokkuuksia harkitessaan ja nostan hattua kaikille raatien jäsenille, jotka hiki hatussa kahlaavat läpi kymmenittäin teoksia ja pohtivat vaihtoehtoja. En väheksyisi ammattilaisten ammattitaitoa, vaikka ulkopuolelle varmasti jää aina kirjoja, joiden poisjäänti näyttää virheeltä. Mutta erittäin hienoa on, että kun palkintoja on useita, saadaan esille suuri määrä huomionarvoisia kirjoja.
Finlandia-palkintojen parin viikon aikajana ehdokasasettelusta palkinnonsaajan julkistamiseen on kohtuullinen. Jaksavatko kaupatkaan pitää esillä Runeberg-, Topelius- ja Lydecken-ehdokaskirjoja kuukautta tai lähes kahta? Nykykäytäntö johtuu tietysti siitä, että suomalaisten kirjat ostetaan pääosin jouluksi, mutta silloin on kaupoissakin tilanahtaus pahimmillaan.
Entä sitten se itse palkinto? Runebergista saa sentään 10 000 euroa, mutta 1700 euroa näyttää nykyaikana säälittävän pieneltä summalta. Eikö mistään löydy sponsoria, jonka tuella nämä lastenkirjapalkinnot voisi hilata edes 5000 euroon? Yhden kuukauden taiteilija-apurahan suuruinen tuki on tietysti tyhjää parempi, mutta kun rinnalle on tullut 30 000 euron Finlandia Junior, palkinnot eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Kuitenkin voittajakirjat voivat olla yhtä tasokkaita.
Tätä vuotta lukuunottamatta FJ-diktaattori on yleensä valitellut, että on vaikea verrata lasten- ja nuortenkirjaa toisiinsa ja valita niistä parempi. Yksi ratkaisuhan olisi jakaa palkinto kahtia, 15 000 kummallekin lajille. Kai tätä on jo mietittykin moneen kertaan. Sinänsä lanu-kirjallisuudelle on kyllä suuri voitto, että sen saama palkinto on yhtä suuri kuin aikuisten kirjojen.
Jos unohdetaan rahapuoli, suurin palkinto kirjailijalle on tietysti se, että hänen työnsä saa julkista arvostusta ja tunnustusta. Sen vaikutus on uskomattoman suuri epäuskon suossa taapertavalle tekijälle. Siksi oikein sydämestäni toivon, että uudet palkintoehdokkaat nauttisivat täysillä ja ottaisivat tilanteesta kaiken ilon irti. Ei teitä ole arvalla vedetty, kuten joku ehdokas veisteli. Asiantuntijat ovat tehneet valintansa ja ehdolle asetettujen kirjailijoiden työn jälki on painavaksi havaittu. Malja sille!
Tuoko Finlandialle enemmän palstatilaa se, että palkinto on huomattavan suuri? Tietynlainen jännitys syntyy myös siitä, että palkinnon lopullinen valitsija ei ole sama raati, joka on asettanut ehdokkaat, ja lisäksi hän on yleensä julkisuudessa tunnettu henkilö toisin kuin raatilaiset.
Sofi Oksasen voitettua sekä Finlandia- että Runeberg-palkinnot raateihin näyttää pesiytyneen ajatus, että ehdollekaan ei ole syytä laittaa samoja teoksia. Jotain rajaa sentään. Ja onhan hienoa, että Suomessa ilmestyy vuosittain korkeatasoista kirjallisuutta monien palkintoehdokkuuksien verran.
Vaikka minun pitäisi nyt jäävätä itseni, sanonpa kuitenkin, että vierastan Rouva Huun Lastenkirjahyllyssä esittämää ajatusta, jonka mukaan Topelius- ja Lydecken-palkintoraadit jotenkin "korjaisivat" FJ-raadin linjauksia. Uskon nimittäin jokaisen palkintoraadin tekevän vakavaa ja totista työtä ehdokkuuksia harkitessaan ja nostan hattua kaikille raatien jäsenille, jotka hiki hatussa kahlaavat läpi kymmenittäin teoksia ja pohtivat vaihtoehtoja. En väheksyisi ammattilaisten ammattitaitoa, vaikka ulkopuolelle varmasti jää aina kirjoja, joiden poisjäänti näyttää virheeltä. Mutta erittäin hienoa on, että kun palkintoja on useita, saadaan esille suuri määrä huomionarvoisia kirjoja.
Finlandia-palkintojen parin viikon aikajana ehdokasasettelusta palkinnonsaajan julkistamiseen on kohtuullinen. Jaksavatko kaupatkaan pitää esillä Runeberg-, Topelius- ja Lydecken-ehdokaskirjoja kuukautta tai lähes kahta? Nykykäytäntö johtuu tietysti siitä, että suomalaisten kirjat ostetaan pääosin jouluksi, mutta silloin on kaupoissakin tilanahtaus pahimmillaan.
Entä sitten se itse palkinto? Runebergista saa sentään 10 000 euroa, mutta 1700 euroa näyttää nykyaikana säälittävän pieneltä summalta. Eikö mistään löydy sponsoria, jonka tuella nämä lastenkirjapalkinnot voisi hilata edes 5000 euroon? Yhden kuukauden taiteilija-apurahan suuruinen tuki on tietysti tyhjää parempi, mutta kun rinnalle on tullut 30 000 euron Finlandia Junior, palkinnot eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Kuitenkin voittajakirjat voivat olla yhtä tasokkaita.
Tätä vuotta lukuunottamatta FJ-diktaattori on yleensä valitellut, että on vaikea verrata lasten- ja nuortenkirjaa toisiinsa ja valita niistä parempi. Yksi ratkaisuhan olisi jakaa palkinto kahtia, 15 000 kummallekin lajille. Kai tätä on jo mietittykin moneen kertaan. Sinänsä lanu-kirjallisuudelle on kyllä suuri voitto, että sen saama palkinto on yhtä suuri kuin aikuisten kirjojen.
Jos unohdetaan rahapuoli, suurin palkinto kirjailijalle on tietysti se, että hänen työnsä saa julkista arvostusta ja tunnustusta. Sen vaikutus on uskomattoman suuri epäuskon suossa taapertavalle tekijälle. Siksi oikein sydämestäni toivon, että uudet palkintoehdokkaat nauttisivat täysillä ja ottaisivat tilanteesta kaiken ilon irti. Ei teitä ole arvalla vedetty, kuten joku ehdokas veisteli. Asiantuntijat ovat tehneet valintansa ja ehdolle asetettujen kirjailijoiden työn jälki on painavaksi havaittu. Malja sille!
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Aiheet etsivät kirjailijoita, kun aika on kypsä
Finlandia-voittaja Rosa Liksomia on viime päivinä haastateltu viestimissä oikein olan takaa. Hieno juttu. Useammin kuin yhden kerran olen kuullut hänen kertovan, että alkusysäyksenä kirjaan Hytti nro 6 on ollut junamatka, jonka hän teki hajoavan Neuvostoliiton halki parikymmentä vuotta sitten. Siitä teos alkoi hiljalleen kypsyä ja etsiä muotoaan. Hänen mielestään vie hyvinkin tuon verran aikaa, ennen kuin kirjailija pystyy käsittelemään aihetta voimakkaista tunnelatauksista irtautuneena. Jokainen kirjailija tietää, että etääntyminen niistä on tarpeen hyvän tuloksen aikaansaamiseksi.
Mari Viertola totesi Turun sanomissa pari viikkoa sitten arvioidessaan tämänsyksyistä kirjaani, joka kertoo inkerinsuomalaisista Stalinin puristuksessa: "Sofi Oksanen on vaikuttanut suomalaiseen kirjallisuuteen kuin herätyskello: moni muukin on havahtunut kuvaamaan pienten kansojen kohtaloa koneistossa nimeltä Neuvostoliitto."
Oksasen Puhdistus ilmestyi huhtikuussa 2008. Se ei ole ehtinyt vaikuttaa ainakaan Rosa Liksomiin. Oman kirjani sisältö ja rakenne on ollut päässäni melko valmiina yhdeksän vuotta, mutta ensimmäisen luvun jälkeen sain aikaa kirjoitustyön jatkamiseen vasta kaksi ja puoli vuotta sitten - itse asiassa Puhdistuksen ilmestymisen aikoihin. Olin kyllä nähnyt näytelmän, mutta kirjan luin vasta kun omani oli jo kuta kuinkin valmis. Se ei kerro edes samasta ajasta, ja näkökulmanikin on lapsen ja nuoren. Viro ja sen kohtalo tuli kirjaani mukaan siksi, että mieheni oli siellä työssä ja käydessäni häntä tapaamassa matkustelimme maata muutaman kerran ristiin rastiin. Tallinnan miehitysmuseon tutkin tarkkaan useaan kertaan ja Hiidenmaan Kassarissa kävin tutustumassa Aino Kallaksen maisemiin.
Luulin tekeväni maailman ensimmäisen nuorisoromaanin Stalinin vainoista, mutta yllätys yllätys, samaan aikaan toisaalla eli Yhdysvalloissa latvialaistaustainen Ruta Sepetys laati oman sukunsa vaiheista kuta kuinkin samantyyppistä tarinaa. Ja kuinka ollakaan, myös sama kustantaja, joka aiemmin on julkaissut nuorisoromaanini, oli bongannut Sepetyksen kirjan Harmaata valoa Bolognan messuilta ja ehtinyt ottaa sen ohjelmaansa juuri ennen kuin oma käsikirjoitukseni tuli lukuvaiheeseen. Kelju tilanne kustantajallekin, ja sillä hilkulla että kirjani yleensä pääsi listalle jonoon, kun käännöskirjan suhteen piti noudattaa kansainvälistä julkaisuaikataulua.
"Blagiaatista ei tietenkään ole kyse", toteaa Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa. No ei totta vieköön. Minulla ei voinut olla harmainta aavistusta henkilöstä nimeltä Ruta Sepetys, jolle kirja oli esikoisteos. Emmekä voi epäillä Sofi Oksasenkaan vaikutusta Suomen lisäksi koko maailmankirjallisuuteen.
Muuta selitystä neuvostoelämän rävähtämiselle kirjoihin siellä ja täällä ei ole kuin ajan kypsyminen. Kyse on suuresta traumasta, joka vaatii paljon lisää käsittelyä myös kirjallisuudessa. Samasta syystä nuoret naiset ovat alkaneet kirjoittaa toisesta maailmansodasta. Isoisät ovat puhuneet lapsenlapsilleen, jotka nyt ovat kasvaneet aikuisiksi ja haluavat käsitellä historiaa kirjallisuuden keinoin.
Niin että hyvä kirjailija, kun ensin kuljet muutaman vuoden ympäriinsä haistelemassa ajan tuulia ja lopulta alat purkaa ainutlaatuista löytöäsi tietokoneen ruudulle, älä luulekaan ettei joku muu jossakin maapallolla jo kirjoittaisi samasta aiheesta. Mutta hällä väliä. Ei siitä sama kirja tule. Annetaan palaa.
Mari Viertola totesi Turun sanomissa pari viikkoa sitten arvioidessaan tämänsyksyistä kirjaani, joka kertoo inkerinsuomalaisista Stalinin puristuksessa: "Sofi Oksanen on vaikuttanut suomalaiseen kirjallisuuteen kuin herätyskello: moni muukin on havahtunut kuvaamaan pienten kansojen kohtaloa koneistossa nimeltä Neuvostoliitto."
Oksasen Puhdistus ilmestyi huhtikuussa 2008. Se ei ole ehtinyt vaikuttaa ainakaan Rosa Liksomiin. Oman kirjani sisältö ja rakenne on ollut päässäni melko valmiina yhdeksän vuotta, mutta ensimmäisen luvun jälkeen sain aikaa kirjoitustyön jatkamiseen vasta kaksi ja puoli vuotta sitten - itse asiassa Puhdistuksen ilmestymisen aikoihin. Olin kyllä nähnyt näytelmän, mutta kirjan luin vasta kun omani oli jo kuta kuinkin valmis. Se ei kerro edes samasta ajasta, ja näkökulmanikin on lapsen ja nuoren. Viro ja sen kohtalo tuli kirjaani mukaan siksi, että mieheni oli siellä työssä ja käydessäni häntä tapaamassa matkustelimme maata muutaman kerran ristiin rastiin. Tallinnan miehitysmuseon tutkin tarkkaan useaan kertaan ja Hiidenmaan Kassarissa kävin tutustumassa Aino Kallaksen maisemiin.
Luulin tekeväni maailman ensimmäisen nuorisoromaanin Stalinin vainoista, mutta yllätys yllätys, samaan aikaan toisaalla eli Yhdysvalloissa latvialaistaustainen Ruta Sepetys laati oman sukunsa vaiheista kuta kuinkin samantyyppistä tarinaa. Ja kuinka ollakaan, myös sama kustantaja, joka aiemmin on julkaissut nuorisoromaanini, oli bongannut Sepetyksen kirjan Harmaata valoa Bolognan messuilta ja ehtinyt ottaa sen ohjelmaansa juuri ennen kuin oma käsikirjoitukseni tuli lukuvaiheeseen. Kelju tilanne kustantajallekin, ja sillä hilkulla että kirjani yleensä pääsi listalle jonoon, kun käännöskirjan suhteen piti noudattaa kansainvälistä julkaisuaikataulua.
"Blagiaatista ei tietenkään ole kyse", toteaa Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa. No ei totta vieköön. Minulla ei voinut olla harmainta aavistusta henkilöstä nimeltä Ruta Sepetys, jolle kirja oli esikoisteos. Emmekä voi epäillä Sofi Oksasenkaan vaikutusta Suomen lisäksi koko maailmankirjallisuuteen.
Muuta selitystä neuvostoelämän rävähtämiselle kirjoihin siellä ja täällä ei ole kuin ajan kypsyminen. Kyse on suuresta traumasta, joka vaatii paljon lisää käsittelyä myös kirjallisuudessa. Samasta syystä nuoret naiset ovat alkaneet kirjoittaa toisesta maailmansodasta. Isoisät ovat puhuneet lapsenlapsilleen, jotka nyt ovat kasvaneet aikuisiksi ja haluavat käsitellä historiaa kirjallisuuden keinoin.
Niin että hyvä kirjailija, kun ensin kuljet muutaman vuoden ympäriinsä haistelemassa ajan tuulia ja lopulta alat purkaa ainutlaatuista löytöäsi tietokoneen ruudulle, älä luulekaan ettei joku muu jossakin maapallolla jo kirjoittaisi samasta aiheesta. Mutta hällä väliä. Ei siitä sama kirja tule. Annetaan palaa.
tiistai 29. marraskuuta 2011
Kustantaminen muutosten kourissa
Kuuntelin viime lauantaina järjestetyssä Kritiikin päivässä Leena Majanderin, Touko Siltalan ja Ville Hytösen ajatuksia media- ja kustannusalan murroksesta. Mitään hirveän uutta ja mullistavaa sanottavaa heillä ei ollut, mutta olipahan ainakin hauska olla todistamassa Siltalan lohkaisua, ettei hän oli uskonut tällaisen marraskuun päivän koittavan, jona hän kuuntelee Majanderin (ohjelmassa ei ollut nimen perässä Reenpäätä) WSOY:tä ylistävää puhetta!
Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.
Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.
Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.
Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.
P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!
Teknologian ja ikärakenteen muutos sekä rahan ja talouden merkityksen korostaminen ovat Majanderin mukaan tärkeimpiä murroksen syitä. Kun kustannusalalla suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, hän pelkää että samalla voivat kadota hiljainen tieto ja suhteellisuudentaju. Viime mainittua hän peräänkuulutti mm. sopimuspykälistä keskusteltaessa. En tiedä, onko taju sitten kadonnut kustantajalta vai kirjailijalta, mutta WSOY:n viime vuosien kiistat taisivat olla ajatuksen takana. Kulttuuri ja sivistys olisi Majanderin visioissa tehtävä ihmisille houkuttelevaksi. Kun kirjailijoiden ikähaitari on 20-90 vuotta, kustantajan sillanrakennustyö on vaativaa. Ammattitaitoa, luotettavuutta, joustavuutta ja respektiä pitäisi löytyä.
Siltala puolestaan näki tärkeäksi kustantajan ja kirjailijan väleissä tapahtuneen perusteellisen muutoksen. Ennen kustantajalla oli suuri arvovalta, mutta 2000-luvulla patruuna-asetelma hävisi kokonaan. Kustantamojen riidat kirjailijoiden kanssa eivät enää pysy salassa, ja kirjailija voi sähköisen median välityksellä kääntyä suoraan yleisön puoleen. Talouskollisuus on taakse jäänyttä elämää ja kirjailijat odottavat nopeaa reagointia. Kustannuspäätösten tekijöillä on uudelleenkouluttautumisen paikka. Nyt on kirjailijan helppoa perustaa vaikka oma kustantamo, mutta Siltala muistutti, ettei ole "helvetin hohdokasta" soitella painotaloihin ja kysellä tarjouksia. Kirjojen kappalemääräinen myynti, joka oli vuoteen 2006 asti melko stabiili, on lisäksi alkanut pudota, ja Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten henkilöstön määrä on laskenut samaan aikaan 15%. Tietokirjoissa pudotus on ollut dramaattinen. Kustantajan suhde kirjailijaan on yhä kaiken kustannustoiminnan lähtökohta.
Ville Hytönen, joka kantaa "pienkustantajan" leimaa, kyseenalaisti sanojen merkityksiä, esimerkiksi juuri tuota pienkustantajaa. Onko kyse vähäisistä kirjoista vai mistä? Kritiikki-sana pitäisi korvata resensiolla ja arvostelujen lähentyä esseistiikkaa. Kriitikon ei tarvitse palvella lukijaa vaan hänen työllään on itseisarvo. Helsingin Sanomat keskittyy hänen mukaansa pääkaupunkiin ja kirjailijan arvoon. Hytösen mielestä taide on taidetta siksi, ettei sitä voi määritellä.
Valitettavasti en ehtinyt kuunnella Johanna Vehkoon esitystä aiheesta Kuka kaipaa kriitikkoa. Ainakin kysymys on hyvä. Useimmat kirjailijat kyllä kaipaavat kriitikkoa, mutta joskus arvostelijan kapeus ja oma korvasyyhy jättävät jälkeensä vain lisää kysymyksiä. Miten tekstin voi käsittää noin? Onko tuo ihminen oikeasti lukenut kirjani vai pelkästään selaillut sitä saadakseen siitä lehteen muutaman sentin jutun (ja kaiketi palkan tai palkkion)? Onhan hän yksi lukija, mutta ei lukija yli muiden. Ehkä Hytösen resensiossa on ajatusta, mutta lehdissä esseet kyllä jäisivät melkoisen lyhkäisiksi.
P. S. Huomasin nyt, että Sallan lukupäiväkirjassa on oikein perusteellinen esitys Kritiikin päivästä: hauska lukea, miten toinen kuulija on sitä kommentoinut, ja sieltäpä löytyy myös Vehkoon esityksestä tiivistelmä!
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Finlandiaa ja unelmia
Mikä etuoikeus päästä tänään tuoreeltaan onnittelemaan Vilja-Tuulia Huotarista Finlandia Juniorista! Pyysin tyttäreni mukaan juhlaan: hän on voittajaa vuoden vanhempi. Siinä iässä pitää unelmoida paljon. Ihmeen moniin unelmiin elämä myös vastaa. Itse asiassa ne ohjaavat eteenpäin juuri siihen suuntaan kuin elämän pitääkin mennä.
FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.
Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!
Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.
No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.
FJ-ehdokkuus oli itselleni asia, josta en osannut edes unelmoida. Kun tein nuortenkirjoja muutama vuosikymmen sitten, ei ollut mitään palkintoehdokkuuksia. Kerran vuodessa joku arvokas henkilö sai valtionpalkinnon ja kaiketi siihen aikaan jo Topeliuksenkin, mutten tiedä, millainen raati palkitut valitsi ja miksi. Yhteisilmoituksessa saattoi oman kirjan kansi vilahtaa. Jos sai Hesariin muutaman rivin myönteisen maininnan, voi jo tanssia ruusuilla.
Kahden ehdokkuusviikon aikana kuljeksin pari kertaa Helsingin keskustan kirjakauppojen läpi. Sehän oli kuin unennäköä: kirjani, jota oli lojunut viikkokausia siellä Akateemisen takaosan nuortenhyllyssä muutama kappale, oli nostettu Espan näyteikkunaan (valokuvautin sen edessä itseni ja lapsenlapseni: kerran elämässä!), ja sisällä kirjaa oli kunnon pino muiden ehdokkaiden kanssa ihan omassa pöydässään oven lähellä niin näkyvällä paikalla, että kiertämättä ei päässyt ohi. Jopa Suomalaisessa se ainut takahyllyyn tungettu näytevarastokappale oli korvautunut keskeiselle paikalle ladotulla kirjapinolla. Kuulin, että jossain maaseutukaupungissakin oli ehdokaskirjat nostettu näytevaraston uumenista omalle pöydälleen esiin. Mielessäni kertasin nämä näkymät muutamalla kymmenellä. Kyllä me ehdokkaat totisesti olimme onnenpekkoja!
Tästä kokemuksesta kehkeytyi mielessäni Unelma. Olisiko kirjakaupoilta paljon vaadittu, jos ne parin viikon välein nostaisivat tuoreet kotimaiset nuortenkirjat sieltä näytevarastohyllystä pöydälle tai seinälle riviin ja laittaisivat päälle kyltin: UUTTA KOTIMAISTA LAPSILLE JA NUORILLE. Varmaan joku keksii paremmankin tekstin. Ihan joka ikinen vuoden aikana ilmestyvä kirja olisi siis pari viikkoa näyttävästi esillä. Jotenkin kyllästyttää, kun kaikissa kaupoissa on vain se iänikuinen Top ten -lista ja siinä samat tekijät viikosta ja vuodesta toiseen. Harvoin kirjakaupassa poikkeava kummi, mummi, äiti tai iskä ei jaksa lähteä muuta etsimään. Hän valitsee jonkun siitä kymmmeniköstä arvellen, että varmaan lapset tykkää juuri näistä kun ne myy noin hyvin.
No joo, markkinoinnin lait ovat mitä ovat, lumipalloefektit tietysti totta nekin, mutta jos ei mitään näy, kuinka asiakas osaa ostaa? Liian monet hienot kirjat ovat kuin Tove Janssonin Näkymättömiä lapsia. Tämän näkymisen ilon tahtoisin jakaa toisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden kanssa. Se motivoi ja innostaa ja sytyttää mieleen sellaista valoa (pitäisiköhän se sanoa vastedes aina kolme kertaa?), ettei marraskuussakaan tarvitse kirkasvalolamppua.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Talvipalloon
Mehiläiset ovat saaneet syksyn päätteeksi oksaalihappotiputuksen, jonka pitäisi nitistää loputkin varroapunkit. Ne ovat ilmojen viilettyä alkaneet kokoontua kuningattaren ympärille talvipalloon. Siinä ne viettävät kylmät kuukaudet, nauttivat hiljakseen talviruokaa kakuilta ja vaihtavat keskenään paikkaa niin etteivät uloimmatkaan palellu, vaikka pakkanen miten paukkuisi.
Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.
Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.
Kevät on kaukana, mutta tulossa. Maalis-huhtikuussa, kun auringonsäteet lämmittävät pesää ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta, pallo purkautuu puhdistuslennolle ja emo alkaa munia.
Tänä harmaana marraskuun päivänä minäkin haluaisin käpertyä talvipalloon ja havahtua vasta, kun paju kukkii ja mehiläiset lentävät taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)