Hiiri keitti puuroo...

Kirjastokorvausapurahat puhututtavat taas kerran. Olen verestänyt lapsenlapseni Olavin, 1 v., kanssa vanhaa leikkiä Hiiri keitti puuroo. Anto tuolle, anto tuolle, tuo ei saanutkaan! Mutta sitten hyppäs kivelle, hyppäs kannolle, löysi uusia jauhoja ja tuokin sai.

Olisi tosi kivaa kun kaikki saisivat. Ja erityisen mukavaa, jos myös aloittelevat kirjailijat saisivat. He jotka juuri ovat selvinneet julkaisukynnyksen yli, mutta näytöt eivät vielä riitä apurahojen jakajille. Joskus kun näyttää uhkaavasti siltä, että sille, jolla jo on, annetaan lisää.

Olen viime viikkoina muistellut aikaa 50 vuotta sitten, kun sain WSOY:ltä mukavan kirjeen.

Minusta tuli kirjailija. Se oli yhä juhlaa, varsinkin kun kirjat menivät siihen aikaan myös kaupaksi. Nuortenkirjalle kaksi painosta ja 7000 kpl taisi olla aika normaali menekki. Nykyisin normaalia on kymmenesosa siitä.

Mutta seuraavan kirjan julkaisin Saviminän jälkeen vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Ehkä se ei johtunut vain siitä, ettei ollut varaa jäädä kirjoittamaan. Elämän täyttivät myös opiskelu, perheen perustaminen, esikoisen syntymä... Alussa kuitenkin tarvitsisi paljon rohkaisua, että uskaltaisi jatkaa oman tiensä etsimistä kirjailijana. Pienikin apuraha kasvattaisi uskoa omiin kykyihin. Se olisi enemmän kuin riihikuivaa rahaa.

Siksi toivon, että kirjastoapurahat palaisivat entisen ruotuun ja useammat saisivat vaikka vähemmän. Ovathan apurahat aina myös tunnustuksia. Mielensäpahoittajat joutuvat keräämään motivaationsa pelkästä työn ilosta tai sanomisen pakosta.

Onnea, Anna Emilia Laitinen!

Kuvittajat ry:n Kaiku-tulokaspalkinnon sai viime maanantaina tamperelainen Anna Emilia Laitinen. Kun hän neljä vuotta sitten teki kannen kirjaani Kaukana omalta maalta, olin siitä ylpeä ja onnellinen, koska pidin kovasti hänen tyylistään.

Olen tyytyväinen, että lunastin häneltä silloin myös kansikuvan originaalin. Uskon, että Anna Emilia pääsee vielä pitkälle. Hän on ehtinyt kuvittaa kirjoja jo muuallakin kuin Suomessa. Lämpimät onnittelut!

Missä he kulkivat kerran

Kirjan materiaalin keräilyvaiheessa ei voi tietää, syntyykö koskaan mitään valmista, ainakaan sellaista jonka joku julkaisisi. Kuitenkin suunnitteluun pitää suhtautua tosissaan. Ehkä joskus saan aikaan kirjan, jossa esiintyvät muutamat kauan sitten edesmenneet sukulaiset, muun muassa isoäitini ja isoisäni. He liittyvät kiinteästi tarinaan.

Vaiheessa, jota nyt pohdin, isoisäni oli perustanut Helsinkiin Aleksanterinkatu 13:een liikekumppaninsa kanssa konttori- ja paperitarvikkeiden liikkeen Lång & Leppäaho. Löysin netistä jopa kuvan tästä liiketilasta.

Tänään kaupungilla kävellessäni kävin katsomassa paikkaa. Sisäänkäynti on upea. En ollut koskaan ennen huomannut sitä ja epäilin jopa että talo oli kokonaan uusittu. Mutta tästä oviaukosta kaiketi isoisäni meni sisään liikkeeseen.

Osakeyhtiö ei valitettavasti menestynyt. Paperin kanssa tekemisissä ollut isoisäni tutustui ilmeisesti työn merkeissä Tornator-osakeyhtiöön, joka teki paperia. Kun Tornator osti Kuopion läheltä Leppävirralta Vokkolan kartalon metsät ja muut tilukset 1911, isoisäni vuokrasi kartanon päärakennuksen nuorelle perheelleen. Tämä rakennuksen kuva löytyi netistä.

Nyt tiedän paikat, missä he kerran kulkivat. Siitä voi lähteä eteenpäin.

Iättömiä teoksia

Kävin tänään kertomassa viimeisistä nuortenkirjoistani. Yleisön keski-ikä oli odotetusti lähellä kahdeksaakymppiä ja kaikki olivat naisia. Heitä kiinnostivat ennen kaikkea kirjojen aiheet, inkerinsuomalaisten nuorten kokemukset vainoista ja karkotuksista ja paluumuutto Suomeen.

He olivat juuri niitä nuoria, joista kerron kirjassa Kaukana omalta maalta. "Minun ei tarvitse lukea mitään", eräs heistä sanoi ja painoi huokaisten käden rinnalleen. "Se on kaikki täällä. Minä olen itse elänyt tuon kaiken."

Toinen kertoi itkien Leningradin piirityksen aikaisista pienistä leivänmuruista, joita äiti laittoi pöydältä talteen jaettuaan lapsilleen 125 gramman palaset kurjasta pettuleivästä. "Äiti antoi meille kaiken muun ja söi itse vain nuo muruset."

Heillä olisi riittänyt kirjailijalle puhuttavaa moneksi päiväksi, näillä iättömillä teoksilla. Nahkakansissa.

Edessä tyhjä ruutu

Vanha vuosi kirjoineen vaipuu hautaan.
Niinkö? Eivätkö kirjat elä tosiaankaan kuin syksystä jouluun?

Kyllä ne elävät.
Tarinat jatkavat elämäänsä kaikkien niiden ajatuksissa, jotka ovat ne lukeneet. Jos kaupat heittävätkin uutuuskirjat jo tulevan vuoden aikana alelaariin, ne voivat sieltäkin löytää jonkun silmiin. Ja kirjastoista, varsinkin niistä! Eikä unohdeta divareita, antikvariaatteja, joskaan niiden myynti ei enää ylety kirjailijan kukkaroon asti. Kirjasta maksetaan tekijänpalkkio vain kerran. Lainauskorvaus nykyisin sentään lainatuista.

Surullista kyllä, aika moni kirja kuitenkin katoaa ehtimättä edes kunnolla esittäytyä lukijoille. Jää varastoon, kun kaupat eivät arvioineet bestselleriksi. Elää hetken kustantajan nettisivuilla. Ja lopulta eikun murskataan. Ajan hammas on kova. Paperista olet tullut, paperiksi pitää sinun jälleen tulla.

Kirjoittaja sulkee menneen kirjavuoden ovet ja kuulostelee mielensä liikkeitä. Sukeutuuko siellä jo jotain uutta vai mitä hän on huomaavinaan? Ikään kuin hahmoja, jotka alkavat puhua.

Hän menee koneen ääreen ja avaa tyhjän ruudun eteensä.

Ehdokkuuspalkinto

Hauska yllätys toissapäivänä, kun poikani soitti nähneensä netistä, että olen Topelius-palkintoehdokas. Yle oli kuulemma julkistanut asian vuorokauden etuajassa, joten kustantajakaan ei ehtinyt varoittaa etukäteen.

Mukavaa että tällaisillakin uutisilla on nykyisin kiire. Sosiaalinen media näytti taas mahtinsa. Kun lokakuussa Hesarin arvion jälkeen FB:n kirjailijasivullani poikkesi yli 1300 vierasta, nyt siellä on käynyt jo kuta kuinkin saman verran - vaikka Hesari vaikenee toistaiseksi kuin muuri tällaisista pikku-uutisista.

Julkisuus ei todellakaan tee nyt kirja-alalle pahaa. Ehdokkuus on kirjailijalle jo palkinto, tästä olemme kollegoiden kanssa samaa mieltä.

Onnea siis kaikille muillekin Topelius- ja Lydecken-ehdokkuuspalkinnon saaneille! Heihin voi tutustua vaikka Grafomania-sivustolla:

https://grafomania.wordpress.com/2014/12/08/topelius-ja-arvid-lydecken-ehdokkaat-2/

Pöhinää

Olen jo monta päivää aikonut kirjoittaa pöhinästä. Hassua, että tänään Hesarissa oli kolumni pöhinästä, joka tarkoittaa pönötyksen vastakohtaa. Minä olen ajatellut pöhinää ilmiönä, jota on ilmassa kuin alkuainetta. Jotain uutta on syntymässä.

Ja nyt ajattelen kirjoja, kuten tavallista, enkä parisuhteita. Minne olenkin nokkani syksyn aikana pistänyt ja mitä netistä lukenut, olen huomannut, että kirja-alan murros on alkanut herättää kunnon pöhinää. Kirjailijat puhisevat tietysti toisiaan tavatessaan siitä, kun eivät saa käsikirjoituksiaan kustannetuiksi eivätkä näe kirjojaan mainostettavan tai arvosteltavan missään lehdissä. Mutta nyt kirjailijaliitto sai uudeksi puheenjohtajakseen Jyrki Vainosen, joka puhkui valituksi tultuaan intoa edistää kirjailijoiden asioita Tuula-Liina Variksen jäljissä ja varmaan ihan umpihangessakin.

Pöhinään osallistuvat myös kustantamot: oli mukava lukea Kiiltomato.netistä WSOY:n Anna-Riikka Carlsonin kirjoitus, jossa hän vastasi kustantajien saamiin syytöksiin kaupallisuudesta, nimikemäärien vähentämisestä, makuloinnista ynnä muusta. Hänen mukaansa nyt pitäisi syytösten sijaan puolustaa lukemista, kirjastoja ja kirjallisuuden opetusta, ajaa kirjojen arvonlisäveron alentamista ja ostaa kirjoja. Ovatko ihmiset valmiita maksamaan sisällöstä - se on kohtalonkysymys. Niinpä. Jääkiekkomatsista maksetaan surutta ja elokuvaillastakin, mutta kirja ei saisi maksaa, vaikka yhden kirjan voi lukea moni ihminen ja sen voi lukea samaan hintaan uudelleenkin!

Kuulosti hauskalta, että Tammi on saanut ottaa yhä uusia painoksia Finlandia-voittajasta, Jussi Valtosen tiiliskiviromaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Alkusyksystä painoon menneissä isojen kauppojen joululuetteloissa, joissa on mukana muutama kirjakin, ei tätä teosta näy. Siitä ei todellakaan odotettu myyntimenestystä. Voiton jälkeen koneet jauhavat lisää myytävää. Ja kyseessä on vielä Carlsonia lainatakseni hidasta luettavaa - se on niitä "tekstejä, joiden äärellä lukija haluaa viipyä pitkään".

Tämä on kirja-alassa kiehtovaa. Koskaan et etukäteen tiedä, miten jollekin kirjalle käy. Kirjailijaliiton syyskokouksessa yksi kollega oli syystäkin pahoillaan, ettei hänen edellistä nuortenkirjaansa arvioitu Helsingin Sanomissa. Niinpä se ei sitten myynytkään yhtä hyvin kuin sitä edellinen, joka oli arvioitu. Tiedä häntä - Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ainakin nousi hyvän arvostelun jälkeen alkuvuonna myyntilistalle, jolla se keikkuu yhä lokakuussa. Kollegan mukaan minun saamani arvio Hesarissa 26.10. oli "lottovoitto". Ainakaan vielä ei ole tullut rahaa tilille, mutta tietysti olin tosi tyytyväinen huomiosta. Ei sitä liikaa saa.

Salla Simukka, maailmanmainetta Lumikki-trilogiallaan saanut nuorisokirjailija on julkaissut Facebookissa nuortenkirjahaasteen, jossa kehotetaan kehumaan uusia kotimaisia nuortenkirjoja ja suosittelemaan niitä omassa ympäristössä. Tämäkin pöhinä tapahtuu netissä, mutta toivottavasti siitä lentelee jotain savua myös fyysiseen maailmaan ja muutama kirja menee senkin ansiosta kaupaksi. Tällaista pöhinää lisää!

Julkisuuspeliä

Tämän syksyn kestopohdintaani on ollut, miten ihmiset nykyisin saavat tietää uusien kirjojen ilmestymisestä. Ihminen tarkoittaa tässä henkilöä, joka on jossain määrin kiinnostunut kulttuurista ja ympäristöstään ja jolle ei riitä päivän tärkeimmäksi uutiseksi tieto siitä, missä juhlamokka suodatinjauhatuksella on tänään halvinta.

Jokaista kirjailijaa taitaa sen verran kiinnostaa oma työ, että hän käy vilkaisemassa, onko kirjaa näkyvissä niissä harvoissa kirjakaupoissa, joita vielä on jäljellä. Niinpä minäkin kävin ohimennen alkusyksystä toteamassa, että Akateemisessa oli muutama kappale Kahta sateenkaarta ja Otavan omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa se yksi näytekappale litistyneenä takahyllyn muiden taavien väliin.

Jos ihminen on erityisen kiinnostunut alasta, hän saattaa käydä jossakin vaiheessa vuotta kurkistamassa kustantajan nettisivuja. Mutta auta armias, kustantajiahan on kymmenittäin, kuka niissä kaikissa käy? Kohtalaisen kiinnostunut ihminen lähtee kirjamessuille ja saattaa jopa lukea messukatalogin läpi ainakin sen päivän osalta, kun itse on paikalla. Silloin hän tietää ne onnekkaat kirjat ja kirjailijat, jotka ovat selvinneet erilaisten portinvartijoiden ohi messuille asti.

Jotkut kirjailijat, aika monetkin, pitävät omaa blogia tai FB-sivuja. Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Tommi Melender ja Anu Silfverberg keskustelivat aiheesta Kirjailija ja some-julkisuus. Jälkimmäinen tuntui erityisesti inhoavan sitä, että kirjailijat pyytävät tykkäämään sivuistaan. Mukavaa tietysti olisi, jos ei tarvitsisi kerjätä kenenkään tykkäämistä, mutta miten muuten nykyisin voi saada itsensä julki? Kustantamojen resurssit eivät riitä revittelyyn. Nyt tosin #kirja on linkittänyt sivuilleen kirjailijoiden omia sivuja, joten verkosto kehittyy.

Syksyn aikana olen jatkuvasti törmännyt tuttuihin ja puolituttuihin (viimeksi kirjamessujen parina ekana päivänä), jotka eivät ole tienneet, että minultakin on ilmestynyt elokuussa uusi nuortenkirja. Mistä sen olisi voinutkaan saada tietoonsa, ellei ole käyttänyt vapaa-aikaansa jatkuvaan netin selaamiseen ja vieläpä kustantajien sivujen? Yhä on sitäpaitsi olemassa jopa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole edes nettiyhteyksiä.

Eilen aamulla olin lähdössä kirjamessuille KirjaKallion haastatteluun ja vilkaisin lähtiessä nopeasti Helsingin Sanomia. Kaurapuuro oli vähällä jäädä kurkkuun: kirjastani on julkaistu arvio! (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1414205593135) Tällaista ei tapahdu nykyisin kuin saduissa. Päivä menikin virtuaalitodellisuudessa. Kun normaalielämässä FB:hen avaamallani kirjailijasivulla käy korkeintaan 10-100 vierasta päivässä, nyt siellä oli käynyt yli 1000.

Tunsin itseni Hannu Hanheksi, varsinkin kun sain eilen kuvan itsestään Don Rosasta kirjoittamassa ihailijoilleen nimmareita. Ihmettelin, mihin johtaa kahden korttelin mittainen aidattu ja vartioitu jono. Oli ihan pakko mennä katsomaan.

Tämä mies osaa julkisuuspelin. Mutta silti mietin yhä niitä kymmeniä tai jopa satoja uusia kirjoja, joita media ei ihmeemmin noteeraa. Jotain on pielessä. Minulla on oikeasti ikävä vanhaa kunnon Vuoden kirjat -luetteloa, jota sai kirjakaupoista ja messuilta ilmaiseksi ja jossa oli mainittu jokseenkin joka ikinen vuoden aikana ilmestynyt kirja.

Kultaa ja kunniaa

Editan julkaisema historian oppimateriaali Memo 8 on voittanut kultaa Frankfurtin kirjamessuilla! Mahtava juttu, ja tietysti se ilahduttaa minua erityisesti siksi, että kaksi viikkoa sitten miniäkseni vihitty Minna Sallanen on ollut kirjan kustannustoimittajana. Sen sijaan että olisi juhlinut Frankfurtissa, hän työnteli Suomessa lastenvaunuja ja muurasi soseita puolivuotiaan Olavin suuhun. Elintärkeää sekin - ei historiaa vaan tulevaisuutta.

Historiasta puheen ollen, suuresti arvostamassani Lastenkirjahyllyssä rouva Huu arveli vastikään, että Sofi Oksanen olisi osaltaan herättänyt suomalaiset kirjailijat kiinnostumaan lähihistoriasta. Sofi on epäilemättä ollut viime vuosina suomalaiskirjailijoista menestynein historian kuvaaja, mutta en kyllä usko kenenkään lähtevän kopioimaan toista kirjailijaa tai hänen aiheitaan.

Koska omatkin kirjani on mainittu tällaisessa yhteydessä, voin vakuuttaa, että Kaukana omalta maalta lähti itämään jo vuonna 2002, kun menin työhön Pietariin ja tutkin Inkerinmaahan liittyviä historiakirjoja. Pääsin kuitenkin kirjoittamiseen käsiksi vasta kotimaahan palattuani 2008. Samaan aikaan vierailin usein Virossa mieheni työmaalla ja kiinnostuin sen lähihistoriasta. Mitään aikomusta jatkaa Muurikaisten tarinaa minulla ei silloin ollut, mutta se vain lähti kehittymään. Minulla oli omasta ja perheeni historiasta vielä kulttuurisokin kana kynittävänä ja se oli itselleni Kahden sateenkaaren pääteema. Kustantajahan markkinoi sitä rakkaustarinana, ja totta kai se sitäkin on, mutta kirjan kirjoittamisen sytykkeeksi tämä aihe ei olisi minulle riittänyt.

Muun muassa Rosa Liksom ja Riikka Pelo ovat kertoneet hautoneensa todella pitkään lähihistoriasta kertovia romaanejaan. Kirjojen "odotusaika" voi olla hyvinkin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ennen kuin ne ovat kypsiä syntymään. Uskon myös, että jokseenkin jokaisen teoksen takana on yleisten syiden lisäksi henkilökohtainen tarve selvitellä asioita - ellei suorastaan trauma.

Siksi näen Sofi Oksasenkin vain yhtenä muiden joukossa tässä kirjailijarintamassa, joka yrittää hahmottaa, mitä viime vuosisadalla oikein tapahtui. Suomi on kahden kulttuurin rajalla etuoikeutettu siinä, että pääsemme lähietäisyydeltä haistelemaan idän ja lännen tuulia. Poliittiset muutokset vapauttivat ilmapiirin räjähdyksenomaisesti 1980-luvun lopussa. Minua pyydettiin 1980-luvun alkupuolella kirjaamaan muistiin inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta, mutta samalla sanottiin, ettei sitä voisi julkaista kirjana vielä aikakausiin, kenties ei koskaan. Jouduin kieltäytymään tehtävästä, koska olin lähtemässä kustannusalalta muihin töihin, mutta Eeva Mesiäinen otti sen asiakseen ja tekikin erinomaista työtä. Yhtäkkiä aika kypsyi myös kirjan Maria Kajavan pitkä taival julkaisuun jo vuonna 1990. Ehkä tämäkin painui mieleeni, niin että myöhemmin jouduin tekemään oman "Siperian-matkani".

Kirjailijat kääntelevät tuntosarviaan ja aistivat ilmapiiriä ja kun aika on kypsä, tekstiä alkaa tulla - joskus melkein samanlaista monesta tuutista yhtä aikaa.

Ahvenia Ranskaan

Kirjailija-lehden uudesta numerosta, joka muuten käsitteli ansiokkaasti kääntäjien ongelmia (ja pisti esirukoilemaan, että Arto Häilä pysyisi hengissä), jäi erityisesti mieleeni Martti Linnan hauska tosikertomus Erään käännöksen anatomia. Kun hänen esikoisensa Syysmarkkinat, jonka Otava julkaisi, oli hyvät arvioinnit saatuaan elänyt syksystä jouluun, hän päätti siirtyä kirjoittamaan dekkaria. Ensin ilmestyi Myllylahdelta Ahventen valtakunta 2007 ja sen jälkeen kaikessa rauhassa neljä muuta.

Timo Niemi, joka oli siihen asti myynyt Keski-Eurooppaan metsäteollisuustuotteita, päätti kirjan luettuaan ryhtyä agentiksi ja alkaa paperin sijasta myydä kirjallisuutta. Ja kuinka ollakaan, erinäisten vaiheiden jälkeen Le Royaume des perches ilmestyi Gaia Editions -kustannusliikkeen julkaisemana ranskaksi maaliskuussa 2013. Se pääsi saman tien ehdolle parhaalle rikosromaanille myönnettävän Grand prix de Littérature policière -palkinnon saajaksi - samalle listalle Stephen Kingin kanssa. Toinen kirja on tulossa ranskaksi ensi vuonna.

Tällaisia tuhkimotarinoita lukiessa alkaa mietityttää. Kuinkahan paljon suomalaisia kirjoja ilmestyisikään käännettynä muille kielille, jos useampi metsien mies tai nainen päättäisi ryhtyä agentiksi? Nyt jo kuhinaa on monin verroin entisaikaan verrattuna, mutta paljon on maailma varmaan ehtinyt menettää, kun ei ole saanut lukea enempää suomalaisia kirjoja.