Olavi rakastaa kirjoja

Eräs isoäiti tilasi äskettäin nettiantikvariaatistani pari lastenkirjaa. Hän kertoi viestissään, että lapsenlapsi, ikää noin puolitoista vuotta, rakastaa vanhoja Minttu-kirjoja yli kaiken. Ja rakastaa ylipäänsä kirjoja!

Kerroin, että niin rakastaa minunkin lapsenlapseni Olavi, ikää silloin noin puolitoista vuotta, nyt jo vuosi ja kahdeksan kuukautta. Kun menen häntä hoitamaan (vai hoitaako hän minua?), heti eteisessä laukustani etsitään tarmokkaasti uutta kirjaa.

Ehdimme päivän aikana lukea kärryllisen kirjoja ulkoilun, leikkien, ruokailujen ja päikkäreitten lomassa, samoja vanhoja uudelleen ja uutta tuliaista moneen kertaan. Joka kerta ällistyn pojan muistista ja sanavarastosta. Epäilemättä isä ja äiti ovat viihtyneet hänen kanssaan kirjojen äärellä.

Unelmoin, että olotila on pysyvä. Ettei tämä poika jonain päivä ilmoita, ettei häntä enää huvita lukea kirjoja. Että hän mieluummin näpyttelee pienillä sormillaan ruutua, jossa pomppii joku otus, jonka pitää paeta vihollista/ampua toista kaltaistaan/pelastautua putoamasta/kerätä pisteitä/voittaa toiset.

No, ehkä hän vielä joskus pelaakin, niinhän kaikki pojat tekevät ja melkein kaikki tytötkin. Mutta toivon, että hän sen lisäksi säilyttäisi intohimonsa käännellä kirjan lehtiä ja uteliaisuutensa katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sehän kirjoissa on merkillistä, että vaikka tapahtumat tietäisi jo etukäteen, joka kerta ne voi kokea uudella tavalla.

Olisikohan nyt alulla uusi sukupolvi, joka tykkää kirjoista? Haastan kaikki mummot kehiin!

Pariisin taivaan alla

Yöpöydälläni on viime viikot ollut lukuvuorossa Simone de Beauvoirin päiväkirja Pariisi 1939-44. Se sai seurakseen kustannustoimittaja Essi Kytöhongan mukavasta postista (lehtileikkeessä Onnimannin arviointi kirjastani Kaksi sateenkaarta) kortin, jossa nautiskellaan elämästä pariisilaisessa katukahvilassa. Essi tietää Ranskan-taustani, muttei arvannut, että olen haaveksinut pääseväni taas talven mittaan istuksimaan pariisilaiseen katukahvilaan kaupungissa asustavan poikani Miikan ja miniäni Lauran kanssa.

Aloin vihdoin lukea kauan hyllyssä odottanutta kirjaa sodan ajan Ranskasta, koska halusin tietää, miltä kaupungissa silloin tuntui. Halusin kävellä de Beauvoirin seurassa sen katuja ja aistia, miten siellä kestettiin, kun hirmuvalta hivuttautui yhä syvemmälle sen elämään.

Lauantaiaamuna heräsin ystävän puhelinsoittoon: "Miten Miikka on selvinnyt? Mitä hänelle ja Lauralle kuuluu?" Sota Pariisissa ja katukahvila siellä saivat hetkessä kokonaan uuden, järkyttävän sisällön.

Kaupunki on historiansa aikana nähnyt monta vallankumousta ja vallanvaihtoa, monta taistelua, monta itkua, monta pelkoa. Sieltä on raastettu tuhansia ihmisiä, naisia, miehiä ja lapsia tapettavaksi kaasukammioihin ei kovin kauan sitten. Heitä, jotka vastustivat hirmuvaltaa, ammuttiin säälittä. Mutta yhä uudelleen Pariisi on noussut vapauden symboliksi. Kuten Simone de Beauvoir kirjoittaa kaupungin vapauduttua natseista: "Olimme saaneet maailman ja tulevaisuuden takaisin ja heittäydyimme elämään."

Niin, miten Miikka ja Laura ovat selvinneet? Täristen ja sokista vähitellen toipuen. Yksi iskuista tapahtui ihan heidän kulmillaan, sadan metrin päässä heidän kodistaan, paikassa jonka läpi he kävelevät päivittäin, terasseilla joilla he olisivat voineet istua viettämässä iltaa. He ohittivat paikan sinäkin päivänä, muutama tunti ennen kuin terroristi ampui siinä 19 ihmistä hetkessä kuoliaaksi. Nyt he ovat tehneet terrorisminvastaisen teon: lähteneet ulos. Vapautta ei voi mikään väkivalta lopullisesti kahlita.


http://lauraporsti.com/2015/11/14/kun-kotikortteleissa-jysahtaa/

Pakolaiset

Lapset, vajaa kolmivuotias tytär ja vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen poika, herätettiin matkalle kesken iltaunien. Yön he viettivät äitinsä kanssa jääkylmässä linja-autossa. Välillä auto joutui ruuhkassa seisomaan tuntikausia tiellä. Seuraavan päivän he odottivat hirveässä tungoksessa asemalla, kunnes pääsivät härkävaunuun, jossa yleensä kuljetettiin eläimiä. Sieltä äiti onnistui raivaamaan heille puolentoista neliömetrin verran tilaa. Edes puskaan ei seuraavien kahden vuorokauden aikana junasta päästetty ketään. Ravinnokseen matkustajat saivat leipää ja maitoa. Hirveässä tärinässä lapsilta meni vatsa sekaisin.

Mutta seuraavaksi kahdeksi viikoksi he pääsivät majoittumaan radan varren pikkukaupunkiin mukavaan taloon. Tavaraa he eivät paljon olleet saaneet mukaansa, mutta isäntäväki auttoi parhaansa mukaan. Sitten tuli ilmoitus, että on taas noustava junaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin oikea matkustajajuna, jossa lapsetkin pystyivät nukkumaan. Kaksi vuorokautta huristettiin taas lukkojen takana. Pienen pojan vatsa oli yhä sekaisin ja puhtaiden vaatteiden saaminen mahdotonta. Hän likasi housunsa jatkuvasti, oli kalpea ja kovassa yskässä.

Lopulta matkustajat purettiin junasta pienellä asemalla. Paikka näytti kauniilta. Äiti ja lapset majoitettiin hyvään taloon. He saivat oman huoneen, jonka ainoa vika oli kylmyys. Päivisin he saivat kuitenkin oleskella talon suuressa ja lämpimässä pirtissä. Äiti lainasi isäntäväeltä kynän, jolla saattoi kirjoittaa miehelleen ja kertoa, missä he olivat. "Elämä on kertakaikkiaan niin epävarmaa, ettei kannata suunnitella mitään", hän kirjoitti.

Hän oli minun äitini ja lapset isosiskoni ja -veljeni. He joutuivat jättämään kotinsa Jaakkimassa maaliskuussa 1940, kun suurvallat järjestelivät itselleen lisää elintilaa.

Perhe, joka heidät majoitti talvisodan päätyttyä Alavojakkalassa, oli nimeltään Pelttarit. Koko lapsuuteni kuulin heistä hyvää.

Luen Victor Klempererin kirjaa "Haluan todistaa. Päiväkirjat vuosilta 1933-1945." Hän oli saksanjuutalainen professori, joka yritti päästä pakoon infernaalista vainoa, mutta mikään maa ei ottanut häntä vastaan. Ei yksikään.

Häpeän jokaisen nettikirjoituksen puolesta, jossa sanotaan, että meillä suomalaisilla on omiakin autettavia ihan tarpeeksi eikä meiltä liikene muille mitään, ja jokaisen kunnan puolesta, joka päättää, ettei heille sovi yhtään pakolaista.

Hiiri keitti puuroo...

Kirjastokorvausapurahat puhututtavat taas kerran. Olen verestänyt lapsenlapseni Olavin, 1 v., kanssa vanhaa leikkiä Hiiri keitti puuroo. Anto tuolle, anto tuolle, tuo ei saanutkaan! Mutta sitten hyppäs kivelle, hyppäs kannolle, löysi uusia jauhoja ja tuokin sai.

Olisi tosi kivaa kun kaikki saisivat. Ja erityisen mukavaa, jos myös aloittelevat kirjailijat saisivat. He jotka juuri ovat selvinneet julkaisukynnyksen yli, mutta näytöt eivät vielä riitä apurahojen jakajille. Joskus kun näyttää uhkaavasti siltä, että sille, jolla jo on, annetaan lisää.

Olen viime viikkoina muistellut aikaa 50 vuotta sitten, kun sain WSOY:ltä mukavan kirjeen.

Minusta tuli kirjailija. Se oli yhä juhlaa, varsinkin kun kirjat menivät siihen aikaan myös kaupaksi. Nuortenkirjalle kaksi painosta ja 7000 kpl taisi olla aika normaali menekki. Nykyisin normaalia on kymmenesosa siitä.

Mutta seuraavan kirjan julkaisin Saviminän jälkeen vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Ehkä se ei johtunut vain siitä, ettei ollut varaa jäädä kirjoittamaan. Elämän täyttivät myös opiskelu, perheen perustaminen, esikoisen syntymä... Alussa kuitenkin tarvitsisi paljon rohkaisua, että uskaltaisi jatkaa oman tiensä etsimistä kirjailijana. Pienikin apuraha kasvattaisi uskoa omiin kykyihin. Se olisi enemmän kuin riihikuivaa rahaa.

Siksi toivon, että kirjastoapurahat palaisivat entisen ruotuun ja useammat saisivat vaikka vähemmän. Ovathan apurahat aina myös tunnustuksia. Mielensäpahoittajat joutuvat keräämään motivaationsa pelkästä työn ilosta tai sanomisen pakosta.

Onnea, Anna Emilia Laitinen!

Kuvittajat ry:n Kaiku-tulokaspalkinnon sai viime maanantaina tamperelainen Anna Emilia Laitinen. Kun hän neljä vuotta sitten teki kannen kirjaani Kaukana omalta maalta, olin siitä ylpeä ja onnellinen, koska pidin kovasti hänen tyylistään.

Olen tyytyväinen, että lunastin häneltä silloin myös kansikuvan originaalin. Uskon, että Anna Emilia pääsee vielä pitkälle. Hän on ehtinyt kuvittaa kirjoja jo muuallakin kuin Suomessa. Lämpimät onnittelut!

Missä he kulkivat kerran

Kirjan materiaalin keräilyvaiheessa ei voi tietää, syntyykö koskaan mitään valmista, ainakaan sellaista jonka joku julkaisisi. Kuitenkin suunnitteluun pitää suhtautua tosissaan. Ehkä joskus saan aikaan kirjan, jossa esiintyvät muutamat kauan sitten edesmenneet sukulaiset, muun muassa isoäitini ja isoisäni. He liittyvät kiinteästi tarinaan.

Vaiheessa, jota nyt pohdin, isoisäni oli perustanut Helsinkiin Aleksanterinkatu 13:een liikekumppaninsa kanssa konttori- ja paperitarvikkeiden liikkeen Lång & Leppäaho. Löysin netistä jopa kuvan tästä liiketilasta.

Tänään kaupungilla kävellessäni kävin katsomassa paikkaa. Sisäänkäynti on upea. En ollut koskaan ennen huomannut sitä ja epäilin jopa että talo oli kokonaan uusittu. Mutta tästä oviaukosta kaiketi isoisäni meni sisään liikkeeseen.

Osakeyhtiö ei valitettavasti menestynyt. Paperin kanssa tekemisissä ollut isoisäni tutustui ilmeisesti työn merkeissä Tornator-osakeyhtiöön, joka teki paperia. Kun Tornator osti Kuopion läheltä Leppävirralta Vokkolan kartalon metsät ja muut tilukset 1911, isoisäni vuokrasi kartanon päärakennuksen nuorelle perheelleen. Tämä rakennuksen kuva löytyi netistä.

Nyt tiedän paikat, missä he kerran kulkivat. Siitä voi lähteä eteenpäin.

Iättömiä teoksia

Kävin tänään kertomassa viimeisistä nuortenkirjoistani. Yleisön keski-ikä oli odotetusti lähellä kahdeksaakymppiä ja kaikki olivat naisia. Heitä kiinnostivat ennen kaikkea kirjojen aiheet, inkerinsuomalaisten nuorten kokemukset vainoista ja karkotuksista ja paluumuutto Suomeen.

He olivat juuri niitä nuoria, joista kerron kirjassa Kaukana omalta maalta. "Minun ei tarvitse lukea mitään", eräs heistä sanoi ja painoi huokaisten käden rinnalleen. "Se on kaikki täällä. Minä olen itse elänyt tuon kaiken."

Toinen kertoi itkien Leningradin piirityksen aikaisista pienistä leivänmuruista, joita äiti laittoi pöydältä talteen jaettuaan lapsilleen 125 gramman palaset kurjasta pettuleivästä. "Äiti antoi meille kaiken muun ja söi itse vain nuo muruset."

Heillä olisi riittänyt kirjailijalle puhuttavaa moneksi päiväksi, näillä iättömillä teoksilla. Nahkakansissa.

Edessä tyhjä ruutu

Vanha vuosi kirjoineen vaipuu hautaan.
Niinkö? Eivätkö kirjat elä tosiaankaan kuin syksystä jouluun?

Kyllä ne elävät.
Tarinat jatkavat elämäänsä kaikkien niiden ajatuksissa, jotka ovat ne lukeneet. Jos kaupat heittävätkin uutuuskirjat jo tulevan vuoden aikana alelaariin, ne voivat sieltäkin löytää jonkun silmiin. Ja kirjastoista, varsinkin niistä! Eikä unohdeta divareita, antikvariaatteja, joskaan niiden myynti ei enää ylety kirjailijan kukkaroon asti. Kirjasta maksetaan tekijänpalkkio vain kerran. Lainauskorvaus nykyisin sentään lainatuista.

Surullista kyllä, aika moni kirja kuitenkin katoaa ehtimättä edes kunnolla esittäytyä lukijoille. Jää varastoon, kun kaupat eivät arvioineet bestselleriksi. Elää hetken kustantajan nettisivuilla. Ja lopulta eikun murskataan. Ajan hammas on kova. Paperista olet tullut, paperiksi pitää sinun jälleen tulla.

Kirjoittaja sulkee menneen kirjavuoden ovet ja kuulostelee mielensä liikkeitä. Sukeutuuko siellä jo jotain uutta vai mitä hän on huomaavinaan? Ikään kuin hahmoja, jotka alkavat puhua.

Hän menee koneen ääreen ja avaa tyhjän ruudun eteensä.

Ehdokkuuspalkinto

Hauska yllätys toissapäivänä, kun poikani soitti nähneensä netistä, että olen Topelius-palkintoehdokas. Yle oli kuulemma julkistanut asian vuorokauden etuajassa, joten kustantajakaan ei ehtinyt varoittaa etukäteen.

Mukavaa että tällaisillakin uutisilla on nykyisin kiire. Sosiaalinen media näytti taas mahtinsa. Kun lokakuussa Hesarin arvion jälkeen FB:n kirjailijasivullani poikkesi yli 1300 vierasta, nyt siellä on käynyt jo kuta kuinkin saman verran - vaikka Hesari vaikenee toistaiseksi kuin muuri tällaisista pikku-uutisista.

Julkisuus ei todellakaan tee nyt kirja-alalle pahaa. Ehdokkuus on kirjailijalle jo palkinto, tästä olemme kollegoiden kanssa samaa mieltä.

Onnea siis kaikille muillekin Topelius- ja Lydecken-ehdokkuuspalkinnon saaneille! Heihin voi tutustua vaikka Grafomania-sivustolla:

https://grafomania.wordpress.com/2014/12/08/topelius-ja-arvid-lydecken-ehdokkaat-2/

Pöhinää

Olen jo monta päivää aikonut kirjoittaa pöhinästä. Hassua, että tänään Hesarissa oli kolumni pöhinästä, joka tarkoittaa pönötyksen vastakohtaa. Minä olen ajatellut pöhinää ilmiönä, jota on ilmassa kuin alkuainetta. Jotain uutta on syntymässä.

Ja nyt ajattelen kirjoja, kuten tavallista, enkä parisuhteita. Minne olenkin nokkani syksyn aikana pistänyt ja mitä netistä lukenut, olen huomannut, että kirja-alan murros on alkanut herättää kunnon pöhinää. Kirjailijat puhisevat tietysti toisiaan tavatessaan siitä, kun eivät saa käsikirjoituksiaan kustannetuiksi eivätkä näe kirjojaan mainostettavan tai arvosteltavan missään lehdissä. Mutta nyt kirjailijaliitto sai uudeksi puheenjohtajakseen Jyrki Vainosen, joka puhkui valituksi tultuaan intoa edistää kirjailijoiden asioita Tuula-Liina Variksen jäljissä ja varmaan ihan umpihangessakin.

Pöhinään osallistuvat myös kustantamot: oli mukava lukea Kiiltomato.netistä WSOY:n Anna-Riikka Carlsonin kirjoitus, jossa hän vastasi kustantajien saamiin syytöksiin kaupallisuudesta, nimikemäärien vähentämisestä, makuloinnista ynnä muusta. Hänen mukaansa nyt pitäisi syytösten sijaan puolustaa lukemista, kirjastoja ja kirjallisuuden opetusta, ajaa kirjojen arvonlisäveron alentamista ja ostaa kirjoja. Ovatko ihmiset valmiita maksamaan sisällöstä - se on kohtalonkysymys. Niinpä. Jääkiekkomatsista maksetaan surutta ja elokuvaillastakin, mutta kirja ei saisi maksaa, vaikka yhden kirjan voi lukea moni ihminen ja sen voi lukea samaan hintaan uudelleenkin!

Kuulosti hauskalta, että Tammi on saanut ottaa yhä uusia painoksia Finlandia-voittajasta, Jussi Valtosen tiiliskiviromaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Alkusyksystä painoon menneissä isojen kauppojen joululuetteloissa, joissa on mukana muutama kirjakin, ei tätä teosta näy. Siitä ei todellakaan odotettu myyntimenestystä. Voiton jälkeen koneet jauhavat lisää myytävää. Ja kyseessä on vielä Carlsonia lainatakseni hidasta luettavaa - se on niitä "tekstejä, joiden äärellä lukija haluaa viipyä pitkään".

Tämä on kirja-alassa kiehtovaa. Koskaan et etukäteen tiedä, miten jollekin kirjalle käy. Kirjailijaliiton syyskokouksessa yksi kollega oli syystäkin pahoillaan, ettei hänen edellistä nuortenkirjaansa arvioitu Helsingin Sanomissa. Niinpä se ei sitten myynytkään yhtä hyvin kuin sitä edellinen, joka oli arvioitu. Tiedä häntä - Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ainakin nousi hyvän arvostelun jälkeen alkuvuonna myyntilistalle, jolla se keikkuu yhä lokakuussa. Kollegan mukaan minun saamani arvio Hesarissa 26.10. oli "lottovoitto". Ainakaan vielä ei ole tullut rahaa tilille, mutta tietysti olin tosi tyytyväinen huomiosta. Ei sitä liikaa saa.

Salla Simukka, maailmanmainetta Lumikki-trilogiallaan saanut nuorisokirjailija on julkaissut Facebookissa nuortenkirjahaasteen, jossa kehotetaan kehumaan uusia kotimaisia nuortenkirjoja ja suosittelemaan niitä omassa ympäristössä. Tämäkin pöhinä tapahtuu netissä, mutta toivottavasti siitä lentelee jotain savua myös fyysiseen maailmaan ja muutama kirja menee senkin ansiosta kaupaksi. Tällaista pöhinää lisää!