Kävin maalla laittamassa mehiläispesien suuaukoille hiiriesteet. Ulkovajaan oli hiiriäiti jo huolella rakentanut pesänsä superlonpalasen päälle (ei kai isä pesää tee?). Purin sen armotta, vaikka se oli älykkäästi valinnut paikan styroxisen mehiläisten ruokinta-astian alta, missä poikasten lämpökin olisi ollut turvattu.
Julmaa, mutta näin kohtaavat hiiri ja ihminen.
Viimeiset talviomenat tulivat talteen ja puut jäivät alastomina odottamaan uutta kevättä. Syksy käy minulle vuosi vuodelta vaikeammaksi, luopuminen on niin kovaa. Se muistuttaa ankarasti lähdöstä ja kuolemasta ja saa minut ikävöimään kaikkia läheisiä, jotka jo menivät. Varsinkin kesäpaikassa, joka on tyhjentynyt suvun ihmisistä ja ystävistä, haikeus tuntuu luissa ja ytimissä. Mutta on se uuden kevään riemukin sitten pimeän ja kylmän jälkeen taas ihmeellinen kokemus.
Paluumatkalla poikkesin huoltoaseman poistokirjakaupassa, kuten melkein aina. Siellä oli jo viime vuonna ilmestyneitä nuortenkirjoja ja aikuisten kaunoakin pienellä hinnalla. Sekin muistutti kaiken katoavaisuudesta ja ajan lyhyydestä. Sic transit gloria mundi.
Niin että mitähän varten uusia kirjoja oikein kirjoitetaan? Tein viime viikolla kustannussopimuksen. Niin kuin syntymättömästä lapsesta, niin kirjastakin odottaa että se toisi tullessaan maailmaan jotain uutta ja hyvää. Mutta itsehän yksikään kirjailija ei (eikä edes kustantajan markkinointi eikä kirjakauppaketju) päätä, miten kirja otetaan vastaan. Jotenkin lohdutti, kun Saska Saarikoski joutui Hesarissa selittämään ensimmäistä lastenkirjaansa arvostelijalle, joka oli tietysti ymmärtänyt tai tulkinnut sitä väärin. Näinhän se menee. Lukijoilla on oikeus tulkita tekstiä omasta näkökulmastaan ihan miten vain. Ja siihen kirjailija voi vain kolossaan huudahtaa: "Ei voi olla totta! Enhän minä sellaista tarkoittanut!"
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
torstai 8. elokuuta 2013
Hitaasti märehtien
En ole raaskinut siirtää mäntysuovantuoksuista keittiönmattoa enkä vastalingottuja hunajia vielä näkyviltä, vaikka toin ne maalta jo pari viikkoa sitten. Katselen niitä ohimennessäni päivittäin ja ne tuottavat jatkuvasti hyvää mieltä. Kesä on kypsynyt ja kypsyttänyt, ja minä olen saanut jotain aikaan.
Pelkästä olemisestakin voi iloita, mutta itse kokisin päivän menneen hukkaan, jos olisin vain ollut. Vähintään on luettava jotain. Kesälukemiseksi valitsen yleensä hidasta tekstiä. Tänä kesänä ensimmäinen kirjani oli Martti Issakaisen Jaakon tiellä. Hän kertoi seikkaperäisesti pyhiinvaelluksestaan Espanjassa ja kahlasin kirjaa iltalukemisena mökillä. Rauhoittavaa. Sen jälkeen aloitin Satu Taskisen Täydellisen paistin. Aika sitkeää, etenen tosi hitaasti.
Heinäkuussa myin nettiantikvariaatistani 90 kirjaa. Noin 30% oli kaunokirjallisuutta, melkein saman verran teologiaa tai uskonnollista, 15% lasten- ja nuortenkirjoja ja loput eri alojen tietokirjoja. Siis kesälläkin luetaan kirjoja laidasta laitaan, mutta yllättävän syvällisiä ihmiset tuntuvat pohtivan. Lukuja vinouttaa kylläkin se, että listoillani on vain vähän dekkareita, joita itse luen todella harvoin.
Muun touhun ohessa kulkee jonkinlaisena punaisena lankana uusi kirja. Kustannustoimittajani lähetti ennen lomalle lähtöään minulle käsikirjoitusnivaskan, johon hän oli tehnyt ystävällismielisiä mutta tarpeellisia korjausehdotuksia. Nyt on kirjanteossa märehtimisvaihe. Koska ilmestymispäivä on kokonaisen vuoden päässä, voin rauhassa maistella lauseita. Onneksi en kerro nykypäivästä vaan yli 20 vuoden takaisista asioista - ne eivät enää vanhetu lisää.
Pieni pilvi taivaalleni nousi verovirkailijan kirjeestä, jolla hän ilahdutti minua keskellä kauneinta kesää. Se oli ilmoitusluontoinen: ensiksi, koska kauppani tuottaa niin vähän, en voi vähentää verotuksessani kuin kolmanneksen siitä pinta-alasta, joka olen ilmoittanut asunnostamme menevän varastointiin ja pakkaukseen (mitattu aika tarkkaan). Ja toiseksi, koska en ansaitse taiteellisesta työstä juuri nimeksikään, en voi vähentää kirjailijan työhuoneesta (maksan 100 e/kk päivisin tyhjästä asunnosta, missä voin keskittyä täydellisesti ja vaikka pulista ääneen) senttiäkään.
Olen yrittänyt märehtiä verovirkailijan ajatuksenjuoksua, suorastaan maiskutella hänen aivopoimujaan. Katselen itseäni hänen likinäköisten silmälasiensa läpi: Tämä nainen on työeläkkeellä. Hänellä on silti niin sanottu liikeyritys. Ja hän on olevinaan myös kirjailija. Kaupan liikevaihto on ollut lähes 8 000 e, mutta vähennyksiä on niin paljon että viivan alle jää vain muutama satanen. Kirjojen kirjoittamisella hän on ansainnut verovuonna 2012 yhteensä 1181 euroa 46 centtiä. Voiko hän todella väittää tarvitsevansa työtiloja? Ei voi. Istukoon kiikkustuoliin kutomaan.
Lähetän virkailijalle kirjeen, mutta en odota sen vaikuttavan mihinkään.
Kiltit ministerit, ettehän enää puhu yrittämisestä ja työurien pidentämisestä!
tiistai 21. toukokuuta 2013
Kustantajat ja kirjailijat toistensa armoilla
Viime viikkoina olen paljon mietiskellyt kirjailija-kustantajasuhteita. Ehkä aivot alkoivat raksutella asian parissa erityisesti Kirjailijaliiton maaliskuisen kevätkokouksen jälkeen. Siellä jotkut todistivat, miksi olivat vaihtaneet kustantajaa. Näillä kirjailijoilla oli nimeä ja näyttöä, mutta jokin kustantajan toiminnassa tökki.
Olen itse tehnyt töitä aidan kummallakin puolella ja siksi kai yritän ymmärtää molempia. Esimerkiksi jos kustantaja miettii ja harkitsee pitkään, ottaako käsikirjoituksen ohjelmaansa tai siirtää julkaisua vähän tuonnemmaksi, ehkä viivyttelyyn on vankka syy. Yhtään floppia kun ei saisi nykyisin kustantaa ja huono ajoituskin voi olla myynnin este. Pitäisikö kirjailijan tyytyä ajattelemaan, että kustantamista odottava käsikirjoitus on vähän kuin rahaa pankissa?
Nykyisin ei enää ole mielestäni totta se mitä väitettiin takavuosina (tarkoittaa jotain 80-lukua), että jokainen julkaisukelpoinen käsikirjoitus kustannetaan. Koko käsite "julkaisukelpoinen" on sinänsä venyvä. Olennaista tuntuu olevan se, että kustantaja uskoo kirjan myyntiin. Välillä kyllä kuulee hauskoja juttuja siitä, miten "oma" kustantaja ei usko myyvyyteen ja kun kirjailija etsi uuden kustantajan, kirja saa Finlandia-palkinnon. Tämäkin tarina on tosi. Ei ole kustannustoimittajilla ja -päälliköilläkään helppoa. Heiltä kun kysytään nimenomaan USKOA.
Näen sieluni silmin kustantamoiden päättäjät pähkäilemässä myyntilukujen äärellä. Näyttävät nuoret naisetko myyvät parhaiten? Keitä kannattaa nostaa syksyllä esiin? Tulosta pitää tulla. On löydettävä varmoja nimiä. Ei käsikirjoituksiakaan silloin tarvita ennen kuin viime tipassa. Kansi kuitenkin pitää tehdä ennakkomyyntiä varten ajoissa valmiiksi.
Kirjailijaliiton kokouksessa jaettiin kokemuksia kustannustoimittajista. Hyvät ovat kirjailijoille aarteita. He kannustavat, mutta antavat myös tarvittaessa selväsanaista palautetta, luotsaavat oikeaan suuntaan. He eivät kuitenkaan tee kustannuspäätöksiä. Nykyisin heille on tosin sälytetty monenlaista hommaa, joskus liiaksi asti, kun henkilöstöä on kustantamoissa karsittu niin pitkälle kuin suinkin. Ei käy kateeksi.
Minulla on mukava kustannustoimittaja, jonka kanssa olen kulkenut taas yhden käsikirjoituksen ensimmäisistä haparoivista liuskoista loppusuoralle asti. Alku ei suuria luvannut, mutta kyllä tämä näyttää taas hyvin päättyvän. Tälläkin kertaa joudun odottamaan kirjan kustantamista yli vuoden. Mutta "mihin tässä valmiissa maailmassa on kiire", kuten poikani sanoi kun edellisen kerran jäin odottelemaan vuoden-puolentoista päähän luvattua julkaisua. Aika kului ja äkkiä se kaikki oli historiaa.
Olen itse tehnyt töitä aidan kummallakin puolella ja siksi kai yritän ymmärtää molempia. Esimerkiksi jos kustantaja miettii ja harkitsee pitkään, ottaako käsikirjoituksen ohjelmaansa tai siirtää julkaisua vähän tuonnemmaksi, ehkä viivyttelyyn on vankka syy. Yhtään floppia kun ei saisi nykyisin kustantaa ja huono ajoituskin voi olla myynnin este. Pitäisikö kirjailijan tyytyä ajattelemaan, että kustantamista odottava käsikirjoitus on vähän kuin rahaa pankissa?
Nykyisin ei enää ole mielestäni totta se mitä väitettiin takavuosina (tarkoittaa jotain 80-lukua), että jokainen julkaisukelpoinen käsikirjoitus kustannetaan. Koko käsite "julkaisukelpoinen" on sinänsä venyvä. Olennaista tuntuu olevan se, että kustantaja uskoo kirjan myyntiin. Välillä kyllä kuulee hauskoja juttuja siitä, miten "oma" kustantaja ei usko myyvyyteen ja kun kirjailija etsi uuden kustantajan, kirja saa Finlandia-palkinnon. Tämäkin tarina on tosi. Ei ole kustannustoimittajilla ja -päälliköilläkään helppoa. Heiltä kun kysytään nimenomaan USKOA.
Näen sieluni silmin kustantamoiden päättäjät pähkäilemässä myyntilukujen äärellä. Näyttävät nuoret naisetko myyvät parhaiten? Keitä kannattaa nostaa syksyllä esiin? Tulosta pitää tulla. On löydettävä varmoja nimiä. Ei käsikirjoituksiakaan silloin tarvita ennen kuin viime tipassa. Kansi kuitenkin pitää tehdä ennakkomyyntiä varten ajoissa valmiiksi.
Kirjailijaliiton kokouksessa jaettiin kokemuksia kustannustoimittajista. Hyvät ovat kirjailijoille aarteita. He kannustavat, mutta antavat myös tarvittaessa selväsanaista palautetta, luotsaavat oikeaan suuntaan. He eivät kuitenkaan tee kustannuspäätöksiä. Nykyisin heille on tosin sälytetty monenlaista hommaa, joskus liiaksi asti, kun henkilöstöä on kustantamoissa karsittu niin pitkälle kuin suinkin. Ei käy kateeksi.
Minulla on mukava kustannustoimittaja, jonka kanssa olen kulkenut taas yhden käsikirjoituksen ensimmäisistä haparoivista liuskoista loppusuoralle asti. Alku ei suuria luvannut, mutta kyllä tämä näyttää taas hyvin päättyvän. Tälläkin kertaa joudun odottamaan kirjan kustantamista yli vuoden. Mutta "mihin tässä valmiissa maailmassa on kiire", kuten poikani sanoi kun edellisen kerran jäin odottelemaan vuoden-puolentoista päähän luvattua julkaisua. Aika kului ja äkkiä se kaikki oli historiaa.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Aika herätä talviunesta
En tiedä, olenko karhu vai mehiläinen, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tässä voisi jo nousta tassuilleen/siivilleen ja jättää talviunet taakseen. Viime viikkojen viima ei kylläkään ole juuri houkuttanut pesästä ulos. Viime vuonna mehiläinen lensi jo maaliskuun alkupuolella kun mittarissa oli plus viisi. Siitä voi toistaiseksi vain uneksia.
Unenhorteessa olen miettinyt yhtä ja toista. Viime aikoina usein Emmi Itärantaa, josta tulin talvella lukeneeksi naistenlehdestä kampaajan tuolissa (joskus naistenlehti yllättää!). Hänen esikoiskirjansa on minulta kylläkin lukematta, ja koska se ei kuulu vähän tosikkomaisiin suosikkigenreihini, saattaapa jäädäkin väliin. (Sen sijaan olen ahnaasti lukenut mm. Pulkkisen Vieraan ja Ala-Harjan Maihinnousun, joista varsinkin jälkimmäinen imaisi välittömästi.) Mutta ilmiö on kiehtova.
Nainen kirjoittaa hissukseen kirjaa ja tarjoilee sitä yhdelle, toiselle, kolmannelle, neljännelle ja niin edespäin kustantamolle sekä Suomessa että muualla. Muistaakseni ainakin kymmenelle. Kukaan ei korvaansa lurpauta, kiitetään vain kiinnostuksesta.
Sitten vihdoin Teos ottaa ja palkitsee kilpailuunsa lähetetyn Teemestarin kirjan ja se julkaistaan. Rohkea teko. Sen jälkeen agentti lähtee asialle ja myy kirjan suit sait englanninkieliseen maailmaan. Eikä vain sitä kirjaa, vaan jo seuraavankin, josta ei vielä ole kaiketi sivuakaan kirjoitettu.
Mitähän tästä kaikesta oikein ajattelisi? Kysymyksiä pyörii huurteisessa päässä.
Onko kirjan läpimeno kustantamoissa ihan arpapeliä? Että kuka sattuu käsikirjoitusta ensin vilkaisemaan. Eikö vankinkaan ammattitaito riitä arvioimaan, mikä on mestariteos?
Kuinka monen kokeneenkaan kirjailijan kirjoittamattomia kirjoja Suomessa luvataan nykyisin julkaista? Oma kokemukseni ainakin on vuosien varrella ollut, että joka ikisestä on käytävä erikseen oma vääntönsä. Yritän ymmärtää, että kustantamot elävät kuin veitsen terällä ja kannattavuutta räknätään millimetrin tarkasti. Mutta onko millään muulla alalla myynnin ennustaminen niin epäkiitollista kuin kustannusalalla?
Jos kirja toistelee samanlaisia teemoja ja aihepiirejä kuin aiemmin hyvin myyneet, kynnys tulla julkaistuksi tuntuu olevan melko matala. Mutta annas olla, jos se on ihan erilainen ja uusi, kuka uskaltaa ottaa riskin?
Haluaisin niin kovasti uskoa, että kustantamot tekevät aina viisaita päätöksiä.
Onnea Teoksen rohkealle päätöksentekijälle. Ja agentille myös.
P.S. Kuka olisi voinut etukäteen uskoa, että suomenruotsalainen papista kertova saaristolaisromaani myy ensimmäisenä vuonna yli 100 000 kappaletta?
Unenhorteessa olen miettinyt yhtä ja toista. Viime aikoina usein Emmi Itärantaa, josta tulin talvella lukeneeksi naistenlehdestä kampaajan tuolissa (joskus naistenlehti yllättää!). Hänen esikoiskirjansa on minulta kylläkin lukematta, ja koska se ei kuulu vähän tosikkomaisiin suosikkigenreihini, saattaapa jäädäkin väliin. (Sen sijaan olen ahnaasti lukenut mm. Pulkkisen Vieraan ja Ala-Harjan Maihinnousun, joista varsinkin jälkimmäinen imaisi välittömästi.) Mutta ilmiö on kiehtova.
Nainen kirjoittaa hissukseen kirjaa ja tarjoilee sitä yhdelle, toiselle, kolmannelle, neljännelle ja niin edespäin kustantamolle sekä Suomessa että muualla. Muistaakseni ainakin kymmenelle. Kukaan ei korvaansa lurpauta, kiitetään vain kiinnostuksesta.
Sitten vihdoin Teos ottaa ja palkitsee kilpailuunsa lähetetyn Teemestarin kirjan ja se julkaistaan. Rohkea teko. Sen jälkeen agentti lähtee asialle ja myy kirjan suit sait englanninkieliseen maailmaan. Eikä vain sitä kirjaa, vaan jo seuraavankin, josta ei vielä ole kaiketi sivuakaan kirjoitettu.
Mitähän tästä kaikesta oikein ajattelisi? Kysymyksiä pyörii huurteisessa päässä.
Onko kirjan läpimeno kustantamoissa ihan arpapeliä? Että kuka sattuu käsikirjoitusta ensin vilkaisemaan. Eikö vankinkaan ammattitaito riitä arvioimaan, mikä on mestariteos?
Kuinka monen kokeneenkaan kirjailijan kirjoittamattomia kirjoja Suomessa luvataan nykyisin julkaista? Oma kokemukseni ainakin on vuosien varrella ollut, että joka ikisestä on käytävä erikseen oma vääntönsä. Yritän ymmärtää, että kustantamot elävät kuin veitsen terällä ja kannattavuutta räknätään millimetrin tarkasti. Mutta onko millään muulla alalla myynnin ennustaminen niin epäkiitollista kuin kustannusalalla?
Jos kirja toistelee samanlaisia teemoja ja aihepiirejä kuin aiemmin hyvin myyneet, kynnys tulla julkaistuksi tuntuu olevan melko matala. Mutta annas olla, jos se on ihan erilainen ja uusi, kuka uskaltaa ottaa riskin?
Haluaisin niin kovasti uskoa, että kustantamot tekevät aina viisaita päätöksiä.
Onnea Teoksen rohkealle päätöksentekijälle. Ja agentille myös.
P.S. Kuka olisi voinut etukäteen uskoa, että suomenruotsalainen papista kertova saaristolaisromaani myy ensimmäisenä vuonna yli 100 000 kappaletta?
torstai 29. marraskuuta 2012
Palkinto ja miten siitä kerrottiin
Finlandia Junior -palkinto on tänään annettu Christel Rönnsille hänen lastenkirjastaan Det vidunderliga ägget. Valitsijana oli Mari Rantasila. Lycka till! Tuntuu hyvältä, että palkinnon sai ensi kertaa suomenruotsalainen ja vaihteeksi lasten kuvakirja. Ja ansaitusti sen sai juuri Christel Rönns, joka on ollut peräti neljä kertaa jo aiemmin kuvittajana ehdolla palkinnonsaajaksi.
Asiasta kovasti kiinnostuneena etsin pitkin päivää netistä uutista voittajasta. Tasaisin väliajoin googletin HS, Iltasanomat, Yle... ja niistä aina TUOREIMMAT tai VIIMEISET UUTISET. Ei mitään. Kerrottiin kyllä suomalaiskirjailijasta, jonka (aikuisten)romaani pääsee amerikkalaiselle kustantajalle. Ja erinäisistä muista palkinnoista. Mutta Finlandia Juniorista ei niin mitään.
Kahden maissa lähdin viemään lapsenlasta soittotunnille läpi helsinkiläisen talvimyrskyn ja mylväyksen. Palasin kotiin viideltä, ja vihdoin oli HS:ssa Suvi Aholan juttu voittajasta. Myös Lastenkirjahylly ja Grafomania olivat ehtineet nyt kertoa uutisen, kiitos!
Sitten lähdin työväenopiston venäjäntunnille, mistä palattuani asetuin YLE 1:n iltauutisille odottaen innokkaasti, että näkisin onnellisen voittajan Christel Rönnsin. Odotin turhaan. Viimeisenä kulttuuriuutisena oli perinpohjainen, minuutteja kestävä selostus viiksiään kasvattavista suomalaismiehistä, jotka näin osoittavat myötätuntoa eturauhassyöpää sairastavia kohtaan.
Saunan jälkeen MTV:n uutiset. Ja helpotuksen huokaus: oikein hyvä kirjailijaesittely ja päätteeksi voittaja lavalla. Kiitos ja halaus, MTV!
Yle ei esitellyt tänä vuonna sen enempää Finlandia Junior -palkintoehdokkaita kuin voittajaakaan. Tasapuolisuuden nimissä odotan, ettei se kerro myöskään aikuisten Finlandia-voittajasta. Palkintohan on täsmälleen samansuuruinen.
Asiasta kovasti kiinnostuneena etsin pitkin päivää netistä uutista voittajasta. Tasaisin väliajoin googletin HS, Iltasanomat, Yle... ja niistä aina TUOREIMMAT tai VIIMEISET UUTISET. Ei mitään. Kerrottiin kyllä suomalaiskirjailijasta, jonka (aikuisten)romaani pääsee amerikkalaiselle kustantajalle. Ja erinäisistä muista palkinnoista. Mutta Finlandia Juniorista ei niin mitään.
Kahden maissa lähdin viemään lapsenlasta soittotunnille läpi helsinkiläisen talvimyrskyn ja mylväyksen. Palasin kotiin viideltä, ja vihdoin oli HS:ssa Suvi Aholan juttu voittajasta. Myös Lastenkirjahylly ja Grafomania olivat ehtineet nyt kertoa uutisen, kiitos!
Sitten lähdin työväenopiston venäjäntunnille, mistä palattuani asetuin YLE 1:n iltauutisille odottaen innokkaasti, että näkisin onnellisen voittajan Christel Rönnsin. Odotin turhaan. Viimeisenä kulttuuriuutisena oli perinpohjainen, minuutteja kestävä selostus viiksiään kasvattavista suomalaismiehistä, jotka näin osoittavat myötätuntoa eturauhassyöpää sairastavia kohtaan.
Saunan jälkeen MTV:n uutiset. Ja helpotuksen huokaus: oikein hyvä kirjailijaesittely ja päätteeksi voittaja lavalla. Kiitos ja halaus, MTV!
Yle ei esitellyt tänä vuonna sen enempää Finlandia Junior -palkintoehdokkaita kuin voittajaakaan. Tasapuolisuuden nimissä odotan, ettei se kerro myöskään aikuisten Finlandia-voittajasta. Palkintohan on täsmälleen samansuuruinen.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Hatusta kiinni, Bonnierilla tuulee!
Tulipas tänään aika kylmäävä uutinen, että Bonnier-konsernin kustantamoista (Bonnier Kirjat Suomi Oy, Tammi, Readme.fi Oy ja WSOY) joutuu lähtemään jopa 30 ihmistä "tuotannollisista ja taloudellisista syistä".
Pakkohan kustantamon on kannattaa, mutta kun kirjailijoiden ja kustantajan suhteet ovat hyvin pitkälle henkilösuhteita, miten YT-neuvotteluissa osataan ratkaista se, kuka työntekijöistä on tulevaisuudessa talolle kannattava ja kuka ei? Se vaatii jo profeetallisia kykyjä.
Ettei vain samalla tultaisi sanoneeksi irti myös kirjailijoita. Harvahan meistä on lopulta talolle kannattava.
Pakkohan kustantamon on kannattaa, mutta kun kirjailijoiden ja kustantajan suhteet ovat hyvin pitkälle henkilösuhteita, miten YT-neuvotteluissa osataan ratkaista se, kuka työntekijöistä on tulevaisuudessa talolle kannattava ja kuka ei? Se vaatii jo profeetallisia kykyjä.
Ettei vain samalla tultaisi sanoneeksi irti myös kirjailijoita. Harvahan meistä on lopulta talolle kannattava.
torstai 15. marraskuuta 2012
Jos kansa valitsisi
Jännittävä Finlandia-viikko taas! Kohta tiedetään ehdokasromaanit.
Jos kansa valitsisi, voittaja olisi tuskin koskaan sama kuin palkinnonsaaja. Sofi Oksasen Puhdistus vuonna 2008 on kai ainoa poikkeus. Tietysti senkin myyntiä voitto vielä vauhditti.
Suomen Kustannusyhdistyksen Bestseller-tilastojen mukaan aikuisten sarjan voittaja ja joskus jopa osa ehdokasromaaneista sentään päätyy vuoden myynnissä kuuden parhaan joukkoon. Siitä voi tietysti kiittää kilpailun tuomaa julkisuutta. Viime vuonna Rosa Liksomin Hytti ylsi 66 100 kappaleen myyntiin ja tilaston kolmanneksi (myyntivoittaja oli Hirvisaaren Minä Katariina, 83 900 kpl). Vuonna 2010 Mikko Rimmisen Nenäpäivä pääsi tilastossa neljänneksi (myynti 53 700 kpl) ja vuonna 2009 Antti Hyryn Uuni kuudenneksi (40 100 kpl).
Lasten- ja nuortenkirjojen puolella tilasto on valitettavasti synkempi. Kahdenkymmenen eniten myydyn joukossa ei vilahtele Finlandia Juniorilla palkittuja saati ehdokkaita kuin ani harvoin. Vuonna 2010 Siri Kolun Me Rosvolat sentään oli listalla neljästoista 13 500 kappaleen myynnillä.
Tästä vuodesta voidaan kuitenkin jo etukäteen arvata, että siellä tulee olemaan Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu pihalla. Sehän olisi siellä ilman FJ-ehdokkuuttakin.
Mutta kaikki sympatiani raadeille, jotka joutuvat arvioimaan kirjoja silmät ummistettuina sellaisilta toisarvoisilta asioilta kuin myyvyydeltä ja kansansuosiolta. He noukkivat joukosta vain ne kirjat, jotka heistä ovat tänä vuonna syystä tai toisesta parhaita. Ja pulinat pois.
Jos kansa valitsisi, voittaja olisi tuskin koskaan sama kuin palkinnonsaaja. Sofi Oksasen Puhdistus vuonna 2008 on kai ainoa poikkeus. Tietysti senkin myyntiä voitto vielä vauhditti.
Suomen Kustannusyhdistyksen Bestseller-tilastojen mukaan aikuisten sarjan voittaja ja joskus jopa osa ehdokasromaaneista sentään päätyy vuoden myynnissä kuuden parhaan joukkoon. Siitä voi tietysti kiittää kilpailun tuomaa julkisuutta. Viime vuonna Rosa Liksomin Hytti ylsi 66 100 kappaleen myyntiin ja tilaston kolmanneksi (myyntivoittaja oli Hirvisaaren Minä Katariina, 83 900 kpl). Vuonna 2010 Mikko Rimmisen Nenäpäivä pääsi tilastossa neljänneksi (myynti 53 700 kpl) ja vuonna 2009 Antti Hyryn Uuni kuudenneksi (40 100 kpl).
Lasten- ja nuortenkirjojen puolella tilasto on valitettavasti synkempi. Kahdenkymmenen eniten myydyn joukossa ei vilahtele Finlandia Juniorilla palkittuja saati ehdokkaita kuin ani harvoin. Vuonna 2010 Siri Kolun Me Rosvolat sentään oli listalla neljästoista 13 500 kappaleen myynnillä.
Tästä vuodesta voidaan kuitenkin jo etukäteen arvata, että siellä tulee olemaan Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu pihalla. Sehän olisi siellä ilman FJ-ehdokkuuttakin.
Mutta kaikki sympatiani raadeille, jotka joutuvat arvioimaan kirjoja silmät ummistettuina sellaisilta toisarvoisilta asioilta kuin myyvyydeltä ja kansansuosiolta. He noukkivat joukosta vain ne kirjat, jotka heistä ovat tänä vuonna syystä tai toisesta parhaita. Ja pulinat pois.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Kirjakaupatkin ovat nyt netissä
Uusimman Kirjailija-lehden pääkirjoituksessa Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja, kantaa huolta siitä, että Suomen maaseutu on käytännössä nykyisin kirjakaupaton eikä "nykyklassikkojakaan" saa enää edes suurten kaupunkien kirjakaupoista. Ja kirjastotkin poistavat aika pian vanhentuneiksi katsomansa opukset, koska niilläkin on tilanpuute.
Siihen on menty. Ja yhä minä katson Aitoossa käydessäni sitä entisen kyläkirjakaupan ikkunaa, joka lapsuudessani oli täynnä uusia ihania kirjoja. Tyhjä se vain on.
Mutta ei hätä ole tämännäköinen! Viime vuosina Suomeen on noussut pieniä ja isompia nettiantikvariaatteja melkein kuin sieniä syyssateella. Itse pidän pikku kauppaani Antikvaari.fi -sivustolla, jolla näyttää tällä hetkellä toimivan jo yli seitsemänkymmentä yritystä. Rakkaudesta kirjaan - sillä tuskin kukaan kuvitteleekaan tällaisella bisneksellä rikastuvansa. Samalla ylläpitäjällä oli aiemmin Antikka.net -kauppa, jonka omistajiksi tuli muutama vuosi sitten pieni ryhmä sen entisistä kauppiaista. Nämä ovat ehkä eniten nimikkeitä sisältävät sivustot, mutta etsivä löytää lukuisan joukon muitakin.
Jokaisella lukevalla mummolla tai papalla ei ihan vielä ole omaa nettiyhteyttä, mutta heilläkin on puhelimet. Kun kirjasto tai muu taho antaa heille vinkin, mistä kaivattu kirja löytyy, nettikauppiaan puhelin soi ja kirja löytää uuden kodin myös ihan ilman internettiä.
Minusta on aina erityisen mukavaa lähettää kirjoja sellaisiin postinumeroihin, jotka ovat jossain korpien kätköissä, missä ei taatusti ole kirjakauppoja mailla eikä halmeilla. Käärin ne taatusti rakkaudella pakettiin ja hyvä etten sulje suudelmin.
Toiseksi hauskinta on kierrellä kirpputoreja ja etsiä niitä klassikkoja. Jos tilaa hyllyissäni on, ostan joskus umpimähkään kerralla vähän isomman satsin ja tutkin laatikoista intoa puhkuen, mistä kirjoista joku on raaskinut luopua.
Kyllä ne uuden kodin löytävät. Ennemmin tai myöhemmin. Klassikot kun eivät vanhene koskaan, päinvastoin paranevat ajan myötä kuin hyvä viini.
Siihen on menty. Ja yhä minä katson Aitoossa käydessäni sitä entisen kyläkirjakaupan ikkunaa, joka lapsuudessani oli täynnä uusia ihania kirjoja. Tyhjä se vain on.
Mutta ei hätä ole tämännäköinen! Viime vuosina Suomeen on noussut pieniä ja isompia nettiantikvariaatteja melkein kuin sieniä syyssateella. Itse pidän pikku kauppaani Antikvaari.fi -sivustolla, jolla näyttää tällä hetkellä toimivan jo yli seitsemänkymmentä yritystä. Rakkaudesta kirjaan - sillä tuskin kukaan kuvitteleekaan tällaisella bisneksellä rikastuvansa. Samalla ylläpitäjällä oli aiemmin Antikka.net -kauppa, jonka omistajiksi tuli muutama vuosi sitten pieni ryhmä sen entisistä kauppiaista. Nämä ovat ehkä eniten nimikkeitä sisältävät sivustot, mutta etsivä löytää lukuisan joukon muitakin.
Jokaisella lukevalla mummolla tai papalla ei ihan vielä ole omaa nettiyhteyttä, mutta heilläkin on puhelimet. Kun kirjasto tai muu taho antaa heille vinkin, mistä kaivattu kirja löytyy, nettikauppiaan puhelin soi ja kirja löytää uuden kodin myös ihan ilman internettiä.
Minusta on aina erityisen mukavaa lähettää kirjoja sellaisiin postinumeroihin, jotka ovat jossain korpien kätköissä, missä ei taatusti ole kirjakauppoja mailla eikä halmeilla. Käärin ne taatusti rakkaudella pakettiin ja hyvä etten sulje suudelmin.
Toiseksi hauskinta on kierrellä kirpputoreja ja etsiä niitä klassikkoja. Jos tilaa hyllyissäni on, ostan joskus umpimähkään kerralla vähän isomman satsin ja tutkin laatikoista intoa puhkuen, mistä kirjoista joku on raaskinut luopua.
Kyllä ne uuden kodin löytävät. Ennemmin tai myöhemmin. Klassikot kun eivät vanhene koskaan, päinvastoin paranevat ajan myötä kuin hyvä viini.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Kohisevaa syksyä!
Hesarin kulttuurisivujen avaaminen on näinä aikoina suorastaan jännitysnäytelmä. Mitähän paljastuksia, kohahduksia ja uutuuksia siellä tänään esitellään? Kun miehen kanssa aamukahvin jälkeen jaamme lehden osia, huomaan hanakimmin tarttuvani kulttuurisivuihin.
En muista, minä syksynä kirjoista olisi kohuttu näin paljon heti alkajaisiksi. Ja vielä kummempaa, naisten kirjoittamista! Sofi Oksasen ökyensipainos 100 000 kappaletta oli niin suuri, että vastustelin mielessäni kirjan hankkimista, mutta eikös mies tullut eilen kaupungilta kotiin kirja kädessään. Että meidänkin piti se oikein ostaa! No, ymmärrän hänen intonsa, koska hän on ollut töissä Virossa ja on tietysti senkin vuoksi kiinnostunut sen historiasta. Ja kun itse ruodin, kääntelen ja vääntelen jatkuvasti kommunismin aikaa mielessäni ja seuraan siitä tehtäviä dokumentteja Teemalta, kyllähän se minua itseänikin kovasti kiinnostaa.
Kuusikymmenluvulla, herkimpinä opiskeluvuosinani, kaikki tosi fiksut eturivin ihmiset olivat kommunisteja. Tai siis kaikki kommunistit ja varsinkin stalinistit pitivät itseään tosi fiksuina eturivin ihmisinä. Leima edistyksellinen määritteli heidät tavallisten talliaisten yläpuolelle. He antoivat ymmärtää, että koko maailma oli muuttumaisillaan edistykselliseksi. Vain pieni napsaus vielä puuttui.
Nyt kun tiedetään, että siihen aikaan teljettiin rajan takana ihmisiä vankiloihin, mielisairaaloihin ja leireille väärien mielipiteittensä takia, kaipaisin pientä puhdistusta ja selvittelyä tuosta ajasta lähempääkin kuin Neuvosto-Eestin osalta. Mutta se vie näköjään vielä aikaa. Aloitin juuri Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n lukemisen. Hän teki mielessään kirjaa Dresdenin pommituksesta, johon sotavankina joutui, kaikki sodanjälkeiset vuodet. Kirja ilmestyi 1969 eli kului 25 vuotta, ennen kuin aika oli kypsä.
Ehkä juuri tästä syystä teoksen aineiston keruu lähimmäisten elämästä ihan tuoreeltaan on heille liian hämmentävä juttu. Kun emme osaa analysoida ja käsitellä omaakaan sisikuntaamme ja aikaamme heti paikalla (tekee varmaan liian kipeää), pitäisikö olla armollisempi toisillekin? Muistan kyllä, miten Eila Pennanen joskus opetti kirjoittajia, ettei omaa äitiäänkään saa säästellä. Kun kirjoitin ensimmäiseen novelliini, että mummolla oli likainen pahanhajuinen esiliina, oma mummoni pahoitti perin juurin mielensä: "Mitä sie määt semmosta kirjottammaa mikä ei oo tottakaa?" Hän selvästi tunnisti itsensä novellin mummosta, mutta ei kestänyt hahmoa sellaisena jona minä hänet näin.
Ja mikä on totuus?
En muista, minä syksynä kirjoista olisi kohuttu näin paljon heti alkajaisiksi. Ja vielä kummempaa, naisten kirjoittamista! Sofi Oksasen ökyensipainos 100 000 kappaletta oli niin suuri, että vastustelin mielessäni kirjan hankkimista, mutta eikös mies tullut eilen kaupungilta kotiin kirja kädessään. Että meidänkin piti se oikein ostaa! No, ymmärrän hänen intonsa, koska hän on ollut töissä Virossa ja on tietysti senkin vuoksi kiinnostunut sen historiasta. Ja kun itse ruodin, kääntelen ja vääntelen jatkuvasti kommunismin aikaa mielessäni ja seuraan siitä tehtäviä dokumentteja Teemalta, kyllähän se minua itseänikin kovasti kiinnostaa.
Kuusikymmenluvulla, herkimpinä opiskeluvuosinani, kaikki tosi fiksut eturivin ihmiset olivat kommunisteja. Tai siis kaikki kommunistit ja varsinkin stalinistit pitivät itseään tosi fiksuina eturivin ihmisinä. Leima edistyksellinen määritteli heidät tavallisten talliaisten yläpuolelle. He antoivat ymmärtää, että koko maailma oli muuttumaisillaan edistykselliseksi. Vain pieni napsaus vielä puuttui.
Nyt kun tiedetään, että siihen aikaan teljettiin rajan takana ihmisiä vankiloihin, mielisairaaloihin ja leireille väärien mielipiteittensä takia, kaipaisin pientä puhdistusta ja selvittelyä tuosta ajasta lähempääkin kuin Neuvosto-Eestin osalta. Mutta se vie näköjään vielä aikaa. Aloitin juuri Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n lukemisen. Hän teki mielessään kirjaa Dresdenin pommituksesta, johon sotavankina joutui, kaikki sodanjälkeiset vuodet. Kirja ilmestyi 1969 eli kului 25 vuotta, ennen kuin aika oli kypsä.
Ehkä juuri tästä syystä teoksen aineiston keruu lähimmäisten elämästä ihan tuoreeltaan on heille liian hämmentävä juttu. Kun emme osaa analysoida ja käsitellä omaakaan sisikuntaamme ja aikaamme heti paikalla (tekee varmaan liian kipeää), pitäisikö olla armollisempi toisillekin? Muistan kyllä, miten Eila Pennanen joskus opetti kirjoittajia, ettei omaa äitiäänkään saa säästellä. Kun kirjoitin ensimmäiseen novelliini, että mummolla oli likainen pahanhajuinen esiliina, oma mummoni pahoitti perin juurin mielensä: "Mitä sie määt semmosta kirjottammaa mikä ei oo tottakaa?" Hän selvästi tunnisti itsensä novellin mummosta, mutta ei kestänyt hahmoa sellaisena jona minä hänet näin.
Ja mikä on totuus?
torstai 9. elokuuta 2012
Luonnonmukaista mehiläishoitoa
Luonnonmukainen mehiläishoitaja pakkaa parhaaseen parveiluaikaan (juhannuksen jälkeen) laukkunsa ja lentää etelään. Vastoin kaikkia opaskirjoja hän ei leikkaa pesistä emokennoja eikä mitenkään estä parvien lähtöä.
Välimeren auringossa hän nauttii lämmön lisäksi hyviä ruokia ja juomia ja toivottaa mehiläisilleen mitä parhainta keskikesää Suomen sateessa ja paisteessa. (Myöhemmin on käynyt ilmi, että varsinkin sateessa.) Ja parville hyvää matkaa.
Palattuaan jossain vaiheessa heinäkuuta tyytyväisenä kotimaahan hän kurkistaa pesiinsä ja ihmettelee hiukan väen vähenemistä. Mutta on sitä vielä jäljelläkin, joten pari laatikkoa tyhjiä vahakakkuja on syytä lisätä mettispesiin hunajan keruuta varten.
Elokuun alun aurinkoisina päivinä hän linkoaa reilut parikymmentä kiloa kullankeltaista hunajaa, mutta jättää tietysti mehiläisille itselleenkin makusteltavaa. Luonnonmukainen mehiläishoitaja ei esimerkiksi linkoa kehiä, joilla on keskellä muutamakin sikiö, olkoon vaikka miten paljon hunajaa reunoilla. Linkoaminenkin vaatii työtä!
Luonnonmukainen mehiläishoitaja sanoo toisille: älkää tehkö niin kuin minä teen, jos haluatte saada paljon irti pesistänne. Mutta jos haluatte vain nauttia näistä pikku kotieläimistä ja sen lisäksi täysin siemauksin kesästä ja teille riittää yksi purkillinen hunajaa viikossa, suosittelen!
Välimeren auringossa hän nauttii lämmön lisäksi hyviä ruokia ja juomia ja toivottaa mehiläisilleen mitä parhainta keskikesää Suomen sateessa ja paisteessa. (Myöhemmin on käynyt ilmi, että varsinkin sateessa.) Ja parville hyvää matkaa.
Palattuaan jossain vaiheessa heinäkuuta tyytyväisenä kotimaahan hän kurkistaa pesiinsä ja ihmettelee hiukan väen vähenemistä. Mutta on sitä vielä jäljelläkin, joten pari laatikkoa tyhjiä vahakakkuja on syytä lisätä mettispesiin hunajan keruuta varten.
Elokuun alun aurinkoisina päivinä hän linkoaa reilut parikymmentä kiloa kullankeltaista hunajaa, mutta jättää tietysti mehiläisille itselleenkin makusteltavaa. Luonnonmukainen mehiläishoitaja ei esimerkiksi linkoa kehiä, joilla on keskellä muutamakin sikiö, olkoon vaikka miten paljon hunajaa reunoilla. Linkoaminenkin vaatii työtä!
Luonnonmukainen mehiläishoitaja sanoo toisille: älkää tehkö niin kuin minä teen, jos haluatte saada paljon irti pesistänne. Mutta jos haluatte vain nauttia näistä pikku kotieläimistä ja sen lisäksi täysin siemauksin kesästä ja teille riittää yksi purkillinen hunajaa viikossa, suosittelen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)