Tekijänkappaleet kotona

Paketti oli painava, sain sen juuri ja juuri hinatuksi nurkan takaa postista kotiin. Ajattelin, ettei kukaan ohikulkija arvaa, että tuo nainen tuossa raahaa kirjansa tekijänkappaleita. Että se on ylipäätään kirjoittanut koskaan mitään.

Kotona oli pakko avata paketti. Mutta ei kirjaa, ei vielä. Yritän ymmärtää, että nyt voi kuka tahansa sanoa siitä mitä mieleen juolahtaa. Että se on nyt kaikille auki, sepposen selällään. Ja että jokainen lukija on erilainen, omissa maailmoissaan. Voiko jonkun maailma ylipäänsä kohdata tämän kirjan maailman? Lyödäänkö minua taas ällikällä? Joskus se tekee pahaa, joskus ällikkä yllättää myönteisesti. Mutta etukäteen ei voi arvata mitään.

Juhlatunnelmia

Tämä on uuden kirjani ilmestymispäivä. En tiedä, mihin kirjat nykyisin ilmestyvät. Ainakaan eivät kaikkiin kirjakauppoihin. Mutta kai ne ilmestyyvät ainakin johonkin varastoon? Saapas nähdä, milloin itse näen sen. Kirjan ilmestyminen on aina juhlan aihe. Nyt se ilmestyy ainakin teosluettelooni!

Minun eteeni ilmestyy sen sijaan tänään hunajakakku toisensa jälkeen mehiläispesän uumenista. Ja täynnä hunajaa! Tämä on makea päivä. Aamulla hikoilin pesän luona itseni uimakuntoon. Parhaita hetkiä mehiläishoidossa onkin riisuutuminen likomäristä suojavaatteista ja pulahtaminen raikkaaseen Pälkäneveteen sen jälkeen kun on ylämäkeen työntänyt kotikärryillä muutaman kymmenen kilon lastin hunajakakkuja linkoushuoneeseen. Siis tietysti vähän kerrallaan... Ja sitä ennen riistänyt ne villisti protestoivan yhteiskunnan hallusta omiin suojiinsa.

En koskaan ota kaikkea pois. Kerääjillekin pitää jäädä osuutensa, vaikka annnan niille tietysti lohturuokana sokerilientä. Ei se hunajaa kokonaan korvaa.

Tänään voisi jälkiruuaksi syödä vadelmia tuoreen hunajan kanssa. Juhlan kunniaksi.

Ja juhlatunnelmia on vielä jäljellä myös toissapäivästä, jolloin vietettiin kummipoikani Tomin ja hänen vaimonsa Mian häitä. Hääparin tanssi sujui sulhasen äidin, Kirsti-siskoni esittämän laulun When a man loves a women tahtiin. Kaunista!

Englantia

Olen viime viikkoina lukenut kolme suomalaista nuortenkirjaa, joiden tekijät ovat menestyneet muun muassa erilaisissa kilpailuissa tai saaneet palkintoehdokkuuksia. (Miten muuten menestystä nykyisin voisi mitata? Käännösten määrällä? Painoksista tuskin enää puhutaan. Arvostelumenestyksistäkään en ole kuullut, koska arvosteluja ilmestyy niukasti.)

Nämä kirjat edustavat siis nuortenkirjojen kansallista huippua. Teksti olikin jokaisessa elävää ja vetävää, dialogi nuorten puhekieltä. Sen lisäksi löysin niistä yhden yhteisen ominaisuuden: kaikissa siteerataan runsain määrin englanninkielisiä tekstejä.

Englanti ei ole vahva kieleni ja osa teksteistä jäikin minulta sen vuoksi hämärän peittoon, koska en jaksanut kaivella esiin sanakirjaa.

Sen sijaan huomasin kaivelevani päivästä toiseen ihmetystä siitä, että uusissa kotimaisissa nuortenkirjoissa käytetään noin paljon englantia. Kai se sitten on nuorten mieleen? En kuvittelekaan ymmärtäväni, millaisesta tekstistä nuoret pitävät. (Kun itse kirjoitan, en oikeastaan edes mieti kohderyhmää. Kustantaja on merkinnyt Kaksi sateenkaarta -kirjaan ikäsuositukseksi 12+ ja minulle sopivat kaikki iät siitä ylöspäin. Ja totta puhuen uskon taas vahvasti, etten enää tämän jälkeen tee nuortenkirjoja...)

Kun olin aikani asiaa päivitellyt, muistin äkkiä hämmästyneenä, että hyvä ihme sentään, siinä ensi viikolla ilmestyvässä kirjassanihan on ainakin yksi englanninkielinen sitaatti Beatlesien laulusta!

Sitä taitaa olla ilmassa.

Tällainen kesä

Kummallinen kesä.

Maailma täynnä kauneutta, lämpöä - ja kylmää vihaa.

Luonto pursuaa rikkauksiaan - ja ihmiset senkun ampuvat toisiaan. Mistä niitä pyssyjä oikein sikiää? Kuka niillä rikastuu? Nukkuuko hän yönsä hyvin?

Silloin joskus toisteltiin: "Make love, not war!"

Ajattelen kahta naista, jotka halusivat vain rakastaa lähimmäisiään. Miksi heidätkin piti ampua?

Miehet, jotka haluavat valtaa, ampuvat. Mutta olisivatko he lopulta edes tyytyväisiä, jos sen vallan saisivat?

Pelkkiä kysymysmerkkejä.

Pitkät varjot

Ruotsalaisen Göran Rosenbergin kirja Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista ei ole jättänyt minua rauhaan. Viisitoistavuotiaana luin ensimmäisen kirjani holokaustista - se oli tietysti Anne Frankin päiväkirja. Olin suunnilleen sen ikäinen kuin Anne kuollessaan, joten kirja kolahti kovaa. Lisäksi olin syntynyt samassa kuussa kuin Anne kuoli. Miten ihmeessä tässä Euroopassa oli vasta äskettäin voinut tapahtua jotain noin hirveää? Että ihmiset eivät saaneet elää rauhassa vaan heitä jahdattiin kuin eläimiä - tapettavaksi.

Tätä olen joutunut miettimään koko aikuisikäni, ja niin on moni muutkin, sillä keskitysleirikuvauksia on tullut vastaani tasaiseen tahtiin. Minun ikäpolveni on elänyt näiden kuvausten varjossa. Toisaalla on myös totalitaarinen naapurivaltio luonut pitkään päällemme omaa varjoaan, josta sai tuskin äänen puhua. Jossain siellä rautaesiripun takana tapahtui asioita, joista oli parempi olla tietämättä. Sinne oli jäänyt myös vanhempieni koti, johon he eivät koskaan päässeet takaisin.

Rosenberg kuvaa tutkijan täsmällisyydellä mutta kaunokirjailijan vastaansanomattomalla tyylillä isänsä vaiheita puolalaisesta ghetosta keskitysleirille ja sieltä natsien työleirien saaristoon. Hänet pelasti nälkäkuolemalta luultavasti ruokapaketti, jollaisia Punainen Risti loppuvaiheessa onnistui jakamaan orjatyöläisille. Lopulta hän selvisi Ruotsiin, joka toisaalta oli onnenpotku, mutta tummat varjot seurasivat häntä sinnekin.

Jos ihmisellä ei enää ole jäljellä kotia, josta hän on lähtenyt ja johon kaivata, jos lähes kaikki hänen lapsuutensa ihmiset on tuhottu eivätkä syylliset lopulta myönny edes muodolliseen korvaukseen epäinhimillisistä kärsimyksistä, hän väkisinkin murtuu. Johonkin tällaiseen ajatukseen kiteytän Rosenbergin viestin. Tarvitsemme lähtöpisteen, joka säilyy läpi elämän ja on turvamme, kun varjot lankeavat.

En ihmettele, että Göran Rosenberg sai kirjasta August-palkinnon. Minulle oli elämys nähdä, miten kirjailija voi yhdistää dokumentaarisuuden ja kaunokirjallisuuden - kun osaa. Mutta en voi myöskään olla ajattelematta, että tämä palkinto on samalla ollut kuin anteeksipyyntö. Kaikkien ulkopuolisten kumarrus heille, jotka kärsivät syyttä, kun täällä vain hyväosaiset elivät rauhassa ja tehdas syyti autoja myös Saksan käyttöön.

Voikukkia, kiitos!

Heti kun lämpö nousi yli kymmenen asteen, mehiläiset ilmestyivät nuoleskelemaan lentolaudalle laittamiani hunajakakun murusia. Talven yli säilyneessä pesässäni on paljon nälkäistä väkeä ja nousevaa sukupolvea. Seuraan lämpötiloja ennusteista ja odotan kiihkeästi, että voikukat alkaisivat kukkia myös Pälkäneellä. Tiedän, että suurin osa ihmisistä nyhtää ne pihoiltaan pois. Ei pitäisi! Jos lähistöllä on mehiläistarhoja, antakaa kaikkien voikukkien kukkia. Ne pelastavat alkukesän.

Kun aloin mietiskellä, mistä kirjoista olen viime kuukausina nauttinut eniten, huomaan lukeneeni melkein pelkkiä naiskirjailijoita - tai heidän elämästään. (Tosin juuri nyt on yöpöydälläni kirjaston Bestseller-lainana ruotsalaisen Göran Rosenbergin Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista, riipaiseva kertomus kirjailijan vanhempien elämästä.) Maalis-huhtikuuta kannatteli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Upposin syvälle sen maailmaan. Samoin kävi joululahjaksi saamani Aale Tynnin elämäkerran (Hymyily, kyynel, laulu) kanssa. Ihanan rehellistä ja avointa tekstiä vailla elämäkerroille tyypillistä hymistelyä! Ja tekijöinä vieläpä omat jälkeläiset. Olin nuorena opiskelijana 1960-luvun lopulla silloisen poikaystäväni (nykyisen mieheni) avecina teologian opiskelijoille järjestetyllä retkellä Gotlannissa tutustumassa saaren kirkkohistoriaan. Matkaa johti professori Kauko Pirinen. Rakastin jo silloin Aale Tynnin runoja, mutta vasta nyt tutustuin näiden kahden ihmisen dramaattiseen yhteiseen historiaan.

En ollut lukenut Alice Munroakaan ennen Nobelia, mutta kahlasin juuri läpi kokoelmallisen hänen novellejaan. Jotkut kolahtivat, mutta ei minusta Munro-fania tullut. Hän saa ihailtavan paljon asiaa tiiviisiin teksteihin, mutta jouduin välillä ponnistelemaan, että pysyin kärryillä tai pääsin niille.

"Kaksi sateenkaarta" on nyt lopullisesti poissa käsistäni. Kävin kustannustoimittajan kanssa vedoksen läpi kahden tunnin sessiossa ja nyt on turha miettiä, olisiko jotain pitänyt kirjoittaa toisin.

Paluu

Olin kaksi viikkoa lomalla omasta elämästäni Ranskan Marseillessa, yhdessä entisistä kotikaupungeistani. Siis lomalla antikvaarisesta kirjakaupastani ja käsikirjoituksesta, jonka oikovedos jäi kotiin odottamaan paluutani ja palaveria kustannustoimittajan kanssa. Ja lomalla kaikista suomalaisista tiedotusvälineistä - lukuunottamatta netistä kurkkaamiani Iltasanomien uutisotsikoita. Ranskassakin kohistiin tietysti Ukrainasta, mutta myös vähän eri asioista: presidenttiä lähellä ollut tärkeä mies sai kenkää ja Anne Sinclair avautui vihdoinkin sekä televisiossa että lehtien palstoilla.

Pyhiinvaellukseni FNACin kirjakauppaan sai taas taivastelemaan sitä, miten paljon ja erilaista kirjallisuutta voidaan julkaista, kun kielialue on kymmenen kertaa suurempi kuin suomen. Mukaani tarttui Amos Ozin ja hänen tyttärensä, historioitsija Fania Oz-Salzbergerin esseekirja juutalaisuudesta, Juifs par les mots. Tietokirjojen ankeasta tilanteesta Suomessa on kirjoiteltu tällä välin Hesarin yleisönosastossakin. Hyvä on, Osmo Pekonen, jos löydät ajatuksillesi lukijoita Ranskasta. Mutta kyllä painosten pieneneminen ja nimikemäärän väheneminen koskee muitakin kirjallisuudenlajeja.

Tästä pääsenkin mieliaiheeseeni kritiikkeihin. Kun Tommi Kinnusen esikoiskirja Neljäntuulenristeys sai Antti Majanderilta ylistävän lähes koko sivun arvostelun, se ponnahti heti myyntilistan kärkeen. Dekkari kuin dekkari näyttää jatkuvasti saavan 3-5 palstaa Helsingin sanomien kulttuurisivuilta laadusta riippumatta. Tietysti huono arvostelu voi myös viedä lukijat, mutta ainakin kirjat tiedetään. Lasten- ja nuortenkirjojen kymmensenttisiä arvioita en näiltä viikoilta löytänyt yhtään, mutta television lastenohjelmista sentään oli iso juttu.

Hyvvä uutinen on se, että kirjakaupat ovat suunnittelemassa kustantajien kanssa uutta näytekirjasysteemiä. Toivottavasti toimii, vaikka kaupat ovatkin harvassa. Tosiasiaksi jää silti, että suurin osa suomalaisista ei saa koskaan tietää suuresta osasta tänä vuonna äidinkielellään ilmestyvistä kirjoista yhtikäs mitään. Eivät ne e-kirjatkaan lopulta ole tehneet ihmeitä, vaikka joku taisi niin kuvitella.

Paras lopettaa surkuttelu, katsoa matkakuvia kesästä joka kohta on täälläkin ja tarttua kirjaan.

Elämän kevät

Lauantaina 29.3. minulle tapahtui kaksi hyvin ihmeellistä asiaa: näin mehiläisen kantavan takajaloissaan keltaisia siitepölypaakkuja pesäänsä ja sain tekstiviestin, joka kertoi, että pojanpoika oli syntynyt.

Ei yhteen ihmisen päivään voi mahtua enempää uuden syntymisen riemua.

Sähköinen media on halpa - ja nopea

Muutamat kustantajat ovat siirtyneet luetteloimaan tulevia tuotantojaan vain sähköisesti. No, kyllähän WSOY:n Kirjasanomat oli komeaa katseltavaa, kirja jo itsessään. Jokaisen uuden aukeaman avaaminen oli matka kohti uusia seikkailuja. Mutta sen paperi ja painatus ja logistinen siirtely paikasta x paikkaan y varmaan maksoi maltaita, ja kuka sen lopulta paikasta y löysi ja sai käsiinsä?

Sen sijaan netistä luettelon löytävät kaikki - jotka selaavat nettiä. Miten muiden käy, en tiedä. Pelkään, että muutama lukeva ja ostava mummokin elää vielä vanhassa maailmassa, ei ihan päreen valossa mutta vailla tietoliikenneyhteyksiä kuitenkin.

Bonnierin suomalaiskustantajat ovat joka tapauksessa päätyneet pelkkiin nettiluetteloihin, ja ensi syksy on nyt avattu. Minunkin kirjallani on kansi: www.kirjasyksy.fi/wsoy/lapset-ja-nuoret/nuorten-romaanit/kaksi-sateenkaarta.

Eikä siinä kaikki. Niin nopeaa tämä tiedonvälitys nykyisin on, että ääntä nopeammin kannesta on ilmestynyt jo ensimmäinen arvostelukin Lastenkirjahyllyssä!

Nyt sitten kiitämään sosiaaliseen mediaan.

Tulossa ja menossa

Ja äkkiä yhtenä päivänä törmään nettiä selatessani loppukesällä ilmestyvän kirjani ensimmäiseen mainokseen: http://cdon.fi/kirjat/latvus,_sisko/kaksi_sateenkaarta. Kirjallani on nimi, ISBN, arvioitu ilmestymisaika ja hinta, pian kansikin.

Takana ensimmäiset hapuilevat naputukset tietokoneen ruudulle, kustantajan nihkeät arviot muutamasta kymmenestä liuskasta (tämä ajankohta ei kokemuksemme mukaan kiinnosta nuoria), siitä huolimatta valmistunut ensimmäinen kokonainen versio (päähenkilö jää etäiseksi, kaipaamme aika isoja muutoksia, jos lähdet tekstiä vielä muokkaamaan), hitaasti syntynyt uusi versio (väliaikatietona että teksti on parantunut, mutta myynnissä omat haasteensa, joten joudumme vielä keskustelemaan) ja sitten viimein: kustantaja haluaa kovan mietinnän jälkeen uskoa tekstiini ja julkaista sen.

Erään ikuisen taistelun muudan vaihe, otsikoi K. S. Laurila muinoin kirjansa.

Mainosta katsellessani haukon kuvaannollisesti henkeä kuin hiihtokilpailun maaliintulija. Perillä siis. Melkein kaadun rähmälleni maahan helpotuksesta. Onhan tämä aikamoinen skaba. Kirjailijan on ensin itse uskottava lujasti tekstiinsä, että hän jaksaa aloittaa sen muokkaamisen alusta uudelleen niin monta kertaa kuin on tarpeen. Hänen on taisteltava kustantajan luottamuksesta, kustantajan puolestaan kauppiaiden uskosta ja kauppiaiden aikanaan ostajien huomiosta.

Näihin jälkimmäisiin otteluihin en taida paljon pystyä vaikuttamaan ja olen vain tyytyväinen siitä, että minulla on kustantaja, jonka ammattitaitoiset ihmiset hoitavat asioita eteenpäin. Silloin kun kirja on tulossa muille konkreettiseksi, se on minulta jo hyvää vauhtia menossa. Irrottaudun tekstistä lause lauseelta. Oikovedokseen voi vielä jonkun sanan vaihtaa, jos se tuntuu välttämättömältä. Tarina on kuitenkin jo kiveen hakattu ja jätän sen henkilöille haikeat hyvästit kuin läheisille ystäville, jotka ovat eläneet kanssani kimpassa usean vuoden ajan. Pärjäilkää.