Sivut

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kohtalo

Pakkaan hellävaroin vanhan kirjan postia varten. Aino Kallaksen suomentama, Friedebert Tuglasin kirja Kohtalo lähtee uudelle omistajalleen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1919 ja se on osittain aukileikkaamaton: sitä ei siis ole viimeisten 97 vuoden aikana vielä ehditty lukea. Kansien nurkissa on pientä kosteusjälkeä ja takakannen pahvista on lohjennut palanen. Tilaaja tietää tämän kaiken, mutta haluaa silti saada kirjan.

Mietin, millaisten tulien ja vesien läpi se on kulkenut tähänastisen elinkaarensa aikana. Vuosikymmenet ovat jättäneet siihen jälkensä, mutta se ei ole tuhoutunut edes sodissa.

Hyvää matkan jatkoa, Kohtalo! Pelastit tämän viikkoni, jonka aikana iso kustantamo rouhii varastoihinsa tyhjää hyllytilaa nopeasti myyville uutuuksille. Niilläkin, jotka sinne tulevaisuudessa asettuvat, on armonaikaa korkeintaan kaksi vuotta. Älkää vitkastelko!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Jäljellä olevat kappaleet





Helsingin kirjamessujen paneelikeskustelussa, jossa puhuttiin kirja-alan murroksesta, kirjailija Antti Leikas kauhisteli kahden euron myyntipöytiä, jotka täyttivät osan messutilasta. Itse ajattelin, että parempi ostaa kahdella eurolla kuin jättää makuloitavaksi.

Enpä arvannutkaan, miten lähelle aihe tulisi minua jo messuja seuraavana päivänä. Tänään sain kustantajaltani WSOY:ltä kirjeen, jossa minulle tarjotaan ostettavaksi 3 e/kpl Kaksi sateenkaarta -kirjani loppuerää, jota on varastossa jäljellä 311 kpl, tai ainakin osaa siitä. Asia on ratkaistava parin viikon sisällä siitä huolimatta, että varastosaldo saattaa kirjeen mukaan vielä muuttua tarjous- ja alennusmyyntien myötä.

Kirja on heille rasite, josta on päästävä pikimmiten eroon. Ensimmäistä kertaa 50-vuotisella urallani joudun pohtimaan, lähetänkö kirjani makuloitavaksi. Se ilmestyi kaksi vuotta sitten eikä ole siis ehtinyt edes alennusmyyntiin. Se ei kuitenkaan enää liiku. Enpä yhtään ihmettele, kun sitä ei näekään missään. Siitä ei ole elinkaarensa aikana julkaistu ainuttakaan printtimainosta tai -esitettä. Olihan se sentään Topelius-palkintoehdokas, mutta silloinkaan kaupat eivät nostaneet sitä millään lailla esiin (ei ainakaan Bonnierin Akateeminen, vaikka se on kustantajan oma kauppa). Sain kirjasta ennakkoa 2000 euroa miinus verot, siinä oma osuuteni sen talouspuolesta.

Aloin miettiä, miten markkinoisin/lahjoittaisin 300 kirjaa kotoa käsin. Onhan meillä ennestään 6000 kirjaa Apis Antikvan nettikaupan hyllyissä ja omia melkein saman verran, mutta mistä otan neliöt monille kirjalaatikoille? (Karo Hämäläinen kertoi mainitussa paneelissa huvikseen laskeneensa, paljonko yhden kirjan säilytys maksaa hänen töölöläishyllyssään – ei ihan ilmaista sekään). Mieheni pelkää aika ajoin, että jonain päivänä lattiat pettävät.

Antikvaarisena nettikauppiaana tiedän, että kirjat eivät kuole koskaan. Eivät ainakaan kaikki. Ne ovat sitkeitä ja saattavat muutaman vuoden horroksen jälkeenkin herätä uudestaan henkiin.

Otanko siis kirjat takaisin kotiin? Jos en ota, tuntuu kuin hukuttaisin kontillisen eläviä kissanpentuja, joilla olisi vielä paljon edessään.

P.S. Mies on sitä mieltä, että ostetaan kirjat.


keskiviikko 19. lokakuuta 2016


Siitä on jo yli viikko, kun juhlittiin Suomen Nuorisokirjailijoiden 70-vuotista taivalta Teatterimuseossa. Kuin jostain toisesta elämästä muistan itseni kolmekymppisenä nuorena, ujona kirjailijanalkuna viettämässä iltaa kypsiltä ja kokeneilta tuntuvien kollegoiden kanssa Villa Kivessä. Miehet olivat vetäytyneet keskenään perähuoneeseen ja naiset jääneet etuhuoneeseen. Silloin joku rohkea kollega huudahti: "Tulkaa nyt tekin tänne, että saadaan katsella komeita miehiä!"

Joskus istuimme kaksikin päivää koolla pohtimassa alan ongelmia, ja tämän muistan erityisesti siksi, että jätin kolmikuisen poikani yöksi isän hoiviin pulloruokinnalle, kun oli ihan pakko päästä nuorisokirjailijoiden seminaariin. Samanlaisia asiat olivat silloin kuin nytkin - markkinointi, myynti, apurahat ja ansiot puhuttivat. Muistan Kaarina Helakisan, Kaija Pakkasen, Lasse Raustelan, Asko Martinheimon, Rauha S. Virtasen, Hellevi Salmisen, Kari Vaijärven, Leena Erkkilän... Kaksi viimeksi mainittua oli nytkin mukana juhlimassa (Leena kuvassa oikealla, keskellä Pia Perkiö - oltiin kuin Elsa Beskowin satukirjan tädit!).

Nyt on uusien kirjailijoiden vuoro olla kolmikymppisiä.

Bo Carpelan muistelee kirjassaan Kesän varjot koskettavasti menneitä kesiään ja läheisiään. Syksyllä saa haikeilla kaikella, mikä on palaamatta mennyt, mutta jättänyt meihin jälkensä.



tiistai 5. heinäkuuta 2016

Erään ikuisen taistelun muudan vaihe

Muutama viikko sitten luin runoilija Gregory Pardlosta, joka tarjosi monille kustantajille kirjaansa Digest. Suuret hylkäsivät, mutta mies ei lannistunut, ja lopulta pieni kustantamo Four Way Books julkaisi. Kirja voitti viime vuonna Pulitzer-palkinnon. "Tuntuu epätodelliselta. Ikään kuin tämä menestys olisi tapahtunut jollekin toiselle", hän sanoo. Nyt hän kiertää maailmaa lukemassa runojaan.

Jarkko Jokelainen puolestaan kertoi Hesarissa Twisted Sister -yhtyeestä, joka teki läpimurtonsa vuonna 1982. Sitä ennen se ehti 10 vuoden aikana soittaa 3267 keikkaa vailla suurta mainetta ja menestystä. Siis melkein joka päivä keikalla. Yleisöäkin riitti, mutta yksikään levy-yhtiö ei halunnut levyttää sitä. Myöhemmin 80-luvulla tuli käänne ja sen levyt myivät miljoonia. Se jaksoi sitkeästi uskoa tekemiseensä, ja lopulta työ palkittiin.

Kirjailijankin työ on jatkuvaa odottamista. Aamulla avaat koneesi ja odotat, että tekstiä alkaisi ilmestyä jostain aivolohkostasi. Vähitellen tulee valmista, ainakin omasta mielestäsi, ja lähdet yrittämään julkaisua. Yhteydenottoihin ei kustantamoissa ainakaan kovin nopeasti vastata, ja jos pääset läpi kynnyksestä, markkinoinnista ei yleensä keskustella, sopimuksia pantataan ja julkaisupäivää siirretään. Listat lyhenevät, kuten termi kuuluu. Ehkä ne sitten olivat liian pitkiä. Kirjailijat eivät pysy uskollisina taloille eivätkä talot kirjailijoille.

Valtaosa ei tee koskaan suurta läpimurtoa. Jos se sitten sattuisi onnistumaan, taiteilijan on valmistauduttava taistelemaan markkinoista myös ulkoisella olemuksellaan. Hänen on ryhdyttävä omaksi stailatuksi tuotemerkikseen. Siihen ei kuka tahansa kelpaa.

Tuleekohan taiteilija lopulta onnelliseksi, vaikka pääsisi millaiseen maailmanmaineeseen? Kestääkö pää? Vai saako tekijä vain vahingon sielullensa?

Kirjailijan, muusikon ja minkä tahansa taiteilijan on jaksettava uskoa omaan tekemiseensä. Mitään muuta onnen lähdettä ei ole. Työ kiittää tekijäänsä itse. Valtaosa ainakin kirjailijoista, jotka ovat työnsä luonteen vuoksi kaikkea muuta kuin esiintyjätyyppejä, haluaisi vain kaikessa rauhassa rustailla tekstejään ja sanoa sanottavansa. Sitten sen kummemmin taistelematta he unelmoivat solmivansa kustannussopimuksen tutun kustantajan kanssa, tekevänsä korjaukset oman kustannustoimittajansa toiveiden mukaan ja näkevänsä kirjansa ilmestyvän seuraavan sesongin aikana. Haaveilevatpa jotkut yhtä siitäkin, että mainontaa olisi myös muualla kuin sähköisessä tai ns. sosiaalisessa mediassa, että printtimedian sinnikkäät kannattajatkin tietäisivät heidän julkaisseen uutta. Ja että pieniä kirjakauppoja alkaisi putkahdella sinne tänne kuin kanttarelleja maasta.

Minusta on selvää, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kumma kun kukaan ei usko.

P.S. Krainilaiset mehiläiseni ovat kesän mittaan alkaneet näyttää keltaisilta italialaisilta. Epäilenpä, että viime vuonna hankkimani joukkio on ottanut emoineen alkukesästä hatkat ja lähtenyt paremmille metsästysmaille. Paikallinen italialainen on kerinnyt ensimmäisenä uuden emon perään tämän häälennolla. Ja mitä siitä sitten seuraa muuta kuin italialaisia mehiläisvauvoja!

P.S. 2 Ennen ei valitettavasti ollut sosiaalista mediaa... joten siltä osin kaikki on nyt paljon paremmin! Haluaisin pitää sekä sen, mitä oli ennen, että sen, mitä on nyt. Mahdoton yhtälö?


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Itseään syövä otus?

Tiina Raevaaran kolumni "Palkinto ei muutu hyväksi kirjamyynniksi" (HS 19.4.) oli taas tänä aamuna karmivaa luettavaa. Moni kirjailija (kuten Anna Amnell jokunen päivä sitten Facebook-päivityksessään) tietää, ettei saa kirjojaan enää kustantajien lyhentyville listoille - ja päättää kustantaa ne itse. Myynnin ja tulojen kannalta vaihtoehto ei taida olla sen huonompi kuin kustantajan saaminen.

Kustantajat ovat myynnin vähetessä lakanneet mainostamasta kirjoja (muutamaa ns. kärkihanketta lukuunottamatta). Monet ovat säästääkseen luopuneet myös painetuista esitteistä. Kirjoihin ei enää aina merkitä painovuotta tai painosta (pelätäänkö niiden paljastavan jotain, mikä ei ole kustantajan maineelle eduksi?).

Kirjakaupat puolestaan ovat sulkeneet lopullisesti ovensa tai ainakin lopettaneet näytevaraston ylläpidon. Sellainenhan tuottaisi kustantajallekin vain lisää makuloitavaa, kun kirjat kärsivät kuljetuksissa ja sormeilijoiden näpeissä. Kaupat ottavat myyntiin vain mainostettuja kärkikirjoja, koska jokaisen tuotteen on kannatettava se neliönsä tai senttinsä, jonka se vie kaupan tilasta.

Moni kirjailija saa työstään vain tekijänpakkkion ennakon, käytännössä korkeintaan tonnin pari, kun kirja ei koskaan myy yli ennakon kattaman rajan. Kirjamyynnillä elää vielä toistaiseksi kustantamojen, joidenkin painotalojen ja kirjakauppojen henkilökunta, mutta miten kauan? Koko ala näyttää itseään epätoivoisesti hännästä syövällä otuksella.

Haluan silti uskoa tulevaisuuteen. Tunnen monta nuorta aikuista, jotka tahtovat kirjoittaa kirjan. Siis ihan oikean kirjan, joka painetaan paperille ja myydään kaupassa! Nämä ihmiset saattavat lukea uutisensa mobiililaitteista, mutta silti he rakastavat kirjoja, joita voi kosketella käsin ja selata fyysisesti.

Ylihuomenna pääsen yhden tällaisen kirjan julkkareihin. Kauan eläkööt Kettu-Petteri ja hänen heimolaisensa! https://www.facebook.com/KettuPetteri1/

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Hylättyjen käsikirjoitusten orpokoti

Ranskalainen kirjailija David Foenkinos, jolta suomeksikin on ilmestynyt useita romaaneja, mm. Nainen, jonka nimi on Nathalie (myyty miljoona kappaletta Ranskassa nimellä Délicatesse), kertoo uusimmassa kirjassaan Le mystère Henri Pik kirjastosta, josta voi lainata kustantajien hylkäämiä käsikirjoituksia. Siis sellaisia, joita on tarjottu jopa kymmenille kustantajille, mutta kukaan ei ole kelpuuttanut julkaistavaksi.

Foenkinos ei ole itse vastaavaa kokenut. Tosin hän kertoo tuoreessa Paris Match -lehdessä kirjoittaneensa 16 ikävuoden jälkeen seitsemän romaanikäsikirjoitusta, joista vasta viimeistä tarjosi viidelle suurelle kustantajalle. Muut neljä hylkäsivät sen, mutta Gallimard hyväksyi. Ensin hän uskoi sieltä tullutta yhteydenottoa pilaksi, mutta Gallimard näki potentiaalin.

Häntä kutkuttaa ajatus hylättyjen teosten orpokodista, mistä nämä käsikirjoitukset saisivat kodin ja missä ne olisivat lukijoiden ulottuvilla. Itse asiassa joku kuulemma onkin jo perustanut sellaisen - Amerikassa.

Hän ei usko, että tuhannet käsikirjoitukset kokevat hylkäämisen siksi että olisivat huonoja. Monet myöhemmin kuuluisiksi tulleet kirjailijat ovat ensin saaneet hylsyjä osakseen, vaikka yksikään kustantamo ei tietenkään voi myöntää, ettei tunnistaisi hyvää käsikirjoitusta. Kaikki tekevät mielestään työnsä hyvin. Foenkinos irvailee kustantajaa, joka mainostaa uutuuttaan: "Romaani, joka hylättiin 32 kertaa!"

Ennen menestyskirjaansa Foenkinos julkaisi itse romaanin, jota myytiin 3000 kappaletta, mikä on 65 miljoonan asukkaan Ranskassa vähän. Sitten tuli jymymenestys, jota kukaan ei odottanut, viimeksi hän itse.

Hänen mielestään on kuitenkin jotakin vielä pahempaa kuin se, ettei kirjaa julkaista. Monet kirjailijat joutuvat kokemaan, ettei heidän julkaistu kirjansa saa mitään vastakaikua, sitä ei löydy kirjakaupoista eikä siitä kirjoiteta lehdissä. Nimmareita ei tule pyytämään yksikään. Tämän kohtalon saavat hänen kokemuksensa mukaan osakseen monet, jotka ovat kuitenkin läpäisseet kustantajien seulan.

Suomessa puhutaan yleisesti, että tuhannesta kustantajille tarjotusta käsikirjoituksesta hyväksytään julkaistavaksi yksi. Mene ja tiedä, onko se tarkalleen totta, mutta uusien kustantamoiden syntyminen kertoo osaltaan siitä, että hyviäkin käsikirjoituksia kiertää kodittomana ympäriinsä. Monen kokemus vanhoista kustantamoista on myös aika raaka. Olisiko mahdoton vaatimus, että ne vastaisivat vaikka automaattikirjoituksella, että käsikirjoitus on saapunut kustantamoon ja kommentteja on odotettavissa kolmen, kuuden, yhdeksän tai kahdentoista kuukauden kuluttua?







keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kiitos, Tuula, kannatetaan!

Uudessa Kirjailija-lehdessä oli Tuula Korolaisen haastattelu, jossa hän kertoo huolestaan lastenkirjallisuuden asemasta: "Vaikka myynti vetää, julkisuutta lastenkirjallisuus saa huonosti." Tosi kuin vesi! Tuula vertaa tilannetta 1990-luvun alkuun, jolloin hän aloitti kirjailijanuransa, ja moni lastenkirja sai mediahuoniota ja lehtiarvosteluja. Itse vertailen pahimmoillaan 1960-lukuun ja se on tietysti ihan väärin, kun koko maailma on sen jälkeen muuttunut moneen kertaan, mutta on jotenkin autuaallista kun tietää, että asiat VOISIVAT olla toisin.

"Kustantajatkin uskalsivat ottaa riskejä", Tuula muistaa. "Nyt julkisuus keskittyy lasten- ja nuortenkirjojenkin osalta vain muutamaan teokseen."

Hän toteaa, ettei uusista kirjoista yksinkertaisesti saa tietoa, ellei sitä etsi sirpaleina netin uumenista. Moni kustantaja on lopettanut luettelon painamisen. - Eikö se muuten ole vähintään omituista kustantajilta, jotka kuitenkin uskovat painettuun sanaan niin paljon että painattavat yhä paperisia kirjoja?

Ja sitten Tuula Korolainen lausuu toiveen, johon yhdyn täydestä sydämestäni ja nousisin vaikka barrikadille, jos sellaisen joku pystyttäisi: "Nyt tarvittaisiin julkisen vallan ja kustantamojen yhteistyössä rahoittamaa tietopankkia, johon listattaisiin kaikki vuoden aikana ilmestyvät lasten- ja nuortenkirjat sisältökuvauksineen. Näin vanhempien, opettajien ja muiden aikuisten olisi helpompi löytää kirjoja lapsille."

Ei haittaisi, vaikka sellainen tietopankki myös painettaisi.

Ja huudan taas bittiavaruuteen, vaikken tiedä, kuuleeko siellä kukaan: antakaa meille takaisin Vuoden kirjat -luettelo! Eikö kirjamyynti alkanut laskea heti kun sen painatus lopetettiin? Syksyn kirjamessuilla sen voisi saada vaikka parilla eurolla, ellei lipun kylkiäisenä. Ja luulisi kirjakauppojenkin kannattavan luetteloa, jossa niiden koko tarjonta näkyisi. Top ten -listat ovat nykyisin masentavaa luettavaa, aina samat nimet. Vuoden bestsellerit samoin. Jos media ei nosta kuin muutamia kirjoja ja kirjailijoita eikä lukeva kansa ole selvillä vuoden kaikista julkaisuista, turha kai on kustantaakin sellaista, mitä kukaan ei osaa kysyä. Ketkä jäävät jäljelle?






keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Olavi rakastaa kirjoja

Eräs isoäiti tilasi äskettäin nettiantikvariaatistani pari lastenkirjaa. Hän kertoi viestissään, että lapsenlapsi, ikää noin puolitoista vuotta, rakastaa vanhoja Minttu-kirjoja yli kaiken. Ja rakastaa ylipäänsä kirjoja!

Kerroin, että niin rakastaa minunkin lapsenlapseni Olavi, ikää silloin noin puolitoista vuotta, nyt jo vuosi ja kahdeksan kuukautta. Kun menen häntä hoitamaan (vai hoitaako hän minua?), heti eteisessä laukustani etsitään tarmokkaasti uutta kirjaa.

Ehdimme päivän aikana lukea kärryllisen kirjoja ulkoilun, leikkien, ruokailujen ja päikkäreitten lomassa, samoja vanhoja uudelleen ja uutta tuliaista moneen kertaan. Joka kerta ällistyn pojan muistista ja sanavarastosta. Epäilemättä isä ja äiti ovat viihtyneet hänen kanssaan kirjojen äärellä.

Unelmoin, että olotila on pysyvä. Ettei tämä poika jonain päivä ilmoita, ettei häntä enää huvita lukea kirjoja. Että hän mieluummin näpyttelee pienillä sormillaan ruutua, jossa pomppii joku otus, jonka pitää paeta vihollista/ampua toista kaltaistaan/pelastautua putoamasta/kerätä pisteitä/voittaa toiset.

No, ehkä hän vielä joskus pelaakin, niinhän kaikki pojat tekevät ja melkein kaikki tytötkin. Mutta toivon, että hän sen lisäksi säilyttäisi intohimonsa käännellä kirjan lehtiä ja uteliaisuutensa katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sehän kirjoissa on merkillistä, että vaikka tapahtumat tietäisi jo etukäteen, joka kerta ne voi kokea uudella tavalla.

Olisikohan nyt alulla uusi sukupolvi, joka tykkää kirjoista? Haastan kaikki mummot kehiin!





maanantai 16. marraskuuta 2015

Pariisin taivaan alla


Yöpöydälläni on viime viikot ollut lukuvuorossa Simone de Beauvoirin päiväkirja Pariisi 1939-44. Se sai seurakseen kustannustoimittaja Essi Kytöhongan mukavasta postista (lehtileikkeessä Onnimannin arviointi kirjastani Kaksi sateenkaarta) kortin, jossa nautiskellaan elämästä pariisilaisessa katukahvilassa. Essi tietää Ranskan-taustani, muttei arvannut, että olen haaveksinut pääseväni taas talven mittaan istuksimaan pariisilaiseen katukahvilaan kaupungissa asustavan poikani Miikan ja miniäni Lauran kanssa.

Aloin vihdoin lukea kauan hyllyssä odottanutta kirjaa sodan ajan Ranskasta, koska halusin tietää, miltä kaupungissa silloin tuntui. Halusin kävellä de Beauvoirin seurassa sen katuja ja aistia, miten siellä kestettiin, kun hirmuvalta hivuttautui yhä syvemmälle sen elämään.

Lauantaiaamuna heräsin ystävän puhelinsoittoon: "Miten Miikka on selvinnyt? Mitä hänelle ja Lauralle kuuluu?" Sota Pariisissa ja katukahvila siellä saivat hetkessä kokonaan uuden, järkyttävän sisällön.

Kaupunki on historiansa aikana nähnyt monta vallankumousta ja vallanvaihtoa, monta taistelua, monta itkua, monta pelkoa. Sieltä on raastettu tuhansia ihmisiä, naisia, miehiä ja lapsia tapettavaksi kaasukammioihin ei kovin kauan sitten. Heitä, jotka vastustivat hirmuvaltaa, ammuttiin säälittä. Mutta yhä uudelleen Pariisi on noussut vapauden symboliksi. Kuten Simone de Beauvoir kirjoittaa kaupungin vapauduttua natseista: "Olimme saaneet maailman ja tulevaisuuden takaisin ja heittäydyimme elämään."

Niin, miten Miikka ja Laura ovat selvinneet? Täristen ja sokista vähitellen toipuen. Yksi iskuista tapahtui ihan heidän kulmillaan, sadan metrin päässä heidän kodistaan, paikassa jonka läpi he kävelevät päivittäin, terasseilla joilla he olisivat voineet istua viettämässä iltaa. He ohittivat paikan sinäkin päivänä, muutama tunti ennen kuin terroristi ampui siinä 19 ihmistä hetkessä kuoliaaksi. Nyt he ovat tehneet terrorisminvastaisen teon: lähteneet ulos. Vapautta ei voi mikään väkivalta lopullisesti kahlita.


http://lauraporsti.com/2015/11/14/kun-kotikortteleissa-jysahtaa/




lauantai 5. syyskuuta 2015

Pakolaiset

Lapset, vajaa kolmivuotias tytär ja vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen poika, herätettiin matkalle kesken iltaunien. Yön he viettivät äitinsä kanssa jääkylmässä linja-autossa. Välillä auto joutui ruuhkassa seisomaan tuntikausia tiellä. Seuraavan päivän he odottivat hirveässä tungoksessa asemalla, kunnes pääsivät härkävaunuun, jossa yleensä kuljetettiin eläimiä. Sieltä äiti onnistui raivaamaan heille puolentoista neliömetrin verran tilaa. Edes puskaan ei seuraavien kahden vuorokauden aikana junasta päästetty ketään. Ravinnokseen matkustajat saivat leipää ja maitoa. Hirveässä tärinässä lapsilta meni vatsa sekaisin.

Mutta seuraavaksi kahdeksi viikoksi he pääsivät majoittumaan radan varren pikkukaupunkiin mukavaan taloon. Tavaraa he eivät paljon olleet saaneet mukaansa, mutta isäntäväki auttoi parhaansa mukaan. Sitten tuli ilmoitus, että on taas noustava junaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin oikea matkustajajuna, jossa lapsetkin pystyivät nukkumaan. Kaksi vuorokautta huristettiin taas lukkojen takana. Pienen pojan vatsa oli yhä sekaisin ja puhtaiden vaatteiden saaminen mahdotonta. Hän likasi housunsa jatkuvasti, oli kalpea ja kovassa yskässä.

Lopulta matkustajat purettiin junasta pienellä asemalla. Paikka näytti kauniilta. Äiti ja lapset majoitettiin hyvään taloon. He saivat oman huoneen, jonka ainoa vika oli kylmyys. Päivisin he saivat kuitenkin oleskella talon suuressa ja lämpimässä pirtissä. Äiti lainasi isäntäväeltä kynän, jolla saattoi kirjoittaa miehelleen ja kertoa, missä he olivat. "Elämä on kertakaikkiaan niin epävarmaa, ettei kannata suunnitella mitään", hän kirjoitti.

Hän oli minun äitini ja lapset isosiskoni ja -veljeni. He joutuivat jättämään kotinsa Jaakkimassa maaliskuussa 1940, kun suurvallat järjestelivät itselleen lisää elintilaa.

Perhe, joka heidät majoitti talvisodan päätyttyä Alavojakkalassa, oli nimeltään Pelttarit. Koko lapsuuteni kuulin heistä hyvää.

Luen Victor Klempererin kirjaa "Haluan todistaa. Päiväkirjat vuosilta 1933-1945." Hän oli saksanjuutalainen professori, joka yritti päästä pakoon infernaalista vainoa, mutta mikään maa ei ottanut häntä vastaan. Ei yksikään.

Häpeän jokaisen nettikirjoituksen puolesta, jossa sanotaan, että meillä suomalaisilla on omiakin autettavia ihan tarpeeksi eikä meiltä liikene muille mitään, ja jokaisen kunnan puolesta, joka päättää, ettei heille sovi yhtään pakolaista.