Englantia

Olen viime viikkoina lukenut kolme suomalaista nuortenkirjaa, joiden tekijät ovat menestyneet muun muassa erilaisissa kilpailuissa tai saaneet palkintoehdokkuuksia. (Miten muuten menestystä nykyisin voisi mitata? Käännösten määrällä? Painoksista tuskin enää puhutaan. Arvostelumenestyksistäkään en ole kuullut, koska arvosteluja ilmestyy niukasti.)

Nämä kirjat edustavat siis nuortenkirjojen kansallista huippua. Teksti olikin jokaisessa elävää ja vetävää, dialogi nuorten puhekieltä. Sen lisäksi löysin niistä yhden yhteisen ominaisuuden: kaikissa siteerataan runsain määrin englanninkielisiä tekstejä.

Englanti ei ole vahva kieleni ja osa teksteistä jäikin minulta sen vuoksi hämärän peittoon, koska en jaksanut kaivella esiin sanakirjaa.

Sen sijaan huomasin kaivelevani päivästä toiseen ihmetystä siitä, että uusissa kotimaisissa nuortenkirjoissa käytetään noin paljon englantia. Kai se sitten on nuorten mieleen? En kuvittelekaan ymmärtäväni, millaisesta tekstistä nuoret pitävät. (Kun itse kirjoitan, en oikeastaan edes mieti kohderyhmää. Kustantaja on merkinnyt Kaksi sateenkaarta -kirjaan ikäsuositukseksi 12+ ja minulle sopivat kaikki iät siitä ylöspäin. Ja totta puhuen uskon taas vahvasti, etten enää tämän jälkeen tee nuortenkirjoja...)

Kun olin aikani asiaa päivitellyt, muistin äkkiä hämmästyneenä, että hyvä ihme sentään, siinä ensi viikolla ilmestyvässä kirjassanihan on ainakin yksi englanninkielinen sitaatti Beatlesien laulusta!

Sitä taitaa olla ilmassa.

Tällainen kesä

Kummallinen kesä.

Maailma täynnä kauneutta, lämpöä - ja kylmää vihaa.

Luonto pursuaa rikkauksiaan - ja ihmiset senkun ampuvat toisiaan. Mistä niitä pyssyjä oikein sikiää? Kuka niillä rikastuu? Nukkuuko hän yönsä hyvin?

Silloin joskus toisteltiin: "Make love, not war!"

Ajattelen kahta naista, jotka halusivat vain rakastaa lähimmäisiään. Miksi heidätkin piti ampua?

Miehet, jotka haluavat valtaa, ampuvat. Mutta olisivatko he lopulta edes tyytyväisiä, jos sen vallan saisivat?

Pelkkiä kysymysmerkkejä.

Pitkät varjot

Ruotsalaisen Göran Rosenbergin kirja Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista ei ole jättänyt minua rauhaan. Viisitoistavuotiaana luin ensimmäisen kirjani holokaustista - se oli tietysti Anne Frankin päiväkirja. Olin suunnilleen sen ikäinen kuin Anne kuollessaan, joten kirja kolahti kovaa. Lisäksi olin syntynyt samassa kuussa kuin Anne kuoli. Miten ihmeessä tässä Euroopassa oli vasta äskettäin voinut tapahtua jotain noin hirveää? Että ihmiset eivät saaneet elää rauhassa vaan heitä jahdattiin kuin eläimiä - tapettavaksi.

Tätä olen joutunut miettimään koko aikuisikäni, ja niin on moni muutkin, sillä keskitysleirikuvauksia on tullut vastaani tasaiseen tahtiin. Minun ikäpolveni on elänyt näiden kuvausten varjossa. Toisaalla on myös totalitaarinen naapurivaltio luonut pitkään päällemme omaa varjoaan, josta sai tuskin äänen puhua. Jossain siellä rautaesiripun takana tapahtui asioita, joista oli parempi olla tietämättä. Sinne oli jäänyt myös vanhempieni koti, johon he eivät koskaan päässeet takaisin.

Rosenberg kuvaa tutkijan täsmällisyydellä mutta kaunokirjailijan vastaansanomattomalla tyylillä isänsä vaiheita puolalaisesta ghetosta keskitysleirille ja sieltä natsien työleirien saaristoon. Hänet pelasti nälkäkuolemalta luultavasti ruokapaketti, jollaisia Punainen Risti loppuvaiheessa onnistui jakamaan orjatyöläisille. Lopulta hän selvisi Ruotsiin, joka toisaalta oli onnenpotku, mutta tummat varjot seurasivat häntä sinnekin.

Jos ihmisellä ei enää ole jäljellä kotia, josta hän on lähtenyt ja johon kaivata, jos lähes kaikki hänen lapsuutensa ihmiset on tuhottu eivätkä syylliset lopulta myönny edes muodolliseen korvaukseen epäinhimillisistä kärsimyksistä, hän väkisinkin murtuu. Johonkin tällaiseen ajatukseen kiteytän Rosenbergin viestin. Tarvitsemme lähtöpisteen, joka säilyy läpi elämän ja on turvamme, kun varjot lankeavat.

En ihmettele, että Göran Rosenberg sai kirjasta August-palkinnon. Minulle oli elämys nähdä, miten kirjailija voi yhdistää dokumentaarisuuden ja kaunokirjallisuuden - kun osaa. Mutta en voi myöskään olla ajattelematta, että tämä palkinto on samalla ollut kuin anteeksipyyntö. Kaikkien ulkopuolisten kumarrus heille, jotka kärsivät syyttä, kun täällä vain hyväosaiset elivät rauhassa ja tehdas syyti autoja myös Saksan käyttöön.

Voikukkia, kiitos!

Heti kun lämpö nousi yli kymmenen asteen, mehiläiset ilmestyivät nuoleskelemaan lentolaudalle laittamiani hunajakakun murusia. Talven yli säilyneessä pesässäni on paljon nälkäistä väkeä ja nousevaa sukupolvea. Seuraan lämpötiloja ennusteista ja odotan kiihkeästi, että voikukat alkaisivat kukkia myös Pälkäneellä. Tiedän, että suurin osa ihmisistä nyhtää ne pihoiltaan pois. Ei pitäisi! Jos lähistöllä on mehiläistarhoja, antakaa kaikkien voikukkien kukkia. Ne pelastavat alkukesän.

Kun aloin mietiskellä, mistä kirjoista olen viime kuukausina nauttinut eniten, huomaan lukeneeni melkein pelkkiä naiskirjailijoita - tai heidän elämästään. (Tosin juuri nyt on yöpöydälläni kirjaston Bestseller-lainana ruotsalaisen Göran Rosenbergin Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista, riipaiseva kertomus kirjailijan vanhempien elämästä.) Maalis-huhtikuuta kannatteli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Upposin syvälle sen maailmaan. Samoin kävi joululahjaksi saamani Aale Tynnin elämäkerran (Hymyily, kyynel, laulu) kanssa. Ihanan rehellistä ja avointa tekstiä vailla elämäkerroille tyypillistä hymistelyä! Ja tekijöinä vieläpä omat jälkeläiset. Olin nuorena opiskelijana 1960-luvun lopulla silloisen poikaystäväni (nykyisen mieheni) avecina teologian opiskelijoille järjestetyllä retkellä Gotlannissa tutustumassa saaren kirkkohistoriaan. Matkaa johti professori Kauko Pirinen. Rakastin jo silloin Aale Tynnin runoja, mutta vasta nyt tutustuin näiden kahden ihmisen dramaattiseen yhteiseen historiaan.

En ollut lukenut Alice Munroakaan ennen Nobelia, mutta kahlasin juuri läpi kokoelmallisen hänen novellejaan. Jotkut kolahtivat, mutta ei minusta Munro-fania tullut. Hän saa ihailtavan paljon asiaa tiiviisiin teksteihin, mutta jouduin välillä ponnistelemaan, että pysyin kärryillä tai pääsin niille.

"Kaksi sateenkaarta" on nyt lopullisesti poissa käsistäni. Kävin kustannustoimittajan kanssa vedoksen läpi kahden tunnin sessiossa ja nyt on turha miettiä, olisiko jotain pitänyt kirjoittaa toisin.

Paluu

Olin kaksi viikkoa lomalla omasta elämästäni Ranskan Marseillessa, yhdessä entisistä kotikaupungeistani. Siis lomalla antikvaarisesta kirjakaupastani ja käsikirjoituksesta, jonka oikovedos jäi kotiin odottamaan paluutani ja palaveria kustannustoimittajan kanssa. Ja lomalla kaikista suomalaisista tiedotusvälineistä - lukuunottamatta netistä kurkkaamiani Iltasanomien uutisotsikoita. Ranskassakin kohistiin tietysti Ukrainasta, mutta myös vähän eri asioista: presidenttiä lähellä ollut tärkeä mies sai kenkää ja Anne Sinclair avautui vihdoinkin sekä televisiossa että lehtien palstoilla.

Pyhiinvaellukseni FNACin kirjakauppaan sai taas taivastelemaan sitä, miten paljon ja erilaista kirjallisuutta voidaan julkaista, kun kielialue on kymmenen kertaa suurempi kuin suomen. Mukaani tarttui Amos Ozin ja hänen tyttärensä, historioitsija Fania Oz-Salzbergerin esseekirja juutalaisuudesta, Juifs par les mots. Tietokirjojen ankeasta tilanteesta Suomessa on kirjoiteltu tällä välin Hesarin yleisönosastossakin. Hyvä on, Osmo Pekonen, jos löydät ajatuksillesi lukijoita Ranskasta. Mutta kyllä painosten pieneneminen ja nimikemäärän väheneminen koskee muitakin kirjallisuudenlajeja.

Tästä pääsenkin mieliaiheeseeni kritiikkeihin. Kun Tommi Kinnusen esikoiskirja Neljäntuulenristeys sai Antti Majanderilta ylistävän lähes koko sivun arvostelun, se ponnahti heti myyntilistan kärkeen. Dekkari kuin dekkari näyttää jatkuvasti saavan 3-5 palstaa Helsingin sanomien kulttuurisivuilta laadusta riippumatta. Tietysti huono arvostelu voi myös viedä lukijat, mutta ainakin kirjat tiedetään. Lasten- ja nuortenkirjojen kymmensenttisiä arvioita en näiltä viikoilta löytänyt yhtään, mutta television lastenohjelmista sentään oli iso juttu.

Hyvvä uutinen on se, että kirjakaupat ovat suunnittelemassa kustantajien kanssa uutta näytekirjasysteemiä. Toivottavasti toimii, vaikka kaupat ovatkin harvassa. Tosiasiaksi jää silti, että suurin osa suomalaisista ei saa koskaan tietää suuresta osasta tänä vuonna äidinkielellään ilmestyvistä kirjoista yhtikäs mitään. Eivät ne e-kirjatkaan lopulta ole tehneet ihmeitä, vaikka joku taisi niin kuvitella.

Paras lopettaa surkuttelu, katsoa matkakuvia kesästä joka kohta on täälläkin ja tarttua kirjaan.

Elämän kevät

Lauantaina 29.3. minulle tapahtui kaksi hyvin ihmeellistä asiaa: näin mehiläisen kantavan takajaloissaan keltaisia siitepölypaakkuja pesäänsä ja sain tekstiviestin, joka kertoi, että pojanpoika oli syntynyt.

Ei yhteen ihmisen päivään voi mahtua enempää uuden syntymisen riemua.

Sähköinen media on halpa - ja nopea

Muutamat kustantajat ovat siirtyneet luetteloimaan tulevia tuotantojaan vain sähköisesti. No, kyllähän WSOY:n Kirjasanomat oli komeaa katseltavaa, kirja jo itsessään. Jokaisen uuden aukeaman avaaminen oli matka kohti uusia seikkailuja. Mutta sen paperi ja painatus ja logistinen siirtely paikasta x paikkaan y varmaan maksoi maltaita, ja kuka sen lopulta paikasta y löysi ja sai käsiinsä?

Sen sijaan netistä luettelon löytävät kaikki - jotka selaavat nettiä. Miten muiden käy, en tiedä. Pelkään, että muutama lukeva ja ostava mummokin elää vielä vanhassa maailmassa, ei ihan päreen valossa mutta vailla tietoliikenneyhteyksiä kuitenkin.

Bonnierin suomalaiskustantajat ovat joka tapauksessa päätyneet pelkkiin nettiluetteloihin, ja ensi syksy on nyt avattu. Minunkin kirjallani on kansi: www.kirjasyksy.fi/wsoy/lapset-ja-nuoret/nuorten-romaanit/kaksi-sateenkaarta.

Eikä siinä kaikki. Niin nopeaa tämä tiedonvälitys nykyisin on, että ääntä nopeammin kannesta on ilmestynyt jo ensimmäinen arvostelukin Lastenkirjahyllyssä!

Nyt sitten kiitämään sosiaaliseen mediaan.

Tulossa ja menossa

Ja äkkiä yhtenä päivänä törmään nettiä selatessani loppukesällä ilmestyvän kirjani ensimmäiseen mainokseen: http://cdon.fi/kirjat/latvus,_sisko/kaksi_sateenkaarta. Kirjallani on nimi, ISBN, arvioitu ilmestymisaika ja hinta, pian kansikin.

Takana ensimmäiset hapuilevat naputukset tietokoneen ruudulle, kustantajan nihkeät arviot muutamasta kymmenestä liuskasta (tämä ajankohta ei kokemuksemme mukaan kiinnosta nuoria), siitä huolimatta valmistunut ensimmäinen kokonainen versio (päähenkilö jää etäiseksi, kaipaamme aika isoja muutoksia, jos lähdet tekstiä vielä muokkaamaan), hitaasti syntynyt uusi versio (väliaikatietona että teksti on parantunut, mutta myynnissä omat haasteensa, joten joudumme vielä keskustelemaan) ja sitten viimein: kustantaja haluaa kovan mietinnän jälkeen uskoa tekstiini ja julkaista sen.

Erään ikuisen taistelun muudan vaihe, otsikoi K. S. Laurila muinoin kirjansa.

Mainosta katsellessani haukon kuvaannollisesti henkeä kuin hiihtokilpailun maaliintulija. Perillä siis. Melkein kaadun rähmälleni maahan helpotuksesta. Onhan tämä aikamoinen skaba. Kirjailijan on ensin itse uskottava lujasti tekstiinsä, että hän jaksaa aloittaa sen muokkaamisen alusta uudelleen niin monta kertaa kuin on tarpeen. Hänen on taisteltava kustantajan luottamuksesta, kustantajan puolestaan kauppiaiden uskosta ja kauppiaiden aikanaan ostajien huomiosta.

Näihin jälkimmäisiin otteluihin en taida paljon pystyä vaikuttamaan ja olen vain tyytyväinen siitä, että minulla on kustantaja, jonka ammattitaitoiset ihmiset hoitavat asioita eteenpäin. Silloin kun kirja on tulossa muille konkreettiseksi, se on minulta jo hyvää vauhtia menossa. Irrottaudun tekstistä lause lauseelta. Oikovedokseen voi vielä jonkun sanan vaihtaa, jos se tuntuu välttämättömältä. Tarina on kuitenkin jo kiveen hakattu ja jätän sen henkilöille haikeat hyvästit kuin läheisille ystäville, jotka ovat eläneet kanssani kimpassa usean vuoden ajan. Pärjäilkää.

Joku tässä mättää, mutta mikä?

Eilen julkaistiin vuoden 2013 kirjamyyntitilastot. Parin prosentin pudotuksesta ei nyt kauheasti pitäisi masentua, mutta kuten Antti Majander tänään Hesarin kulttuurisivuillakin totesi, pienenevä prosentti on ollut viime vuosina jatkuva trendi.

Kotimaisen kaunon listakärki on kyllä mukavan monipuolinen. Peräti 12 naista on mahtunut 20 parhaan joukkoon. Mutta käännettyjen lista alkaa jo masentaa. Ainakin puolet on dekkareita ja loput melkein kaikki kevyttä viihdelukemistoa. Khaled Hosseini ja Ian McEwan sentään mahtuvat joukkoon (Paul Coelho ei edusta minulle suurta kaunokirjallisuutta). Ja vitsikästä tai ei, mutta Finlandia Junior -ehdokkaaksi valittu Heli Laaksosen Aapine on nyt vuorostaan kotimainen kaunokirja ja päässyt listalle numerolla 20! Jos se olisi luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi, se olisi yltänyt sijalle kuusi.

Niinpä: kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat. Onko todellista, että melkein puolet 20 kirjasta on Mauri Kunnaksen käsialaa! Raivoisa markkinointi siis kannattaa. Vai eivätkö mummot ja vaarit tunne muita lastenkirjailijoita? (Kaikella kunnioituksella, mutta minun tuntemani lapset eivät ole Kunnaksen kirjoista kovin innostuneita, joten ehkä niitä lukevatkin mummot ja vaarit itse?) Tietysti Havukaiset (2 kirjaa), Nopolat (3 kirjaa) ja Parvelakin (2 kirjaa) mahtuvat joukkoon. Mitä jää jäljelle? Soili Perkiön Soiva laulukirja, joka on vuodesta toiseen kestosuosikki. Ja jippii, sijalla kuusi Finlandia Juniorin voittaja, Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa, 12 000 kappaletta. Eivät voittajatkaan ole aina yltäneet myyntilistalle. Listan yhdeksättä en tunne ollenkaan, Tatu Kokon Roskasakki ja suuri kierrätysseikkailu on mystinen yllätys, kustantaja Icasos myös. Kirsti Mäkisen uudistama Topeliuksen lukemisia lapsille on sekin mukana sijalla 17. Ja lopuksi vielä Rovio Entertainment ylpeänä esittää: Angry Birds. Vihreän linnun arvoitus.

Mutta missä ovat kaikki suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat? Missä moniin maihin myydyt, mainetta niittäneet nuortenromaanit? Miksi niitä ei onnistuta markkinoimaan Suomeen? Vai eikö täällä enää kukaan halua ostaa/lukea nuortenkirjoja?

Käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista ei oikein viitsi puhuakaan saati sarjakuvista. Walt Disney ja kirjakerho hallitsevat tätä markkinaa täysin. Sanoma Magazines porskuttaa.

Kustantajia ei todellakaan käy kateeksi eikä myöskään kirjakauppiaita. Ei ihme, että listat lyhenevät ja tiivistyvät.
Kirjailijoillekaan ei ole suuria tuloja odotettavissa, kun rojalteja viime vuodelta jaetaan. Kaikki nuolevat näppejään.

Entäs sitten? Uudet aiheet muhivat päässä. Tietokoneet avataan. Ruuduille alkaa tulla tekstiä. Kirjailijat kirjoittavat. Kustantajat lukevat ja tekevät päätöksiä. Tapahtuisiko ihme? Jospa ihmiset yhtäkkiä keksisivät, että kirjojen lukemisesta saa ajatuksia, elämyksiä, energiaa. Jospa tänä vuonna, ensi vuonna tai seuraavana myynti lähtisikin nousuun.

Onko kaikki lopulta kiinni vain siitä, että kirjat eivät ole olleet tarpeeksi kiinnostavia? Pauliina Rauhalan esikoinen, lestadiolaisten avioliitosta kertova Taivaslaulu myi melkein 30 000 kappaletta ilman sen kummempaa mainospärinää. Se vain kiinnosti suurta joukkoa ihmisiä. Se oli koskettava ja hyvin kirjoitettu kirja.

Koskaan ei etukäteen voi tietää. Tämä on uusi vuosi.

Kirjat, jotka tekivät vaikutuksen

Tytär ällistyi, kun en joulun aikaan tarttunutkaan toivomaani kirjalahjaan, Aale Tynnin elämäkertaan, vaan kerroin kahlaavani Päivi Heikkilä-Halttusen tutkimusta 1940- ja 1950-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Ostin kirjan "Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi" syksyllä Töölön kirjaston poistomyynnistä - tosin vaikea on sanoa ostamiseksi sitä jos maksaa 527-sivuisesta kirjasta alle euron.

Kirja tietysti kiinnostaa minua, koska kuulun juuri niihin suuriin ikäluokkiin, joiden lukuharrastuksista se kertoo. Kun se on ilmestynyt vuonna 2000, olin ollut vuosikausia muissa puuhissa etäällä nuortenkirjojen maailmasta, ja siksi tutkimus on silloin jäänyt minulta huomaamatta.

Tavallisin joululahja lapsuuteni perheessä oli kirja. Käytin sisarusteni kanssa ahkerasti myös kyläkirjaston palveluja. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miksi jotkut nuortenkirjoista ovat silloin nousseet arvostettuun kaanoniin ja toiset jääneet pian ilmestyttyään unohduksiin. Nuortenkirjailijoiden arvostus tuntuu olleen vähän samalla mallilla kuin nykyisinkin: suurinta huomiota saivat ns. aikuistenkirjailijat, kun he julkaisivat lasten- tai nuortenkirjan.

Meillä oli kotona hyllyssä useita tutkimuksen esiin nostamista kirjoista, mutta Muumeja meillä ei näkynyt ekä Peppi Pitkätossuakaan. Pessi ja Illusia oli joka kodin kirja, mutta se ei lasta kummemmin säväyttänyt. Sen sijaan Burnettin Pikku prinsessa ja Salainen puutarha, Mary Marckin koululaistarinat, Väinö Riikkilän seikkailukirjat ja Anni Swanin romaanit kuluivat minun ja sisarteni käsissä satuvaiheen jälkeen. Saimme lahjaksi myös Topeliuksen Lukemisia lapsille -sarjaa, mutta siitä minua innostuttivat vain satunäytelmät, muuten Topelius tuntui vanhanaikaiselta. Hector Malot'n Koditon vei mennessään, Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-tyttö myös ja tietysti Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Nuorten toivekirjasto oli kova sana ja sen julkaiseminen jatkui niin pitkään, että ehdin saada jopa yhden itse kirjoittamani kirjan (Evakkojunalla länteen) siihen 1980-luvulla.

Olen lueskellut viime aikoina joitakin lapsuuteni mielikirjoja uudelleen. "Pieni tuntematon" oli vieläkin koskettava. Ihmettelen, mikä Majken Stolt-kirjassa viehätti minua silloin: sehän kertoo itse asiassa vasta vihityn aviovaimon kriisistä! Kaiketi nuorista oli silloin ja on yhäkin kiinnostavaa lukea itseään vanhemmista. Ylipäänsä me nuoret olimme 1950-luvulla ainakin maalaiskylässä aika lailla lapsellisempia kuin teinit nykyään. Televisio alkoi avartaa maailmaani vasta kun olin 14-vuotias. Siinä iässä luin myös nuortenkirjan, joka vaikutti oman elämäni suuntaan. Minulla on yhä hyvässä tallessa Merja Otavan Priska kesästä kesään, jonka etulehdellä lukee: "Siskolle jouluna 1959 Äiti."  Se muutti kerralla käsitykseni siitä, miten nuortenromaaneja pitää kirjoittaa. Olin innoissani. Ei kulunut kuin pari vuotta, kun jo väsäilin omia käsikirjoituksia kustantamoille, ja kuusi vuotta, kun esikoiseni Saviminä näki päivänvalon WSOY:n Vihreässä kirjastossa.

Mutta nyt on Heikkilä-Halttusen tutkimus kahlattu läpi ja pääsen vihdoin tarttumaan lahjakirjaani "Hymyily, kyynel, laulu". Muuten, Tynnin lastenkirjat eivät koskaan kuluneet käsissäni, mutta antikvaarisen nettikaupan pitäjänä tiedän, että hänen Satuaapisensa menee pian kaupaksi, kun sellaisen vain onnistun jostain löytämään! Ainakin se on päässyt pysyvään kaanoniin.